Krhm.
Rakkaat lukijat.
Siis rakas ainoa oikea ihmislukija, rakas googlen mainosbotti, rakas MIB:n suomen-osaston haarakonttorin alien joka seuraa että en osu liian lähelle totuutta, sekä rakas internetiä hallinnoiva tekoäly, joka seuraa että miten alemmalla kehitystasolla oleva karvaton apina kommunikoi kuin karvainen sellainen.
Me emme voi jatkaa enää näin.
Olen päättänyt että tässä blogissa tulee asioiden muuttua.
Koska joudun toimimaan fysiikan lakien mukaan toimivassa maailmankaikkeudessa, jossa kaksi merkittävintä toisiaan korreloivaa tekijää ovat aika ja laatu, on tehtävä valintoja.
Minulla ei ole enää pitkään aikaan ole ollut aikaa tuottaa sellaista laatua johon te olette tottuneet ja jonka ansaitsette.
Tarkennus: minulla ei ole ole ollut joka päivä aikaa tuottaa laatua.
Siksipä on aika muutokselle.
Ensi viikosta lähtien ei ole luvassa jokapäiväisiä kirjoituksia, mutta sen sijaan on luvassa 2-3 toivoakseni laadukasta kirjoitusta viikossa, joiden lukemisen jälkeen ei tarvitse mennä suihkuun itkemään ja kuuntelemaan Boy Georgen "The crying game"-kappaletta.
Paitsi jos se on teidän juttunne, ja joidenkin hakusanojen perusteella...krhm.
Pointti kuitenkin on, että vaikka tavaraa tuleekin vähemmän, se on parempaa.
Palataan asiaan maanantaina.
perjantai 30. toukokuuta 2008
torstai 29. toukokuuta 2008
Väliin henkilökohtaista, osa XXXXV
Valittaminen on parempaa kuin seksi.
Ensinnäkin valittaminen on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä sekä alasti.
Toisekseen seksistä valittaminen on helpompaa kuin seksikäs valittaminen.
Kolmanneksi, jos joku väittää muuta, hän ei vain osaa tehdä sitä oikein.
(Juu, minäkin itkin noiden vitsien jälkeen. Oikeasti tahtoisin mieluummin kertoa niitä tyyliin:
----------------------------------------------------------------------------
"Kaksi atomia kohtasi. Toinen atomi sanoi toiselle:
- Piristy! Huomenna on uusi päivä! Asiat voivat vain parantua! Sinä olet erityinen! Kaikki pitävät sinusta!
- Miksi sinä olet tuollainen? toinen atomi kysyi.
Ensimmäinen atomi vastasi: menetin äsken elektronin."
----------------------------------------------------------------------------
Mutta sitäkään ei tapahdu, joten olkaa hiljaa ja yrittäkää hihitellä noille.)
Mitä siis tapahtuu kun ihmisestä tulee imvalittaja, eli kyvytön valittamaan?
Otetaan nyt esimerkki tältä päivältä. Palkkakuitistani kävi ilmi että palkanmaksaja oli unohtanut maksaa minulle yötyölisäni.
Kun laitoin hänelle asiasta postia, vastine oli tyyliä "hups, tihihi :) Olenpas minä plondi. Sopiiko että laitan ne seuraavaan palkkaan? :-D"
Mitä tuohon voi vastata?
A) "Niiden rahojen parempi olla tililläni klo 0001 Greenwichin läntistä aikaa huomenaamulla, tai muuten sinä olet voikukka ja minä olen ruohonleikkuri."
B) "Voisitko mitenkään sittenkin laittaa rahat tililleni jo tässä kuussa? Siis mitenkään? Siis ihan mitenkään? Siis ihan, ihan mitenkään? Siis ihan, ihan, ihan mitenkään?"
C) "Sopii :)"
Pikku vinkkinä kerrottakoon, että ainoa asia joka pitää minut pystyasennossa on silittämätön t-paitani, joka kuivui pystyasentoon.
Olenko minä kuluttanut kaiken vihani jo tässä vaiheessa elämääni? Luulin että minulla olisi vielä monta valitusta jäljellä, mutta tuntuu kuin olisin puristanut vihani tyhjiin.
En ole löytänyt sisäistä harmoniaa tai yhtynyt maailmankaikkeuteen. Oloni on pikemminkin sellainen kuin olisin kadottanut jotain hyvin tärkeää, jonka tiedän minulla olevan, mutta en vaan millään muista minne sen panin.
Kaipaan vihaani. Jos nyt joudun tilanteeseen joka aiheuttaa minussa agressiivisia tuntemuksia, yritän kovasti muistaa miltä tuntui kun jokin vaikuttaa negatiiviselta ja siihen tulisi siksi kohdistaa epäpositiivisia tuntemuksia.
Kaikki mitä saan irti itsestäni on joko epämääräinen ymmärryksen tunne tyyliin "no tuohon on varmaan jokin hyvä selitys, syy tai kertomus" tai pieru.
