Hotakaisuja, osa II

Olipa kerran poikamies.

Poikamies oli poikamies, koska ei ollut aivan varma siitä oliko hän vasta poika vai mies? Siitä hän oli varma että hän ei ollut tyttönainen, sillä hän oli nähnyt kerran sellaisen ilman vaatteita, ja hänellä oli huomattavasti enemmän varustelua.

Mutta ollako poika vai mies, kas siinä kysymys.
Poikamies tunsi itsensä vielä nuoreksi ja harrasti nuorten asioita, joten hän oli vielä poika.

Hän ei ollut kuitenkaan täysin enää poika, sillä hän asui poissa vanhempiensa luota ja huolehti itsestään, eli hän oli tavallaan myös mies.

Näitä asioita poikamies mietti herätessään, suihkussa, aamiaisella, matkalla töihin, työpaikallaan, tullessaan töistä, käydessään loputonta sotaa Tuhannesti Kirottuja Pimeyden Kaaosjoukkoja© vastaan tietokoneeltaan käsin, ja mennessään illalla nukkumaan.

Eräänä päivänä poikamiehen työpaikalla soi puhelin. Poikamies vastasi, ja nuoren naisen ääni toisessa päässä kysyi: hei, mitä meidän firmassa käytetään muistiinpanojen tekemiseen?

Poikamies mietti hetken. Kynää ja paperia, poikamies vastasi. Nuori nainen vastasi: hah hah hah hah, mä en ole käyttänyt kynää ja paperia enää vuosiin! Onko mitään muuta?

Poikamies mietti taas. No tietokoneella on kyllä Wordpad, menet startista programs-kohtaan ja siellä on accessories ja siellä on wordpad, siihen voi kirjoittaa.
- Ai toi onkin hyvä. Startista programs-kohtaan ja sieltä accessories ja sieltä wordpad...joo, enköhän mä muista. Hei kiitti moi! nuori nainen sanoi ja sulki puhelimen.

Mutta poikamies ei enää kuullut häntä, sillä hänellä oli mietittävää. Jos nuoret eivät käytä enää kynää ja paperia, ja minä käytän, niin sittenhän olen vanha eli mies, poikamies tuumasi. Tämäpä helpottavaa, nyt tiedän olevani mies! hän ilahtui.

Poikamies pääti kertoa heti työkavereilleen kahvitauolla, mutta kun hän ehti paikalle, siellä oli jo täysi keskustelu päällä.
- Sikamaista! joku sanoi.
- Joo niin on ihan törkeetä! toinen sanoi.
- Miten ne voi tehdä meille tällä tavalla? nurkasta kysyttiin.

Mikä on hätänä? ex-poikamies, nykyisin vain mies, kysyi.
- Etkö ole vielä kuullut? Ne aikovat viedä meiltä pois pahviset kertakäyttökupit ja antaa tilalle keraamiset mukit! Ihan vaan koska luontoa pitää kuulemma säästää!

Miksi se on paha asia? mies kummasteli.

- Hei, ei meillä ole aikaa ruveta käyttämään keraamisia mukeja! Niitähän pitää pestä! Ei meillä ole aikaa!

Mutta eihän siihen mene kauaa...mies alkoi sanoa ennen kuin hänet keskeytettiin.

- Mutta eihän siis täällä edes ole tarpeeksi puhdistuspaikkoja! Siis tässähän joutuu kävelemään käytävän päähän pesemään sen!
- Joo, ja jos niitä ei pese, ne alkaa haisemaan ja täällä muutenkin on ankeeta!

Kai sitä nyt luontoa säästääkseen voi tuonne muutaman metrin päähän...mies arveli.

-Niin niin, mutta onko kukaan tullut ajatelleeksi paljonko menee vettä mukien puhdistamiseen? Onko? No eipä tietenkään! Tämä on taas niin tätä!

Niin mutta meneehän sen pahvikupin valmistamiseenkin aika paljon energiaa ja ei synny niin paljon roskia, ja kun kuppeja ei tarvitse ostaa säästyy rahaa, mies sanoi varmana asiastaan.

- Kato sää et nyt tajua, sää olet vielä liian nuori. Kekkosen aikaan ei olisi ikinä tapahtunut tällaista! Silloin juotiin kahvia ja paljon ja ihan tasan varmasti pahvikupeista! Miksei Kekkonen voinut elää sellaiseen aikaan jolloin klooniteknologia olisi ollut kehittyneempää?

