Sinne, tänne ja takaisin - osa IV: "Suojelkaa kotipolttoista protektionismia"

(Lupaan, nämä lomapurkauksieni purut alkavat lähestyä loppuaan. Tämä on vähän tällaista hölmöläisten tyylistä lastin lastausta hevos-kuormaan: "jos tämän jaksat, niin varmaan jaksat tämänkin, ja jos jaksat sen, niin jaksat varmaan tämänkin" jne.
Eli koska kukaan ei ole vielä uhannut tietävänsä missä asun, ja tulevansa "käymään", jatkamme "hyväksi" havaitulla linjalla.)

Ultima Thulessa lomaillessani olen havainnut yhden tärkeän eron suhtautumisessa muutoksiin.
Isoissa kaupungeissa on vallalla NIMBY-ajattelu eli Not In My BackYard, ei minun takapihallani.

Tämä tarkoittaa että oman asuinalueen läheisyyteen ei haluta mitään mikä voisi haitata ns. normaalia elämää ja/tai asunnon neliöhintaa esim. mielisairaaloita, ydinjätteen loppusijoituspaikkaa tai käytettyjen biovaippojen kierrätyskeskusta.

Täälläpäin tuosta on sosiaalisen evoluution kautta kehittynyt NIMBYANIYBYE eli Not In My BackYard, And Not In Your BackYard Either eli ei minun takapihallani, eikä muuten myöskään sinun takapihallasi.

Ymmärtääksemme miten tämä antropologiassa toistaiseksi aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö toimii, meidän täytyy ymmärtää mitä eroa on kaupunkilaisessa maailmankuvassa ja ei-kaupunkilaisessa maailmankuvassa.

Kaupunkilainen maailmankuva on seuraavanlainen: tämä paikka missä minä olen, on sivistyksen kehto, pinnasänky, parivuode ja todennäköisesti kuolinvuode. EN voi poistua täältä, oikeastaan: en SAA poistua täältä. Sen vuoksi tänne ei saa tulla mitään mikä häiritsee minua, koska joudun elämään täällä. Varmaan muutkin ovat samaa mieltä kuin minä.

Sen sijaan ei-kaupunkilainen maailmankuva menee jotenkin näin: täällä on (/&¤% vieköön tilaa vaikka luovuttaa takaisin susille. Minkä (/&¤% takia juuri tänne pitäisi sijoittaa jotain? Ja mikä (/&¤% siinä on, että jos on oltava noin lähellä, ei voida käyttäytyä (/&¤% sivistyneesti? Olenko minä ainoa (/&¤% järki-ihminen täällä?

Tästä johtuen kaupungeissa jossa halutaan vastustaa jotain, ihmiset keräävät allekirjoituksia, kokoontuvat YKK (Yhtä Köyttä Käytämme)-yhdistyksiin ja kehittyneemmät yksilöt perustavat Facebook-ryhmän. Kaikkein fiksuimmat menevät suoraan sanomaan naapurille.
Vastustus on kollektiivista, koska koetaan että asia koskee kaikkia, joten muutkin ymmärtävät.

Kun ei-kaupunkilaiset vastustavat jotain, se ei tapahdu kollektiivisesti, vaan aina yksilötasolla, koska Muut Eivät Vaan Käsitä.

Ajatuskaava rautakangesta väännettynä menee siten, että ainoat jotka viihtyvät ryhmissä ovat citykanit, ja sopii itse lukea miten niille uhkaa käydä.
"Älä luota keheenkään" oli täälläpäin kerhon salainen tunnussana ennen Salaisia kansioita, ja te ette muuten sitten kuulleet sitä minulta.

Siksi mikään kommentointi ei tapahdu suoraan, vaan niin passiivis-agressiivisesti, että se alkaa kiertyä toisesta päästä kohti aggressiivista.

Kukaan ei kerää mitään addresseja, vaan porukka soittaa paikallislehden mielipidepuhelimeen ja ilmaisee kuinka "joidenkin" pitäisi alkaa "ymmärtää" että mitä he tekevät on "väärin".

Kukaan ei liity mihinkään yhdistykseen, koska suureen ryhmään on aina helpompi osua kuin yksinäiseen sissiin.

Älkääkä kuvitelko että naapurille sanottaisiin mitään. Huomentapäiväät, jumalan terveet ja muut moikkaukset vain jätetään sanomatta kohdattaessa, ja sopii (/&¤% vetää (/&¤% siitä (/&¤% johtopäätöksiä, (/&¤% ajattelematon törttö, (/&¤%!

Jos joku nyt on sellaisessa luulossa että tällainen faattinen viestintä olisi jotenkin ongelmallista, hän on väärässä.

Itse asiassa tällaista kanssakäymistä tulisi suojella EU-asetuksilla.
Huolimatta siitä mikä on ministeriö-tason käsitys mämmin ja rönttösten ainutlaatuisuudesta maailman mittakaavassa, oikeasti ainutlaatuista on suomalaisten kyky antaa ymmärtää ymmärtää että parempi olla ymmärtämättä, samalla ymmärtäen antaa olla kyselemättä mitä (/&¤% äsken ääneenlausumaton sanottu oikeastaan tarkoitti.

Se on oikeasti jotain niin perisuomalaista, että sitä tulisi hoivata ja huolehtia sen jatkuvuudesta myöskin tuleville sukupolville.

Tämän vuoksi Suomessa tulisi aina olla vähintään yksi tarkoin rajattu alue, jossa säilyisi mahdollisimman autenttinen Suomi-asenne viestintään.

Sinne pääsemistä ei tietenkään tulisi kieltää, mutta siitä tulisi tehdä mahdollisimman vaikeakulkuista vaikkapa junavuoroja karsimalla, jotta sinne pyrkisivät vain todella aiheesta innostuneet.

Lisäksi yhteyksien pitämistä ulkomaailmaan tulisi hankaloittaa esim. nettiyhteyksien huonontamisella, koska ulkoiset vaikutteet, kuten internetin yhteisösivut voivat sotkea ihmisten perinteiseen paikallislehteen perustuvan elämänkulun.

Pieni askel Suomelle, iso askel suomalaiselle kulttuuriperinnön vaalimiselle.