Että minä vihaan tätä tilannetta.
Ensinnäkin valittaminen on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä sekä alasti.
Toisekseen seksistä valittaminen on helpompaa kuin seksikäs valittaminen.
Kolmanneksi, jos joku väittää muuta, hän ei vain osaa tehdä sitä oikein.
(Juu, minäkin itkin noiden vitsien jälkeen. Oikeasti tahtoisin mieluummin kertoa niitä tyyliin:
----------------------------------------------------------------------------
"Kaksi atomia kohtasi. Toinen atomi sanoi toiselle:
- Piristy! Huomenna on uusi päivä! Asiat voivat vain parantua! Sinä olet erityinen! Kaikki pitävät sinusta!
- Miksi sinä olet tuollainen? toinen atomi kysyi.
Ensimmäinen atomi vastasi: menetin äsken elektronin."
----------------------------------------------------------------------------
Mutta sitäkään ei tapahdu, joten olkaa hiljaa ja yrittäkää hihitellä noille.)
Mitä siis tapahtuu kun ihmisestä tulee imvalittaja, eli kyvytön valittamaan?
Otetaan nyt esimerkki tältä päivältä. Palkkakuitistani kävi ilmi että palkanmaksaja oli unohtanut maksaa minulle yötyölisäni.
Kun laitoin hänelle asiasta postia, vastine oli tyyliä "hups, tihihi :) Olenpas minä plondi. Sopiiko että laitan ne seuraavaan palkkaan? :-D"
Mitä tuohon voi vastata?
A) "Niiden rahojen parempi olla tililläni klo 0001 Greenwichin läntistä aikaa huomenaamulla, tai muuten sinä olet voikukka ja minä olen ruohonleikkuri."
B) "Voisitko mitenkään sittenkin laittaa rahat tililleni jo tässä kuussa? Siis mitenkään? Siis ihan mitenkään? Siis ihan, ihan mitenkään? Siis ihan, ihan, ihan mitenkään?"
C) "Sopii :)"
Pikku vinkkinä kerrottakoon, että ainoa asia joka pitää minut pystyasennossa on silittämätön t-paitani, joka kuivui pystyasentoon.
Olenko minä kuluttanut kaiken vihani jo tässä vaiheessa elämääni? Luulin että minulla olisi vielä monta valitusta jäljellä, mutta tuntuu kuin olisin puristanut vihani tyhjiin.
En ole löytänyt sisäistä harmoniaa tai yhtynyt maailmankaikkeuteen. Oloni on pikemminkin sellainen kuin olisin kadottanut jotain hyvin tärkeää, jonka tiedän minulla olevan, mutta en vaan millään muista minne sen panin.
Kaipaan vihaani. Jos nyt joudun tilanteeseen joka aiheuttaa minussa agressiivisia tuntemuksia, yritän kovasti muistaa miltä tuntui kun jokin vaikuttaa negatiiviselta ja siihen tulisi siksi kohdistaa epäpositiivisia tuntemuksia.
Kaikki mitä saan irti itsestäni on joko epämääräinen ymmärryksen tunne tyyliin "no tuohon on varmaan jokin hyvä selitys, syy tai kertomus" tai pieru.
Että minä vihaan tätä tilannetta.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Blogin kulissien takana
Miltä blogimerkinnän idean keksiminen oikein tapahtuu? Se menee jotensakin näin:
- No niin aivosolut, taas olisi aika aloittaa bloginkirjoitus. Antaa tulla ehdotuksia.
Kaiken mahdollisen automatisointi ja helpottaminen johtaa lopulta kohteliaisuus-sääntöjen tuhoon. Automaattiset ovet johtavat siihen, että kukaan ei pääse avaamaan ovia toisille. Lapsiystävälliset purkinkannet vievät vahvoilta tarpeen auttaa heikompiaan. Googlen ansiosta keneltäkään ei tarvitse kysyä enää mitään.
- Älkää nyt viitsikö. Tuo oli vielä laimeampi ehdotus kuin se viimekertainen "kaikki helpottuu liikaa ja pian ihmiset joutuvat sen ainoan tyypin joka ymmärtää miten digiboksi kytketään tv:seen diktatuurin alle". Seuraava!
Blogiooppera.
- Okei, kuuntelen.
Ei, ei kuuntelua. Itseasiassa blogioopperassa kukaan ei laula varttitunnin lurinoita, vaan kirjoittaa henkilökohtaiseen blogiinsa tuntemuksensa. Eli saman ajan jonka ihmiset joutuisivat kuuntelemaan inhimillisen merisireenin ääntelyä, he lukevatkin kaiken blogistaan. Kuolinkohtaukset eivät kestäisi enää 5 laulun verran, vaan yksinkertaisesti ruudulle tulisi teksti "aarrgghh...tänään kuolen."