Mutta mies ei enää kuunnellut, sillä hänellä oli muuta ajateltavaa. Anteeksi, POIKA ei kuunnellut, sillä kuten muut olivat sanoneet, hän oli vielä niin nuori eli poika.

Kylläpä tämä menee hankalaksi, poika arveli. En toisaalta ole nuori eli poika ja toisaalta en ole mies eli vanha; olen aivan kuin niiden rajalla, keskellä kaikkea.

Silloin poikamies tajusi sen. Jos hän ei ollut nuori eikä vanha, vaan niiden keskellä, hän oli keski-ikäinen! Kaikki hänen murheensä olivat siis olleet vain keski-iän kriisiä, josta hän oli kuullut niin paljon.

Ja niin entinen poikamies, nykyinen keski-ikäinen alkoi elää iloisena elämäänsä, kun hän viimeinkin oli tajunnut kuka oli.

Hotakaisuja

En ole arvollinen mainitsemaan tässä blogissa Kari Hotakaisen nimeä, joten en tee sitä.

Eräs nimeltä mainitsematon kirjailija kuitenkin julkaisi pari vuotta sitten Finnhits-nimisen teoksen. Se koostui lyhyistä tarinoista, jotka kertoivat ihmisistä, eli kohderyhmä-ajattelu oli loppuun asti harkittu.

Yleensä saan ideoita kaikkeudelta, jotka sitten muokkaan tunnistamattomiksi. Viime aikoina minulle on kuitenkin tuputettu tilanteita, melkein lyhyitä tarinoita, joissa ei oikeastaan ole mitään ideaa.

Aivokapasiteetillani pystyy muistamaan kerrallaan vain salasanan tietokoneeseen, työkavereideni nimet, pizzerian puhelinnumeron, kaikki combo-iskuyhdistelmät Street Fighter 4:een, ja pari hassua blogi-ideaa.

Minun pitää nyt siis joko kertoa tietokoneeni salasana tai tarinani.

:teatraalisen syvä huokaus:

Kauppahalli oli joko puoliksi tyhjä tai sitten arkkitehti oli vain halunnut siitä liikkumatilaltaan verrannollisen lentokonehalliin. Asiakkaat, joiden kerran ylpeät esi-isät olivat metsästäneet mammutteja aroilla, ostivat omansa kolmen purkin tarjouksissa ylähyllyltä.

Kaikkea heidän näkemäänsä tai kuulemaansa hallitsivat kovat neonvalot ja vielä kovemmat taustamusiikit kovaäänisistä. Ei sillä että ihmiset valittaisivat; maailma kaupan ulkona, joka kerran oli kylpenyt valon lämmössä, nyt kuivatteli itseään pimeyden verhoon kylmyydessä, ja mikä tahansa mikä sai heidän mielensä pois tämän tietämisestä, edes hetkeksi, kelpasi.

Mitä lähemmäksi asiakkaat pääsivät ulospääsyään, sitä ärtyisimmiksi he tulivat.

Mikä oikeus kenelläkään on viedä heidät pois täältä? Pois maailmaan jossa sateenkaaren päässä ei ollut kultakirstua, koska sateenkaarta ei koskaan ollutkaan? Palata jatkuvaan kilpailuun aikaa vastaan vaikka voittajakin hävisi? Täällä he voisivat tarttua ikuiseen hetkeen pesuaineen valinnan ja päätöksen välillä, olla ainiaan suloisessa unohduksessa jossa elämän ei tarvitse sattua.

Mutta vaikka heidän ei tarvinnutkaan vielä lähteä, he eivät voineet jäädä. Ja sääli kassoja, noita portinvartijoita olevaisuuksien välillä, sillä he saisivat kaiken maailmantuskan niskaansa.

Taustamusiikki sammui ja ääni alkoi puhua:
- Anteeksi että keskeytän ostostapahtumanne. Erään kassahenkilöstöömme kuuluvan henkilön molemmat vanhemmat ovat kuolleet omituisessa reki-onnettomuudessa johon liittyy sirkuselefantti. Soitamme heidän kunniakseen Bachin sonaatti c:n sooloviululle. Kiitos.

