Sinne, tänne ja takaisin: matkustaja saapuu hotellille

Tuuli hyväili hellästi puiden vihreänä loistavia lehtiä, kun ne yrittivät kurkottaa kohti rakasta aurinkoaan ja julistaa sille ikuista rakkauttaan. Jos tuuli tiesi tämän, se ei osoittanut sitä; ehkä se salaa toivoi lehvien vielä jonain päivänä kääntyvän yksin sen puoleen.

Linnut lauloivat harmoniaansa ylistäen tätä hetkeä, joka tuntui niistä ikuiselta ja muuttumattomalta. Eivätkä ne olisi uskoneet jos joku olisi kertonut, että samoin tekivät myös niitä ennen olleet ja niiden jälkeen tulevat, sillä tämä oli heidän hetkensä, heidän laulunsa; vain ja yksin heidän.

Kaiken tämän keskellä oli Rakennus, joka ei tiennyt mitään tuulen rakkaushuolista tai lintujen hupsuudesta. Sen ei tarvinnut tietää muuta kuin miten olla liikkumatta ja miten pitää kaikki tietämänsä sisällään.

Tuuli olisi kutsunut tätä tragediaksi, koska se ei ymmärtäisi koskaan miten kukaan voisi ikuisesti pysyä paikallaan.

Linnut kutsuisivat tätä narrien komediaksi, sillä ne eivät koskaan ymmärtäisi miksi kätkeä jotain mitä tietää.

Mutta Rakennus ymmärsi mitä on velvollisuus. Siksi se pysyi liikkumatta ja oli vaiti tietämästään, vaikka Tuuli yritti viekoitella sitä, vaikka Linnut yrittivät saada sitä puhumaan ja vaikka edes aurinko ei antanut sille armoa.

Tämä kaikki ja paljon muuta tapahtui, mutta meitä kiinnostavia niistä oli vain yksi.
Kaiken keskelle saapui matkustaja.

Hänet toi musta vaunu, ja mikä sen sopivampaa hänelle, sillä olihan hän muutenkin pukeutunut mustaan. Vain hänen tukkansa oli muuta väriä, ja se antoi hänelle edes jonkinlaista pehmeyttä, vaikka tuima ilme veikin osan tästä mennessään.

Tuuli yritti houkutella matkustajaa leikkiin pyyhkien tämän hiuspehkoa.
Matkustaja vain käänsi kasvonsa.

Linnut yrittivät kysellä tuliko matkustaja kaukaakin, kenties Floridasta, ne olivat kuulleet kaukaisilta ystäviltään muuttomatkoillaan tästä paikasta.
Jos matkustaja kuulikin, hän ei vastannut.

Rakennus ei tehnyt mitään. Se tiesi että ennemmin tai myöhemmin jokainen saapunut tulisi sen tykö, eikä sillä ollut kiire.

Matkustaja antoi mustan vaunun kuljettajalle mustasta rahapussistaan palkkion ja otti mustat kantamuksensa ja lähti kohti rakennusta. Totisesti ei kovin montaa tällaista matkustajaa liene niillä main ollut aiemmin.

Matkustaja asteli vastaanottotiskille ja lausui tervehdyksensä.
- Oikein hyvää huomenta. Nimeni on t.
- Hyvää huomenta, sir.
- Ensinnäkin tahdon pahoitella aivan uskomattoman/hirvittävän/suunnattoman paljon tämän aamuista sekoilua taksien suhteen. Otan siitä täyden vastuun, minulla oli ja itse asiassa on vieläkin oikea korva aivan lukossa, joten en kuule sillä mitään.
- En ollut itse tuolloin puhelimessa, sir, vaan kollegani, mutta uskon että ei se mitään.
- Täytyy sitten pyytää kollegaltanne myöhemmin anteeksi.
- Mitä turhia, sir.
- Sovin myös aiemmin sähköpostin välityksellä, että voisin tulla hotellihuoneeseeni aiemmin kuin kello 11 joka on virallinen sisäänkirjautumisaika. Ymmärrän että kello ei ole vielä kovinkaan paljoa, joten voin odotella tässä aulassa.
- Aivan, sir. Muistan että sovimme niin, ja siivoojia pyydettiin huolehtimaan ensimmäisenä teidän huoneestanne. Heillä menee vielä hetken aikaa, mutta ei teidän toki tarvitse tässä aulassa odotella, sir. Voitte mennä ravintolaamme juomaan vaikka kahvia, sanokaa että olette hotellin asukas niin se on ilmaista.
- Kiitos oikein paljon.

Matkustaja siirtyi kantamuksineen ravintolaan. Hän oli tuskin ehtinyt istua pöytään, kun tarjoilija tuli kysymään mitä muukalaisen tekisi mieli?
Matkustaja tilasi kahvin, ja tuskin kukaan hämmästyy kun se tarjoilla mustana.

Tuuli vietteli rakkaimpiaan väsymättä, Linnut kertoivat, jos eivät elämän, niin ainakin sen hetken tarkoituksen jokaiselle joka suostui kuuntelemaan ja Rakennus...Rakennus seurasi.

Se seurasi uutta, mitä kaikki asiat olivat, kunnes niistä tuli vanhoja, tai kunnes ne poistuivat jonnekin minne sen katse ei yltänyt.

Matkustajana tunnettu oli sille jotain uutta. Se seurasi kuinka tämä joi kahviaan, ja katseli hiljaisena kaikkea kuin etsien jotain mitä muut eivät voineet nähdä. Rakennus saattoi ymmärtää tämän, ja se oli tyytyväinen löydettyään jonkun lähes kaltaisensa.

Rakennus seurasi kuinka tälle uudelle asialle tultiin sanomaan että huone oli valmis, ja kuinka tämä kömpelösti vielä varmisti yhdeltä vanhoista asioista että paljonko kahvi maksoi, hän siis on asukas täällä, ja sai juuri kuulla huoneensa olevan valmis ja hänelle kerrottiin että hän voi odottaa ravintolassa, ja että kahvi on ilmaista, mutta hän ei ollut ihan varma että oliko asia näin.

Rakennus oli pettynyt, tämä uusi asia oli sittenkin lintujen kaltainen. Ja niin uusi asia muuttui vanhaksi, ja Rakennus menetti mielenkiintonsa.

Kaiken tämän oli tallentanut muistiinsa Tarina, joka lopetteli juuri tehtäviään.

Tarina kertoi vielä lukijoilleen kuinka matkustaja ensin eksyi väärään kerrokseen, mutta löysi lopulta oman huoneensa.
Enemmän olisi ollut jo liikaa tietoa mutta vähemmän olisi jättänyt lukijat epätietoisuuteen.

Harvoin hahmot kertomuksessa tietävät olevansa vain Tarinan luomuksia, mutta se tieto ei muuttaisi mitään.

Siksi jossain Tuuli, Linnut ja Rakennus tulevat tekemään mitä tekevät ikuisesti, ja hetken sen jälkeen.

Matkustaja? Hänen kertomuksensa ei vielä loppunut, mutta tämä tarina on ohi.