- Hienoa. Loistavaa. Mahtavaa. Upeaa. Näen jo kuinka tuon voisi saada helposti tiivistettyä hauskaksi ja koherentiksi blogimerkinnäksi, jonka lukee alle kahdessa minuutissa läpi...NOT! Seuraava!
Öh...tuota...miksi kaikkea juhlitaan liian myöhään? Miksi esimerkiksi polttareita vietetään juuri silloin kun niiden kohde ei voi kohta enää juhlia kuin ennen vanhaan? Ranskalaiset ovat ymmärtäneet tämän täysin, koska heillä polttareita kutsutaan nimellä enterrement de vie de garcon eli "nuoren miehen elämän hautajaiset". Eikö tällainen toiminta ole epätavallista ja julmaa?
- Vau. Onko varhais-iän dementia jo noin pitkällä, vai pitääkö minun aloittaa ryyppääminen ihan vaan selittääkseni muille miksi aivoni ovat niin avuttomia. Mistä ihmeestä minä nyt keksin tälle päivälle jotain kirjoitettavaa?
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
- Pitäisiköhän meidän tehdä jotain?
- En minä vaan tiedä. Ihan tasapainoinenhan tuo näyttää olevan.
- Mistä sinä voit sen tietää?
- Näetkö? Kuolaa valuu tasaisesti molemmista suunpielistä.
- Älä nyt viitsi pilailla! Se vaan tuijottaa tyhjyyteen tuossa koneen edessä ja kuolaa syliinsä.
- Kai se tuosta tokenee, ainakaan sitä ei koskaan näy töissä ruokatunnin jälkeen.
- Joo, mutta on se vaan julmannäköistä. Mitähän se raukka oikein kuvittelee tekevänsä?
- No niin aivosolut, taas olisi aika aloittaa bloginkirjoitus. Antaa tulla ehdotuksia.
Kaiken mahdollisen automatisointi ja helpottaminen johtaa lopulta kohteliaisuus-sääntöjen tuhoon. Automaattiset ovet johtavat siihen, että kukaan ei pääse avaamaan ovia toisille. Lapsiystävälliset purkinkannet vievät vahvoilta tarpeen auttaa heikompiaan. Googlen ansiosta keneltäkään ei tarvitse kysyä enää mitään.
- Älkää nyt viitsikö. Tuo oli vielä laimeampi ehdotus kuin se viimekertainen "kaikki helpottuu liikaa ja pian ihmiset joutuvat sen ainoan tyypin joka ymmärtää miten digiboksi kytketään tv:seen diktatuurin alle". Seuraava!
Blogiooppera.
- Okei, kuuntelen.
Ei, ei kuuntelua. Itseasiassa blogioopperassa kukaan ei laula varttitunnin lurinoita, vaan kirjoittaa henkilökohtaiseen blogiinsa tuntemuksensa. Eli saman ajan jonka ihmiset joutuisivat kuuntelemaan inhimillisen merisireenin ääntelyä, he lukevatkin kaiken blogistaan. Kuolinkohtaukset eivät kestäisi enää 5 laulun verran, vaan yksinkertaisesti ruudulle tulisi teksti "aarrgghh...tänään kuolen."
- Hienoa. Loistavaa. Mahtavaa. Upeaa. Näen jo kuinka tuon voisi saada helposti tiivistettyä hauskaksi ja koherentiksi blogimerkinnäksi, jonka lukee alle kahdessa minuutissa läpi...NOT! Seuraava!
Öh...tuota...miksi kaikkea juhlitaan liian myöhään? Miksi esimerkiksi polttareita vietetään juuri silloin kun niiden kohde ei voi kohta enää juhlia kuin ennen vanhaan? Ranskalaiset ovat ymmärtäneet tämän täysin, koska heillä polttareita kutsutaan nimellä enterrement de vie de garcon eli "nuoren miehen elämän hautajaiset". Eikö tällainen toiminta ole epätavallista ja julmaa?
- Vau. Onko varhais-iän dementia jo noin pitkällä, vai pitääkö minun aloittaa ryyppääminen ihan vaan selittääkseni muille miksi aivoni ovat niin avuttomia. Mistä ihmeestä minä nyt keksin tälle päivälle jotain kirjoitettavaa?
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
- Pitäisiköhän meidän tehdä jotain?
- En minä vaan tiedä. Ihan tasapainoinenhan tuo näyttää olevan.
- Mistä sinä voit sen tietää?
- Näetkö? Kuolaa valuu tasaisesti molemmista suunpielistä.
- Älä nyt viitsi pilailla! Se vaan tuijottaa tyhjyyteen tuossa koneen edessä ja kuolaa syliinsä.
- Kai se tuosta tokenee, ainakaan sitä ei koskaan näy töissä ruokatunnin jälkeen.
- Joo, mutta on se vaan julmannäköistä. Mitähän se raukka oikein kuvittelee tekevänsä?
tiistai 27. toukokuuta 2008
Maailma ilman MacGuffinia
Aluksi mahdollisimman monia loukkaava vitsi.