Sinä päivänä kukaan ei kiusannut kassahenkilöstöä.
Eikä myöskään muinakaan jolloin tuntemattoman kassahenkilön lähiomaiset kuolivat.

Myöhemmin tätä tapausta pidettiin zombie-epidemian ensimmäisenä kirjattuna manifestaationa.

Miten selittää lapsille taloustaantuma?

(Tämä juttuidea on ollut mielessä jo pitkään, mutta en ole oikein saanut sitä kirjoitettua. Mutta menköön näin pääsiäisen kunniaksi, eli hyvää pääsiäistä kaikille.)

Tämä on vanha venäläinen kansansatu, sellaisena kuin sen muistan.

Kauan, kauan sitten venäläinen talonpoika käveli kohti mökkiään pitkän pellolla vietetyn työpäivän jälkeen. Hän kulki rikkaan maanomistajan talon ohi, ja näki porttien läpi kuinka maanomistaja raivosi ja kiljui aasin edessä.
- Gospodin, talonpoika sanoi maanomistajalle, miksi te sitä aasia sätitte?

Maanomistaja kääntyi katsomaan resuista talonpoikaa ja huomaamattomasti kohensi omaa turkistaan. Hetken vaikutti siltä ettei hän aikonut vastata mitään, mutta viha hänen sisällään vaati että muutkin saavat jakaa sen.
- Tämä kurja, surkea, typerä aasinkuvatus ei tottele minua! Minä omistan sen! Sen täytyy totella minua!

Talonpoika katsoi maanomistajaa, ja sitten aasia. Jos hän huomasi näiden kahden välillä mitään eroa, ääneen hän ei niitä lausunut.
- Gospodin, talonpoika sanoi, kaikki riippuu taidoista.

Maanomistajan raivo löysi uuden kohteen sillä hetkellä, ja tästä innostuneena lietsoi isäntäänsä uuteen intoon.
- Sanotko sinä kurja zemledelec että minä en saa yhtä aasia tottelemaan! Väitätkö sinä että minä olen alempiarvoinen kuin tuo kurja elukka! Sitäkö sinä sanot!?

Talonpoika ei värähtänytkään, koska ei joko pelännyt tai ehkä ei vain jaksanut.
- En tietenkään gospodin, en tietenkään. Sanon vain että sopivissa käsissä aasikin voi oppia mitä vain, vaikkapa puhumaan.

Nyt maanomistajan valtasi aivan uusi tunne, hämmennys.
- Puhumaan? Miten ihmeessä aasin voisi saada puhumaan? Eihän se edes suostu liikkumaan.
- Gospodin, minä voisin opettaa sen puhumaan.

Maanomistaja katsoi talonpoikaa uudestaan, mutta ei nähnyt mitään mitä ei ollut jo aluksi nähnyt.
- Sinä, siis sinä, voisit opettaa minun aasini puhumaan?
- Gospodin, niinhän minä sanoin. Minä voin saada aasin puhumaan.
- No opeta sitten!
- Gospodin, kunpa se olisikin noin helppoa. Mutta se vie aikaa ja rahaa.
- Kauanko aikaa?
- Aikaa siihen menisi varmaan noin viisi vuotta, ja tarvitsisin tietenkin tarvikkeita.
- Paljonko tarvitsisit?
- Vähintäänkin 5000 ruplaa.

Maanomistaja mietti tarjousta, ja katseli tarjouksen tehnyttä maanpoikaa ja tarjouksen kohteena olevaa aasia.
Sitten hän alkoi puhumaan, ilkeä äänensävy puheessaan.
- Hyvä on. Saat aikaa viisi vuotta ja saat jopa 5 000 ruplaasi, mutta jos aasi ei koulutuksesi jälkeen puhu, minä saan pääsi!
- Selvä, talonpoika sanoi hetkeäkään epäröimättä.

Myöhemmin mökillään talonpoika kertoi vaimolleen millaisen sopimuksen oli tehnyt rikkaan maanomistajan kanssa. Talonpojan vaimo ei ollenkaan pitänyt tällaisesta kaupanteosta.
- Voi, voi. Mitä sinä olet mennyt tekemään!, vaimo huokaili. Ei kukaan osaa opettaa aasia puhumaan, ei edes viidessä vuodessa.

