Hotakaisuja, osa II

Olipa kerran poikamies.

Poikamies oli poikamies, koska ei ollut aivan varma siitä oliko hän vasta poika vai mies? Siitä hän oli varma että hän ei ollut tyttönainen, sillä hän oli nähnyt kerran sellaisen ilman vaatteita, ja hänellä oli huomattavasti enemmän varustelua.

Mutta ollako poika vai mies, kas siinä kysymys.
Poikamies tunsi itsensä vielä nuoreksi ja harrasti nuorten asioita, joten hän oli vielä poika.

Hän ei ollut kuitenkaan täysin enää poika, sillä hän asui poissa vanhempiensa luota ja huolehti itsestään, eli hän oli tavallaan myös mies.

Näitä asioita poikamies mietti herätessään, suihkussa, aamiaisella, matkalla töihin, työpaikallaan, tullessaan töistä, käydessään loputonta sotaa Tuhannesti Kirottuja Pimeyden Kaaosjoukkoja© vastaan tietokoneeltaan käsin, ja mennessään illalla nukkumaan.

Eräänä päivänä poikamiehen työpaikalla soi puhelin. Poikamies vastasi, ja nuoren naisen ääni toisessa päässä kysyi: hei, mitä meidän firmassa käytetään muistiinpanojen tekemiseen?

Poikamies mietti hetken. Kynää ja paperia, poikamies vastasi. Nuori nainen vastasi: hah hah hah hah, mä en ole käyttänyt kynää ja paperia enää vuosiin! Onko mitään muuta?

Poikamies mietti taas. No tietokoneella on kyllä Wordpad, menet startista programs-kohtaan ja siellä on accessories ja siellä on wordpad, siihen voi kirjoittaa.
- Ai toi onkin hyvä. Startista programs-kohtaan ja sieltä accessories ja sieltä wordpad...joo, enköhän mä muista. Hei kiitti moi! nuori nainen sanoi ja sulki puhelimen.

Mutta poikamies ei enää kuullut häntä, sillä hänellä oli mietittävää. Jos nuoret eivät käytä enää kynää ja paperia, ja minä käytän, niin sittenhän olen vanha eli mies, poikamies tuumasi. Tämäpä helpottavaa, nyt tiedän olevani mies! hän ilahtui.

Poikamies pääti kertoa heti työkavereilleen kahvitauolla, mutta kun hän ehti paikalle, siellä oli jo täysi keskustelu päällä.
- Sikamaista! joku sanoi.
- Joo niin on ihan törkeetä! toinen sanoi.
- Miten ne voi tehdä meille tällä tavalla? nurkasta kysyttiin.

Mikä on hätänä? ex-poikamies, nykyisin vain mies, kysyi.
- Etkö ole vielä kuullut? Ne aikovat viedä meiltä pois pahviset kertakäyttökupit ja antaa tilalle keraamiset mukit! Ihan vaan koska luontoa pitää kuulemma säästää!

Miksi se on paha asia? mies kummasteli.

- Hei, ei meillä ole aikaa ruveta käyttämään keraamisia mukeja! Niitähän pitää pestä! Ei meillä ole aikaa!

Mutta eihän siihen mene kauaa...mies alkoi sanoa ennen kuin hänet keskeytettiin.

- Mutta eihän siis täällä edes ole tarpeeksi puhdistuspaikkoja! Siis tässähän joutuu kävelemään käytävän päähän pesemään sen!
- Joo, ja jos niitä ei pese, ne alkaa haisemaan ja täällä muutenkin on ankeeta!

Kai sitä nyt luontoa säästääkseen voi tuonne muutaman metrin päähän...mies arveli.

-Niin niin, mutta onko kukaan tullut ajatelleeksi paljonko menee vettä mukien puhdistamiseen? Onko? No eipä tietenkään! Tämä on taas niin tätä!

Niin mutta meneehän sen pahvikupin valmistamiseenkin aika paljon energiaa ja ei synny niin paljon roskia, ja kun kuppeja ei tarvitse ostaa säästyy rahaa, mies sanoi varmana asiastaan.

- Kato sää et nyt tajua, sää olet vielä liian nuori. Kekkosen aikaan ei olisi ikinä tapahtunut tällaista! Silloin juotiin kahvia ja paljon ja ihan tasan varmasti pahvikupeista! Miksei Kekkonen voinut elää sellaiseen aikaan jolloin klooniteknologia olisi ollut kehittyneempää?

Mutta mies ei enää kuunnellut, sillä hänellä oli muuta ajateltavaa. Anteeksi, POIKA ei kuunnellut, sillä kuten muut olivat sanoneet, hän oli vielä niin nuori eli poika.

Kylläpä tämä menee hankalaksi, poika arveli. En toisaalta ole nuori eli poika ja toisaalta en ole mies eli vanha; olen aivan kuin niiden rajalla, keskellä kaikkea.

Silloin poikamies tajusi sen. Jos hän ei ollut nuori eikä vanha, vaan niiden keskellä, hän oli keski-ikäinen! Kaikki hänen murheensä olivat siis olleet vain keski-iän kriisiä, josta hän oli kuullut niin paljon.

Ja niin entinen poikamies, nykyinen keski-ikäinen alkoi elää iloisena elämäänsä, kun hän viimeinkin oli tajunnut kuka oli.