Joukko Mustat Pantterit-militanttisiiven naispuolisen osaston edustajia, jotka kuuluivat kyseessä olevan ryhmän gootti-vähemmistöön, saapuivat kerhon ovenkäynnin eteen.
Tällöin portsari, joka ei ollut koskaan kuullut kenenkään kertovan, että steroidien käyttö pienentää suhteessa lihasten kasvuun tiettyjä elimiä (kuten aivoja), katsoi heitä alaspäin ja sanoi "hei, tänne käy vain valkoiset..."
Ikävä kyllä alussa mainittu ryhmä oli viettänyt sen verran "tiivistä" aikaa yhdessä, että heidän premenstruaalisen syndrooman kiertonsa oli yhdenmukaistanut, joten heillä kaikilla oli se aika kuukaudesta, jolloin kuka tahansa järkevä miespuolinen henkilö olisi mieluummin kroolannut kuivan maan pullonsirumeressä kuin kohdannut heidät.
Myöhemmin kun suurin osa, tai ainakin suurimmat osat portsarista oli löydetty, ja saatu kiinnitettyä portsariin, lääkärit ihmettelivät miksi mies tuntui toistelevan koko ajan sanaa "tennissukat".
BBC uutisoi äskettäin Jakob Nielsenin vuosittaisen internet-sivujen käyttäjätutkimuksen tulokset.
Tulosten mukaan ihmisten internetsivujen käyttö on muuttunut. He eivät halua enää viipyä internetsivulla ja kikkailla sivuilla olevilla jipoilla eli animaatioilla tai testeillä.
Nykyään ihmiset haluavat tulla sivulle, hakea haluamansa ja poistua samantien.
Sivuilmiönä hakukoneiden valta on kasvanut, koska ihmiset haluavat löytää haluamansa heti.
Tämä ikävä kyllä johtaa siihen, että tämäkin sivusto on löydetty menneiden viikkojen aikana seuraavilla halu--eikun hakusanoilla:
- yo värssy
- "karvattomuus"
- antennipistokkeen säätö
- rakastelun äänet
Kukaan ei halua enää MacGuffinia.
MacGuffin voi joko olla olemassa tai sitten sitä ei olekaan. Se kuitenkin on asia, joka motivoi eteenpäin, kuten seikkailuelokuvassa vaikka kätketty aarre, jota päähenkilöt metsästävät.
Se onko aarre oikeasti olemassa, on toissijainen seikka. Tärkeintä on se, että se pitää tarinan liikkeessä.
Nyt kaikki haluavat MacGyverin, jonkin joka on todellista, ja palvelee heidän tarpeitaan heti.
Siksi heti alussa oli vitsi.
Sillä mitä hyötyä on medianlukutaidosta, jos ei ole kärsivällisyyttä lukea?
Johtaako tämä siihen, että kohta kenelläkään ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa mitään lopp
Joukko Mustat Pantterit-militanttisiiven naispuolisen osaston edustajia, jotka kuuluivat kyseessä olevan ryhmän gootti-vähemmistöön, saapuivat kerhon ovenkäynnin eteen.
Tällöin portsari, joka ei ollut koskaan kuullut kenenkään kertovan, että steroidien käyttö pienentää suhteessa lihasten kasvuun tiettyjä elimiä (kuten aivoja), katsoi heitä alaspäin ja sanoi "hei, tänne käy vain valkoiset..."
Ikävä kyllä alussa mainittu ryhmä oli viettänyt sen verran "tiivistä" aikaa yhdessä, että heidän premenstruaalisen syndrooman kiertonsa oli yhdenmukaistanut, joten heillä kaikilla oli se aika kuukaudesta, jolloin kuka tahansa järkevä miespuolinen henkilö olisi mieluummin kroolannut kuivan maan pullonsirumeressä kuin kohdannut heidät.
Myöhemmin kun suurin osa, tai ainakin suurimmat osat portsarista oli löydetty, ja saatu kiinnitettyä portsariin, lääkärit ihmettelivät miksi mies tuntui toistelevan koko ajan sanaa "tennissukat".
BBC uutisoi äskettäin Jakob Nielsenin vuosittaisen internet-sivujen käyttäjätutkimuksen tulokset.
Tulosten mukaan ihmisten internetsivujen käyttö on muuttunut. He eivät halua enää viipyä internetsivulla ja kikkailla sivuilla olevilla jipoilla eli animaatioilla tai testeillä.
Nykyään ihmiset haluavat tulla sivulle, hakea haluamansa ja poistua samantien.
Sivuilmiönä hakukoneiden valta on kasvanut, koska ihmiset haluavat löytää haluamansa heti.
Tämä ikävä kyllä johtaa siihen, että tämäkin sivusto on löydetty menneiden viikkojen aikana seuraavilla halu--eikun hakusanoilla:
- yo värssy
- "karvattomuus"
- antennipistokkeen säätö
- rakastelun äänet
Kukaan ei halua enää MacGuffinia.