Talonpoika istui pöydän ääreen.
- Vaimo, sinä ja minä emme ole enää niin nuoria kuin ennen, mutta me olemme eläneet ihan hyvän elämän. Eivät myöskään nuoria ole enää aasi tai edes maanomistaja. Viisi vuotta on pitkä aika, ja voi olla että joku meistä ei näe sen päättymistä. Aasi voi kuolla vanhaan ikään, tai sitten minä tai jopa maanomistaja. Mutta meillä on nyt rahaa elää.
-------------------------------------
Selittäessänne nykyiseen taloustaantumaan johtaneita tapahtumia lapsille korvaatte vain talonpojan pankkiirilla, aasin kurssikeinotteluilla ja maanomistajan ihan minkä tahansa maan hallituksella.
Jos lapsenne valittavat siitä kuinka tarina ei voi päättyä näin, kertokaa heille että ei ole taloustaantumankaan loppuratkaisu vielä selvillä.

Olipa kerran...(Toinen tarina)

...Joku.

Joku oli aivan samanlainen kuin minä tai sinä.

Hänellä oli nenä, silmät, korvat, varpaat, jalat, kädet ja kaikki muu, mikä nyt yleensä tulee mukana, kun olet joku.

Mikään ulkoapäin nähty asia ei siis juurikaan erottanut häntä muista.
Mutta se mitä hänellä oli sisällään, siellä minne kukaan muu ei nähnyt, erotti hänet muista.

Joku ei nimittäin tajunnut.

Hän tajusi perusasiat, kuten paljonko 2+2 on, ja mihin suuntaan tulee kulkea pohjoiseenpäin mentäessä, ja että ylitettäessä tietä tulee katsoa molempiin suuntiin.

Mutta hän ei tajunnut miten ihmeessä yksi tyyppi voi pelastaa jatkuvasti maailman ilman että kukaan saa tietää siitä? Luulisi että pahiksillakin olisi ainakin viikottainen sökö-ilta jossain demilitarisoidulla alueella, puolueettomassa baarissa, jonka nimi on Al's Coffee & Shoe.

Siellä sitten juttelisivat siitä, kuinka viimeisin maailmanvalloitus meni pieleen sen yhdenkin tapauksen vuoksi, ja muut kyselisivät että kerro toki lisää, ja kolme korttia, kiitos, ja lupaisivat muistaa kun itse ensi viikolla yrittäisivät valloittaa maailman.

Joku ei myöskään tajunnut mistä rikkaat ihmiset löytävät kauniita ihmisiä ympärilleen? Aina kun rikas ihminen käy jossain, hänellä on vieressään jompaakumpaa, tai molempia sukupuolia (mutta edes joku ei tahtonut ajatella tätä pidemmälle), edustava henkilö tai henkilöt.

Onko tuolla olemassa jokin kauniiden ihmisten vuokraamo, josta rikkaat ihmiset voivat käydä vuokraamassa itselleen jotain kainaloon sopivaa, tai ainakin punaisella matolla kompastelematta kulkevaa, ilmeisesti erittäin hyvin hoidettujen hampaiden ympärille kasattua lihamassaa?

Näitä asioita joku ei tajunnut.

Muut eivät tietenkään tajunneet häntä.

"Miksi sinä moisia ajattelet?", muut kysyivät. "Etkö tajua että tuosta ei ole mitään hyötyä?", muut sanoivat. "Taidat olla vähän tyhmä, kun pohdit moisia kaikki päivät", muut ilkkuivat.

Joku oli usein surullinen. Hän ei ollut pyytänyt sitä, ettei tajunnut asioita kuin muut.

Hän yritti olla pohtimatta esimerkiksi kuinka ovien sisään- tai ulospäin avautuminen on niin kovin kulttuurisidonnaista.

Joku ei kuitenkaan voinut sille mitään. Aina kun hän yritti, jostain tuli jokin uusi kysymys, ensimmäistäkin ihmeellisempi. Ja mitä kovemmin hän yritti, sitä ihmeellisempiä kysymyksiä nousi esille hänen sisältään.

Ja sitä kovemmin muut hyljeksivät häntä.

