Lentävät lautaset Helsingin yllä, osa 4

Heitä oli neljä ja he näyttivät tavanomaisilta ihmisiltä, kaksi miespuolista ja kaksi naispuolista.
Paitsi että he olivat valkoisia.

Eivät valkoisia kuten ihmiset ovat, vaan sananmukaisesti valkoisia. Tuokin oli sanan väärinkäyttöä, sillä jos valkoinen on pohjimmiltaan muiden värien poissaoloa, heidän valkoisuutensa antoi ymmärtää että muita värejä ei koskaan ollutkaan.

Heillä oli päässään valkoista tukkaa, joka oli leikattu puolipitkäksi, ja kun se lainehti valtoimenaan tuulessa, se loi mielikuvan päälle hyökyvästä lumiaallosta, jota et voinut paeta, vain ihailla kunnes se hautasi sinut syleilyynsä.

Heidän silmänsä olivat myöskin valkoiset, ilman pupillia. Jos silmät olivat peili sieluun, nämä heijastivat tyyntä ja ikuista rauhaa, josta me muut voimme vain uneksia.

He vaikuttivat keskivertoa ihmistä pidemmiltä, ja vaikka he olivatkin pukeutuneet löysiin kankaisiin, vaikutti siltä että he olivat vähintäänkin sopusuhtaisia.

Lähin maapallolta löytyvä vertauskuva heihin olisi ollut David-patsas tai Milon Venus, mutta jotenkin tuntui siltä että se olisi sama kuin vertaisit Ladaa Ferrariin: vaikka kyseessä onkin periaatteessa sama asia, se ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi sama asia.

Kaikki paikallaolijat ja tapahtuman seuraajat muualla eivät voineet tehdä muuta kuin ihailla kuinka nämä neljä enkeliä, ei, jumalaa kulkivat kohti mikrofoneja kissamaisen elegantein askelin.

Yksi miespuolisista erottui joukosta ennen mikrofoneja, muiden jäädessä hänen taakseen.

Hän nojautui hiukan eteenpäin, avasi suunsa ikäänkuin puhuakseen ja sanoi:
- Anteeksi, onko tämä päällä? Yksi kaksi kolme, testi testi.

Jatkuu...