MacGuffin voi joko olla olemassa tai sitten sitä ei olekaan. Se kuitenkin on asia, joka motivoi eteenpäin, kuten seikkailuelokuvassa vaikka kätketty aarre, jota päähenkilöt metsästävät.
Se onko aarre oikeasti olemassa, on toissijainen seikka. Tärkeintä on se, että se pitää tarinan liikkeessä.
Nyt kaikki haluavat MacGyverin, jonkin joka on todellista, ja palvelee heidän tarpeitaan heti.
Siksi heti alussa oli vitsi.
Sillä mitä hyötyä on medianlukutaidosta, jos ei ole kärsivällisyyttä lukea?
Johtaako tämä siihen, että kohta kenelläkään ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa mitään lopp
maanantai 26. toukokuuta 2008
20 000:s blogimerkintä!
Kauan siihen menikin, mutta lopulta maaginen raja saatiin rikottua.
Tämä on siis 20 000:s blogimerkintäni, jonka vuoksi onkin sitten aika muistella menneitä.
Rakkaimmat muistoni liittyvät "Miksi jumaluudet, siis muut kuin Cthulhu siis, yksinkertaisesti eivät voi olla olemassa"-kirjoitukseeni, jonka kaikki varmaankin muistavat.
Harvoin kuitenkin (siis näin rohkeasti olettaen) on alle kymmenellä sanalla selitetty kansantajuisesti, ja vailla minkäänlaisia todistusaukkoja, kuinka Nietzsche itseasiassa OLI oikeassa.
Tämä ei kuitenkaan ole mitään verrattuna suurta kansainvälistäkin huomiota herättäneeseen blogikirjoitukseeni otsikolla "Maailman misantropistisin, rasistisin, seksistisin ja misogynistisin sekä sovinistisin blogimerkintä koskaan".
Olin jo vähällä uskoa että en koskaan selviäisi siitä syntyneestä mielipidekuohusta, mutta kun asiaa oli käsitelty tarpeeksi, havaittiin kaiken takana ollut suurempi, uudenlainen filosofinen aatemaailma, jonka kaikkia vaikutuksia siihen miten maailman koemme, ei ole vielä nähty.
Ei silti että pahamaineisuus olisi mitenkään tuntematon käsite minulle.
30-osainen juttusarjani "kuinka tehdä sitä kauneinta, joka ei uskalla kertoa nimeään, bloggaajan tyyliin eli nudge nudge, know what I mean, know what I mean, nudge nudge" sai eräänkin kommentoijan mukaan "naistenlehtien seksiniksi-palstat vaikuttamaan Pirkan niksinurkan huonolta kopiolta."
Kuitenkin sydäntäni lämmittivät eniten ne monet kiitokset, joita sain kiitollisilta lukijoiltani, jotka olivat hyödyntäneet neuvojani käytäntöön. Uskoakseni tälläkin hetkellä tuolla on moni vauva, joka on nimetty kiitollisuudesta minua kohtaan "t":ksi.
Jos nyt jotain pettymyksiä on otettava mukaan, niin sen täytyy olla antrooppista periaatetta sivuava blogimerkintäni.
Kuten kaikki varmaankin muistavat, kyseisen periaatteen mukaan ihmiset kykenevät käytännössä näkemään vain sen minkä hyväksyvät.
Selitin siis, kuinka jotkin kirjoituksistani eivät välttämättä koskaan näy kaikille lukijoilleni, sillä he eivät vain jostain syystä kykene hyväksymään tai ymmärtämään tekstin asiasisältöä.
Varsinkin kirjoitukseni , jota itse pidän aika hyvänä esimerkkinä nykyaikaisesta , on jäänyt monelta huomaamatta.
En ole ihan varma onko syynä tekstissä ollut vai mutta en tahdo uskoa että se voisi mitenkään olla ,eihän?
Ehkä maailma vain ei ole valmis .
Mutta väliäpä tuolla, sillä onhan meillä luettavana 19 999 muuta kirjoitusta, tai siis niin monta kuin kykenette lukemaan.
Mutta se juhlinnasta, on aika palata taas arkiseen aherrukseen. Toivottasti näemme vielä monta kertaa tässä blogissa yhteydessä!
Tämä on siis 20 000:s blogimerkintäni, jonka vuoksi onkin sitten aika muistella menneitä.
Rakkaimmat muistoni liittyvät "Miksi jumaluudet, siis muut kuin Cthulhu siis, yksinkertaisesti eivät voi olla olemassa"-kirjoitukseeni, jonka kaikki varmaankin muistavat.
Harvoin kuitenkin (siis näin rohkeasti olettaen) on alle kymmenellä sanalla selitetty kansantajuisesti, ja vailla minkäänlaisia todistusaukkoja, kuinka Nietzsche itseasiassa OLI oikeassa.