Lopulta joku ei enää kestänyt, vaan meni viisaan henkilön luokse kysymään, miten hänestä voisi tulla samanlainen kuin muista, joiden elämää eivät vaikeuttaneet jatkuvat kysymykset siitä, missä vaiheessa tyhjät mustekynät tulevat peittämään koko maailman.

Viisas henkilö pohti pitkään ja hartaasti.

Viimein hän antoi neuvon.

Seuraavalla kerralla, kun joku pohdiskeli ääneen, ja muut alkoivat kiusaamaan häntä ajatustensa vuoksi, joku totesi heille: "te ette vain käsitä".

Tämän jälkeen joku ei ollut kiusauksen kohde, vaan kaikkien sankari.

Sillä tajuaahan sen jokainen, että jos jotain ei voi käsittää, niin silloinhan asia on oltava niin vaikea, että täytyy olla erityinen henkilö, että voisi sellaista tajuta.

Hyvää (epävirallista) Sakari Topeliuksen päivää!

Olipa kerran...(jatkuu)

Aluksi pöydän ääressä yritettiin järjestää virtuaalisia teekutsuja internetin ylitse. Jotenkin kuitenkaan kaikkia ei viehättänyt leikkiteen nauttiminen ruudun äärellä herra pupujussin ja herra kissimirrin kanssa, varsinkaan kun itse istut savilattialla vuohipukin vieressä ja lähin kaivo on puolen päivämatkan päässä.

Seuraavaksi kokeiltiin lautapelejä. Tätä pidettiin askeleena oikeaan suuntaan, mutta sen jälkeen kun erään todella mielenkiintoisen Monopoli-pelin jälkeen eräästä pikkuvaltiosta tuli uusi maailmanvalta, tästäkin luovuttiin.

Rohkeimmat kokeilivat pöydän ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, mutta virtuaalinen aasinhännän paikoilleen laitto-villitys loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, kun tarpeeksi moni oli telonut selkänsä kantaessaan näyttöä ympäri asuntoa.

Monien yritysten ja erehdysten kautta löydettiin lopulta peli joka sopi kaikille: pokeri.
Siinä oli yksinkertaiset säännöt, se ei vaatinut aasinhännän paikoilleen laittamista, sitä saattoi pelata pöydän ääressä ja siinä saattoi jopa ansaita rahaa.

Juuri viimeinen kohta kiinnitti johtajan apulaisen huomion. Se tulisi auttamaan maata ahdingossa.

Pienen pohjoisen maan asukkailla oli kaikki mitä he tarvitsivat pärjätäkseen pelissä.

Heillä olivat hyvät internet-yhteydet, joten mahdollisimman moni pääsi pelaamaan.
Heillä oli loistava koululaitos, joten pokerin opettaminen järjestyisi nopeasti ja helposti.
Ennen kaikkea, ja kuten aiemmin jo todettiin, pienen pohjoisen maan ihmiset eivät ymmärtäneet kehuja.

Tämä näkyi pokerinpelaamisessa erityisesti.

Normaali, tai toisin sanoen ihan kuka muu kuin tarinamme pienen pohjoisen maan asukas, ajatteli näin pokeripelissä:
"Vau, onpas minulla kortteja. Uskallankohan minä laittaa näitä pois? Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta? Jos minä pidän nämä kortit, niin mielessään ne varmaan kehuvat minua rohkeudesta. Vai tyhmyydestä? Mitä minä teen, mitä minä teen?! Jos minä laitan pois kortteja, ne kehuvat minua, hiljaa mielessään mutta silti, riskinotosta. Vai tyhmyydestä?! Apua! Kummin minä teen että saan enemmän kehuja?!"

Pienen pohjoisen maan asukas ajatteli samassa tilanteessa seuraavasti:
"Vau, onpas minulla kortteja. Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta? Ne eivät varmaankaan pidä minusta. Niistä minä olen vain tyhmä korttia pelaava juntti, jonka oikea paikka olisi makaamassa lattialla suutelemassa niiden saappaita. Jaaha, vai niin te ajattelette minusta? Ei muuten tule onnistumaan. Tämä juntti tulee voittamaan teidät kaikki!"

Kävi myös ilmi että maan asukkaat eivät ymmärtäneet bluffia, tuota itsekehumisen kaukaista sukulaista. Siinähän annetaan ymmärtää että itsellä on ominaisuuksia, joita muilla ei ole.

Jos kehuminen ymmärrettiin parhaimmillaan keljuiluksi, itsekehu luokiteltiin heikkouden osoittamiseksi.

Logiikka tässä meni nimittäin siten, että jos olet hyvä tai sinulla on jotain hyvää, muut kyllä huomaavat sen sanomattakin. Jos et ole hyvä tai sinulla ei ole hyvää, luultavasti yrität peittää tätä tosiasiaa puhumalla siitä.
Yhteiskunnassa jossa sananlasku sanoi "tosimies ei puhu eikä pukahda vaikka taivaalta sataisi kullattua rahaa" tällainen ei ollut suositeltavaa.

Pian ympäri maailmaa alettiin puhumaan pienestä pohjoisesta maasta ja ennen kaikkea sen asukkaista. Kaikkialla ihmeteltiin keitä nämä normaalista poikkeavat pokerinpelaajat olivat.

Ensinnäkin he tuntuivat olevan kauhean aggressiivisia, ihan kuin heitä olisi loukattu verisesti ennen kuin peli oli edes alkanut. Muista oli hankala keskittyä kun he miettivät mitä olivat menneet tekemään loukatakseen tuon maan pelaajia.

Toisaalta nämä uudet pelaajat olivat lähes hulluuteen asti uhkarohkeita. Jos heitä yritti bluffata, se ei koskaan mennyt läpi. Ihan niin kuin he olisivat tienneet miten heikko käsi toisella oli.

Jonkin aikaa kaikki oli täydellistä.

Pienen pohjoisen maan talous kukoisti ja rahaa tuntui tulevan kaikkialta. Tämän ei kuitenkaan ollut tarkoitettu jatkua.

Hiljalleen, yksi kerrallaan, muut maat kieltäytyivät pelaamasta enää pienen pohjoisen maan edustajien kanssa. Mitä intoa on pelata, jos voittaja on selvillä koko ajan?
Jotkin maat menivät jopa niin pitkälle, että ilmoittivat että mikäli heidän peleissään vielä näkyy pelaajia pohjoisesta, he olisivat hyvin pettyneitä.

Tämä pelästytti pohjoisen maan johtajan ja tämän apulaisen. Ilmoituksen antaneet ihmiset eivät pettyneet kuten muut. Kun he pettyivät, se tarkoitti että kun sitä vähiten odotti, keskikokoisen lapion kokoinen käsi laskeutui olkapäällesi, ja viimeinen asia jonka kuulit oli möreä ääni korkeuksista joka sanoi "me olemme pettyneet teihin."

Pokerinpelaajille selitettiin tilanne ja heitä käskettiin mitä pikimmiten lopettamaan pelaaminen.
Niin pieni pohjoinen maa alkoi hiljalleen vajota aiempaan ahdinkoonsa.

Vähitellen maata alettiin kuitenkin lähestyä pyynnöillä.

Muihin maihin oli nimittäin tehnyt aikamoisen vaikutuksen se, kuinka pienen maan kansan oli saatu opetettua niin nopeasti hyviksi pokerinpelaajiksi.
Voisiko maa opettaa muitakin? Maksua vastaan tietenkin.

Joihinkin maihin taas oli tehnyt vaikutuksen se, miten pelottavia asukkaat olivat olleet. Kukaan ei siis varmasti ollut niin tyhmä että hyökkäisi tähän maahan.
Voisikohan näinkin turvallisessa maassa säilyttää tärkeitä tavaroita, maksua vastaan tietenkin.

Jotkut maat ihastelivat miten hyvä internet-verkko maassa oli ollut. Olisiko mitenkään mahdollista jos muihinkin maihin rakennettaisiin samanlainen pienen pohjoisen maan avulla? Muut maat kyllä maksaisivat hyvin.

Pienen pohjoisen maan asukkaat eivät aluksi oikein käsittäneet miksi ulkomailta asti piti tulla keljuilemaan heille. Onneksi raha osaa puhua kansainvälistä kieltä, jota pohjolassakin ymmärretään. Pian kaikki oli niin kuin parhaimpina pokerinpeluun aikoina.

Tämä oli tarina siitä kuinka pieni pohjoinen maa, jossa ei ollut mitään erityistä, pysyi pienenä ja pohjoisena, ja saavutti silti menestystä.