Tämä ei kuitenkaan ole mitään verrattuna suurta kansainvälistäkin huomiota herättäneeseen blogikirjoitukseeni otsikolla "Maailman misantropistisin, rasistisin, seksistisin ja misogynistisin sekä sovinistisin blogimerkintä koskaan".
Olin jo vähällä uskoa että en koskaan selviäisi siitä syntyneestä mielipidekuohusta, mutta kun asiaa oli käsitelty tarpeeksi, havaittiin kaiken takana ollut suurempi, uudenlainen filosofinen aatemaailma, jonka kaikkia vaikutuksia siihen miten maailman koemme, ei ole vielä nähty.
Ei silti että pahamaineisuus olisi mitenkään tuntematon käsite minulle.
30-osainen juttusarjani "kuinka tehdä sitä kauneinta, joka ei uskalla kertoa nimeään, bloggaajan tyyliin eli nudge nudge, know what I mean, know what I mean, nudge nudge" sai eräänkin kommentoijan mukaan "naistenlehtien seksiniksi-palstat vaikuttamaan Pirkan niksinurkan huonolta kopiolta."
Kuitenkin sydäntäni lämmittivät eniten ne monet kiitokset, joita sain kiitollisilta lukijoiltani, jotka olivat hyödyntäneet neuvojani käytäntöön. Uskoakseni tälläkin hetkellä tuolla on moni vauva, joka on nimetty kiitollisuudesta minua kohtaan "t":ksi.
Jos nyt jotain pettymyksiä on otettava mukaan, niin sen täytyy olla antrooppista periaatetta sivuava blogimerkintäni.
Kuten kaikki varmaankin muistavat, kyseisen periaatteen mukaan ihmiset kykenevät käytännössä näkemään vain sen minkä hyväksyvät.
Selitin siis, kuinka jotkin kirjoituksistani eivät välttämättä koskaan näy kaikille lukijoilleni, sillä he eivät vain jostain syystä kykene hyväksymään tai ymmärtämään tekstin asiasisältöä.
Varsinkin kirjoitukseni , jota itse pidän aika hyvänä esimerkkinä nykyaikaisesta , on jäänyt monelta huomaamatta.
En ole ihan varma onko syynä tekstissä ollut vai mutta en tahdo uskoa että se voisi mitenkään olla ,eihän?
Ehkä maailma vain ei ole valmis .
Mutta väliäpä tuolla, sillä onhan meillä luettavana 19 999 muuta kirjoitusta, tai siis niin monta kuin kykenette lukemaan.
Mutta se juhlinnasta, on aika palata taas arkiseen aherrukseen. Toivottasti näemme vielä monta kertaa tässä blogissa yhteydessä!
perjantai 23. toukokuuta 2008
Väliin henkilökohtaista, osa XXXXIV
Tässä merkinnässä jatketaan eilistä tarinaamme, eli lupasin korjata parturikampaajani tietokoneen (oikeasti siellä oli paljon muutakin, mutta tuossa se on sellaisen kun se tulee aikanaan ilmestymään Valittujen Palojen "Parhaat novellit"-kirjasarjan lyhennelmänä).
Koneen korjaamiseen meni valehtelematta 2 1/2 tuntia.
Ensinnäkin se oli niin hidas, että kun tein hiirenpainalluksen, odottelin viisi minuuttia reaktiota.
Toisekseen haittaohjelmia oli sen verran, että niiden poistamiseen noinkin hitaalla koneella meni aikaa.
Ja juuri kun kaikki näytti hyvältä, kone meni tilttiin...josta se onneksi saatiin nostettua.
Kiitokseksi sain geeliä, jolle pitää nyt sitten keksiä jotain käyttöä; normaali tukanhoitoni kun on tasoa suihku/kampa/myötäinen itätuuli 20m/s.
Hän pyysi myöskin puhelinnumeroani.
Noin. Ajattelin neljän rivin (kolme olisi ollut liian vähän, ja viisi olisi ollut liian sokerista) ajan suoda teidän ajattelevan jotain yltiöromantillista.
Ikävä totuus on, että hän seurustelee ja molemmat ymmärsivät myöskin että tämä oli pelkästään it-nörtin halu auttaa tietokonetta, jonka avunhuudot vain hän voi yksin kuulla ja jotka estävät häntä nukkumasta öisin.
Vielä ikävämpi totuus on, että hän pyysi numeroani sen vuoksi että ostoskeskuksen Mein Kampf-oppikirjasta asenteensa, ja Gestapon huvipukimosta vaatteensa hankkineet vartijat voivat kuulema (aikuisten oikeasti) tulla kyselemään, että kukas itärikollisen näköinen tyyppi se oikein istui sen koneen ääressä eilen?
(Ilmeisesti ne kaikki perässäni juoksevat näyttelijäitä etsivät agentit oikeasti olivatkin siis oikeassa. Minä todellakin näytän siltä kuin olisin viettänyt 15 vuoden kovennetun pakkotyön tuomiota Siperiassa massamurhasta syytettynä, ja pakenin koska siellä oli niin nyssömeinkinki.)