Mutta tämä oli myös tarina siitä, kuinka toisinaan vahvuutemme ovat meille niin itsestäänselvyyksiä, että emme edes itse tajua niiden olemassaoloa ennen kuin ne osoitetaan meille.

Olipa kerran...(Jatkuu)

Ihmiskunta on tehnyt monia ihmeellisiä keksintöjä aikansa kuluksi.

Pyörä; ihan kiva keksintö, sillä rallikisat olisivat huomattavasti tylsempiä jos kuljettajat joutuisivat itse vetämään autoja.

Tuli; ilman tätä pyromaanit tuntisivat olonsa todella oudoiksi.

Kahvi; sen voimalla tätäkin tarinaa kerrotaan.

Mutta kaikki nämä ihmismielen aikaansaavutukset kalpenevat yhden asian rinnalla.

Nimittäin pöydän.
Pöytä on suurin ihmiskunnan eri kulttuureja ja luokkia yhdistävä asia.

Sen työllistävä vaikutus on huima: sen tekemiseen on tarvittu ihmisiä, tehdyn pöydän purkamiseen ja erääseen nimeltämainitsemattomaan huonekaluliikkeeseen toimittamiseen on tarvittu monien eri ihmisten työpanos. Kun tämä pöytä on ostettu kaupasta, sen kokoaminen on kestänyt joko ohjeiden mukaiset 15 minuuttia tai sitten siihen on mennyt useita työpäiviä.

Pöydän sosiaalinen vaikutus on vailla vertaa: ihmiset kokoontuvat sen ympärille ystäviensä, tai vihollistensa, tai juuri sillä hetkellä vaikeammin määriteltävien henkilöiden kanssa.
Ihmiset syövät ja juovat sen ympärillä tuttujen kesken.

Jotkut ovat myös kertoneet elokuvista, jotka alkavat sillä kun pizzakuski tuo kahden naispuolisen alusvaatteisillaan olevan yliopisto-opiskelijan opiskelijakämppään pizzan, ja huomauttaa ohimennen "vau. Onpas iso pöytä. Mitähän muuta siinä mahtuu tekemään kuin syömään pizzaa?" (se mitä siinä mahtuu elokuvan mukaan tekemään on jo sitten toinen tarina).

Tiivistäen voisi sanoa, että jos pöytää ei olisi keksitty, jonkun olisi täytynyt keksiä se.

Kun ihmiskunta sitten saavutti sen pisteen, että sen oli aika keksiä internet, tämä mullisti pöydän käsitteen täysin.

Yhtäkkiä ihmiset saattoivat kokoontua virtuaalisten pöytien ääreen, jotka olivat pöytiä, mutta eivät kuitenkaan oikeita pöytiä niin kuin oli totuttu ymmärtämään. Henkilö saattoi istuutua tietokoneen ääressä virtuaaliseen pöytään ja olla yhteydessä toiseen pöydässä istujaan maailman toisella laidalla.

Ikävä kyllä tämä kaikki alkoi pidemmän päälle olemaan tylsää.
Tietenkin oli mukava nähdä uusia ihmisiä pöydässä, oli se sitten oikea tai ei, mutta pöydän äärellä istuminen itsessään on tylsää.

Kerrotaan tarinoita lumisten vuorten keskellä, kätketyissä luostareissa asuvista munkeista, jotka istuvat pöydän ääressä kaikki päivät ja miettivät istuvatko he pöydän ääressä vai istuuko pöytä heidän ääressään.
Tähän saattoi tietenkin vaikuttaa se, että käynyt jakinmaito on aika paukkuen palavaa ja suussa sulavaa juotavaa, mutta kätkettyjen luostareiden ulkopuolella asuvat ihmiset kaipasivat jotain uutta.

Ja eräänä päivänä joku keksi sen.

Tähän keksintöön pienen pohjoisen maan johtajan apulaisen suunnitelma perustui.
- Suunnitelmani perustuu keksintöön, joka liittyy pöytiin, johtajan apulainen kertoi.

JATKUU...

Olipa kerran...

...maa.

Se ei ollut mitenkään erityisempi kuin muut maat joista kerrotaan tarinoita, paitsi että se oli pieni ja pohjoinen.
Kun tarinan maa on pieni ja pohjoinen, sillä on parempi olla takataskussaan jotain erityistä. Sen täytyy olla maagisesta valtakunnasta irtautunut osa, tai sitten sen kautta voi päästä toiseen ulottuvuuteen tai vähintään sen pitää olla kuningaskunta.