Eli kun he tulevat kyselemään, parturikampaajani voi antaa minun puhelinnumeroni, ja minä voin antaa jonkin tyhmän tekosyyn sähköpostieni tarkistamisesta, koska kukaanhan ei oikeasti usko että joku tahtoisi hyvää hyvyyttään auttaa (varsinkin tämännäköisenä).
:Huokaus:
Vaikka taakseni tälläkin hetkellä jäävässä loistavassa tulevaisuudessani olen törmännyt niin pienisieluisiin ihmisiin, että niskasta on pitänyt ohimennen katsoa meneekö sinne virtajohto, vai onko siellä patterien vaihtoluukku, niin tuollainen ei koskaan lakkaa minua hämmentämästä.
Koneen korjaamiseen meni valehtelematta 2 1/2 tuntia.
Ensinnäkin se oli niin hidas, että kun tein hiirenpainalluksen, odottelin viisi minuuttia reaktiota.
Toisekseen haittaohjelmia oli sen verran, että niiden poistamiseen noinkin hitaalla koneella meni aikaa.
Ja juuri kun kaikki näytti hyvältä, kone meni tilttiin...josta se onneksi saatiin nostettua.
Kiitokseksi sain geeliä, jolle pitää nyt sitten keksiä jotain käyttöä; normaali tukanhoitoni kun on tasoa suihku/kampa/myötäinen itätuuli 20m/s.
Hän pyysi myöskin puhelinnumeroani.
Noin. Ajattelin neljän rivin (kolme olisi ollut liian vähän, ja viisi olisi ollut liian sokerista) ajan suoda teidän ajattelevan jotain yltiöromantillista.
Ikävä totuus on, että hän seurustelee ja molemmat ymmärsivät myöskin että tämä oli pelkästään it-nörtin halu auttaa tietokonetta, jonka avunhuudot vain hän voi yksin kuulla ja jotka estävät häntä nukkumasta öisin.
Vielä ikävämpi totuus on, että hän pyysi numeroani sen vuoksi että ostoskeskuksen Mein Kampf-oppikirjasta asenteensa, ja Gestapon huvipukimosta vaatteensa hankkineet vartijat voivat kuulema (aikuisten oikeasti) tulla kyselemään, että kukas itärikollisen näköinen tyyppi se oikein istui sen koneen ääressä eilen?
(Ilmeisesti ne kaikki perässäni juoksevat näyttelijäitä etsivät agentit oikeasti olivatkin siis oikeassa. Minä todellakin näytän siltä kuin olisin viettänyt 15 vuoden kovennetun pakkotyön tuomiota Siperiassa massamurhasta syytettynä, ja pakenin koska siellä oli niin nyssömeinkinki.)
Eli kun he tulevat kyselemään, parturikampaajani voi antaa minun puhelinnumeroni, ja minä voin antaa jonkin tyhmän tekosyyn sähköpostieni tarkistamisesta, koska kukaanhan ei oikeasti usko että joku tahtoisi hyvää hyvyyttään auttaa (varsinkin tämännäköisenä).
:Huokaus:
Vaikka taakseni tälläkin hetkellä jäävässä loistavassa tulevaisuudessani olen törmännyt niin pienisieluisiin ihmisiin, että niskasta on pitänyt ohimennen katsoa meneekö sinne virtajohto, vai onko siellä patterien vaihtoluukku, niin tuollainen ei koskaan lakkaa minua hämmentämästä.
torstai 22. toukokuuta 2008
Väliin henkilökohtaista, osa XXXXIII
Oi me kaikki tiedämme miten tämä alkaa, emmekö vain?
Mutta jos te tiedätte että minä tiedän että te tiedätte miten tämä alkaa, tuleeko minun silti sanoa jotain mitä tiedän teidän jo tietävän?
Koska olette jo suhteellisen sekaisin tuon jäljiltä, sanon sen minkä tiedätte, ja joka on minunkin tiedossani, siis teidän tietämisenne.
Kävin...yrittäisitte edes näytellä yllättynyttä...parturikampaajalla.
Mutta! Mutta tällä kertaa ei käynyt niin kuin viimeksi.
Sain haluamani tukanleikkuun, ja kaikki hyvin.
Mielenkiintoiseksi homma menee siinä vaiheessa, kun tällä kertaa tein luontoani vastaan ja oikeasti keskustelin ihmisen l. parturikampaajani kanssa.
Kävi ilmi että hänellä oli pieni läppäri töissä, jota hän ei pysty nyt käyttämään, koska siinä on jokin virus tms. Heitin siihen puolitosissani että minähän voisin tarkistaa sen it-ammattilaisena (siis huolimatta siitä mitä työsopimuksessani lukee).