Tämä maa ei ollut mitään noista. Itse asiassa tämän maan asukkaat pilkkasivat vieressä sijainnutta maata, joka oli kuningaskunta.

Maan asukkaat eivät tehneet tätä suoranaisesta ilkeydestä tai pahansuopuudesta. Oli vain niin että kun asut pienessä pohjoisessa maassa, huvitukset ovat hyvin rajalliset.
Naapurimaiden ivaaminen hävisi vain niukasti viihdyttävyydessä sille, kun kilpailtiin kuka kantaa ihan minkä tahansa paikasta A paikkaan B nopeiten tai kuka heittää kaikkea käteen sopivaa pisimmälle (lukuunottamatta oikeasti heittämiseen tarkoitettuja esineitä, koska siinä ei olisi ollut mitään hauskaa).

Jos olivat huvitukset kurjia, niin ei maalla muutenkaan mennyt hyvin. Aikoinaan se oli saanut paistatella kukoistuksessa, kun siellä keksittiin valmistaa laitteita, joilla ihmiset saivat luvan kanssa puhua julkisesti kovaan ääneen asioista, joista aiemmin olisi oltu häpeissään hiljaa.

Mutta nyt nuo ajat olivat takana. Tehtaat jotka valmistivat noita ihmeellisiä laitteita olivat kaikki menneet muualle.
Sillä kun valmistaa asioita pienessä pohjoisessa maassa, tehtaita pitää lämmittää että työntekijöitä ei palele.
Siksi tehtaidenomistajat olivat siirtäneet tuotannon sellaisiin maihin, joissa lämmitystä ei tarvittu. Monet vanhat työntekijät toivottivat tehtaanomistajat jonnekin missä myöskään ei useiden lähteiden mukaan tarvitse palella, mutta minkäs he lopulta pystyivät?

Siksi pienen maan johtaja joutui toteamaan että heillä oli ongelma.
- Meillä on ongelma, johtaja sanoi.

Mikä avuksi pienelle maalle? Kaikki muut maat kehuivat sen hyvää koululaitosta, sillä ne olivat ymmärtäneet, että ihmiset jotka sanoivat että koulu ei koskaan ollut opettanut kenellekään mitään hyödyllistä, eivät olisi osanneet kirjoittaa tuota mietettä ilman kouluopetusta. Tai laskuttaa sen julkaisijalta ilman matematiikkaa.
Mutta mitä kannatti kouluttaa ihmisiä jos ei ole töitä?

Kaikki muut kehuivat pienen pohjoisen maan tietoteknistä tasoa, harvalla maalla oli niin hyvät internet-yhteydet.
Mutta mitä hyötyä oli tietokoneverkosta jos sillä ei voinut vaikka kalastaa?

Silloin johtajan apulainen kuitenkin keksi äkkiä jotain.
- Keksin äkkiä jotain, johtajan apulainen sanoi.

Pienen pohjoisen maan asukkailla oli ominaisuus, jota muilla kansoilla ei ollut.
He eivät kyenneet ymmärtämään kehuja.

Kukaan ei oikeastaan tiedä mistä se johtui. Lieneekö syynä ollut vähäluminen kesä, kärpäsetön talvi, vai se että noista kahdesta vitsailu oli parasta mihin maan humoristit pystyivät venymään, mutta kehuminen oli tuntematon asia.

Jos joku joskus sitä yritti, ei sitä oikein käsitetty. Kehumista lähinnä oleva asia tuossa maassa oli lievää törkeämpi keljuilu, joksi kehumista aina luultiin. Joten kun tarpeeksi moni tätä tuntematonta asiaa kokeillut oli joutunut riippuen kehumisen kohteista joko tyhjien tuijotusten kohteeksi tai sairaalan teho-osastolle, siitä päätettiin hiljaa mutta yksimielisesti luopua.

Johtajan apulaisella oli suunnitelma sille miten tätä voitaisiin hyödyntää.
- Minulla on suunnitelma sille miten tätä voitaisiin hyödyntää, johtajan apulainen sanoi.

JATKUU...