Hän innostui siitä ja tukanleikkuun jälkeen tappelin tietokoneessa olevan haittaohjelman kanssa niin kauan kuin akkua riitti. Koneessa ollut haittaohjelmien poistaja ei kuitenkaan riittänyt, joten en saanut tuholaista pois ja lisäksi kone ei todellakaan ollut mikään suorituskyvyn malliesimerkki.
Joten lupasin tulla uudestaan tänään, paremmin varustautuneena.
Ajatus, joka tuli mieleeni normaalilla ajatusteni tuotantonopeudella eli noin 30 minuuttia sen jälkeen kun sitä olisi oikeasti tarvittu, oli että annoinkohan nyt väärän signaalin?
Kuten pitkäaikaisemmat lukijani, tai oikeastaan kaikki jotka osaavat päätellä mitään tämän tarinan lyyrisestä tasosta, tietävät että olen hyvin yksinkertainen.
Siksi ihmisten välinen sosiaalinen kanssakäynti tietyillä sanattomilla sosiaalisilla nyansseilla varustettuna on minulle vieras käsite.
Olen sanonut tämän jo aiemmin ja sanon sen nytkin: miksi kukaan ei kertonut minulle että cd:n polttaminen on merkki tykkäämisestä!? Minä luulin polttavani kaverilleni musiikkia josta hän voi pitää. Käykin ilmi että se käsitetään jonkin sortin rakkaudentunnustukseksi.
...Minulla on niin likainen olo...
Ja jos minut kutsutaan kahdenväliseen kahvitukseen aamukahdelta, niin minä oletan että siellä myös on kahvia.
Joten kun lupasin auttaa tietokoneen kanssa, minä vain lupasin auttaa tietokoneen kanssa.
Mutta pelkään että hän otti sen kuitenkin jotenkin henkilökohtaisesti.
Pelkään enemmän että joudun kohta etsimään uuden parturikampaajan.
Noh, lupaan kertoa miten kävi...
Mutta jos te tiedätte että minä tiedän että te tiedätte miten tämä alkaa, tuleeko minun silti sanoa jotain mitä tiedän teidän jo tietävän?
Koska olette jo suhteellisen sekaisin tuon jäljiltä, sanon sen minkä tiedätte, ja joka on minunkin tiedossani, siis teidän tietämisenne.
Kävin...yrittäisitte edes näytellä yllättynyttä...parturikampaajalla.
Mutta! Mutta tällä kertaa ei käynyt niin kuin viimeksi.
Sain haluamani tukanleikkuun, ja kaikki hyvin.
Mielenkiintoiseksi homma menee siinä vaiheessa, kun tällä kertaa tein luontoani vastaan ja oikeasti keskustelin ihmisen l. parturikampaajani kanssa.
Kävi ilmi että hänellä oli pieni läppäri töissä, jota hän ei pysty nyt käyttämään, koska siinä on jokin virus tms. Heitin siihen puolitosissani että minähän voisin tarkistaa sen it-ammattilaisena (siis huolimatta siitä mitä työsopimuksessani lukee).
Hän innostui siitä ja tukanleikkuun jälkeen tappelin tietokoneessa olevan haittaohjelman kanssa niin kauan kuin akkua riitti. Koneessa ollut haittaohjelmien poistaja ei kuitenkaan riittänyt, joten en saanut tuholaista pois ja lisäksi kone ei todellakaan ollut mikään suorituskyvyn malliesimerkki.
Joten lupasin tulla uudestaan tänään, paremmin varustautuneena.
Ajatus, joka tuli mieleeni normaalilla ajatusteni tuotantonopeudella eli noin 30 minuuttia sen jälkeen kun sitä olisi oikeasti tarvittu, oli että annoinkohan nyt väärän signaalin?
Kuten pitkäaikaisemmat lukijani, tai oikeastaan kaikki jotka osaavat päätellä mitään tämän tarinan lyyrisestä tasosta, tietävät että olen hyvin yksinkertainen.
Siksi ihmisten välinen sosiaalinen kanssakäynti tietyillä sanattomilla sosiaalisilla nyansseilla varustettuna on minulle vieras käsite.
Olen sanonut tämän jo aiemmin ja sanon sen nytkin: miksi kukaan ei kertonut minulle että cd:n polttaminen on merkki tykkäämisestä!? Minä luulin polttavani kaverilleni musiikkia josta hän voi pitää. Käykin ilmi että se käsitetään jonkin sortin rakkaudentunnustukseksi.
...Minulla on niin likainen olo...
Ja jos minut kutsutaan kahdenväliseen kahvitukseen aamukahdelta, niin minä oletan että siellä myös on kahvia.
Joten kun lupasin auttaa tietokoneen kanssa, minä vain lupasin auttaa tietokoneen kanssa.
Mutta pelkään että hän otti sen kuitenkin jotenkin henkilökohtaisesti.
Pelkään enemmän että joudun kohta etsimään uuden parturikampaajan.
Noh, lupaan kertoa miten kävi...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
