Kuka tätä shittiä douppia suoltaa?

Jonain päivänä tahdon olla samassa asemassa kuin Shakespeare.

Viittaan tietenkin BBC:n artikkeliin many lie over books "to impress" (englannittomille sama artikkeli suomeksi Ylen sivuilta: britit valehtelevat lukutottumuksistaan hurmatakseen partnerinsa. Ei, en yritä tehdä vaikutusta, BBC:n artikkeli on kattavampi).

Miehiin tekivät vaikutuksen naiset jotka lukevat uutissivustoja, Shakespearea tai laululyriikoita.
Naisiin tekivät vaikutuksen miehet jotka lukevat Nelson Mandelan elämänkertaa tai Shakespearea.

Huomaatteko jotain olennaista? Siis Harry Potterin puuttumisen lisäksi?

Shakespeare.
Mies jonka suurin osa varmaan tuntee hyvinkin hauskasta "Two beer or not two beer?" - Shakesbeer"-t-paidasta.

Shakespearen suosion salaisuus mielestäni on siinä, että hän kirjoitti kolmiulotteisesti kaksiulotteisille ihmisille yksiulotteisella medialla.

Kun normaali ihminen kirjoittaa, mukana on yleensä vain pituus, eli miten pitkiä kieliopille ämmälitsareita jakelevia lauseita hän saa aikaiseksi yhdellä istumalla.

Normaalia paremmalla lääkityksellä olevat kirjoittajat ottavat myös mukaan leveyden, eli luovat kosmista lasikattoa omalla kiertoradallaan toisella kädellään tunnustelevia lauserakenteita, samalla kun se toinen jakelee edelleen ämmälitsareita kieliopille, joista tekee ainoastaan ymmärrettäviä se fakta, että näin tietokoneaikana tällainen kirjoittaja ei jatka paperin ulkopuolelle kirjoituspöydälle ja siitä lopulta lattian kautta avohoitoon, vaan tietokone yleensä ymmärtää heittää tekstin ruudun toiseen päähän jossain vaiheessa.

Sitten meillä on luokka C. Ne tyypit jotka ottavat mukaan syvyyden. He jotka ovat käsittäneet että ISOT asiat pitää ilmaista pienesti, ja pienet asiat ISOSTI.

Heille kirjoittaminen on ikuinen laulu, joka alkoi ennen heitä, ja johon he yhtyvät.
Kun he lopettavat, laulu jatkuu niin kauan kuin joku muukin uskaltaa avata itsensä maailmalle.

Onko viimeksimainittu ryhmä sitten parempi kirjoittaja kuin muut?

Kysytäänpä asiaa näkymättömältä, maagiselta Will Smith-kuulaltani. Kuula sanoo..."Aw, hell no!"

Kukaan ei oikeasti puhu niin kuin Shakespearen näytelmissä. Päivässä on vain 24 tuntia, ja ei ole mitään järkeä kuluttaa 1/3 siitä siihen, että keskustellaan kenen vuoro oli keittää kahvit.

(- Tummapaahtoinen, kofeiininen, vatsalle julma jumalatar kahvi, kenen syytä lie katoamisesi?
- Ällös minua katso, hänet vasta äskettäin jälleensynnytin tyhjään termariin näillä käsillä.
- Liene ei vastuu minun muiden vähäpätöisten päätösten lopputuloksen? He jotka eivät hänen palvontaa käsitä, he jotka häntä vain hyväksikäyttävät, heitä tulee syyttää.

Ja tuota olisi sitten luvassa loput työajasta. Miinus lounasaika, jolloin ketsupin ojentaminen pöydän yli muodostuisi vartin verbaali-mittelöksi. Eikä edes aleta puhumaan suolasta.)

Avainsana Shakespearessa ja muissa "tärkeissä" teksteissä on lainattavuus.
Kaikki osaavat sanoa "ollako vaiko eikö olla?", mutta kuinka moni osaa lainata "Sotaa ja rauhaa" lunttaamatta?

Ihmiset tykkäävät lainattavuudesta.

Ylipitkien korulauseiden lausuminen on melkein suoraan verrannollista kitaransoittoon (sanoin "melkein": kuten me kaikki tiedämme, kivi eli "rock" hakkaa aina lukemisen eli "paper". Jos haluatte oikeasti auttaa lastanne, opettakaa hänet soittamaan kitaraa ennen kuin lukemaan ja kirjoittamaan).

Voimakas vartalo kertoo siitä että k.o. henkilö kykenee suojelemaan jälkeläisiä, älykkyys kertoo että k.o. henkilö kykenee puhumaan jälkeläiset ongelmista, kitaransoitto ja runojen lausuminen...sanotaanko näin: teillä kaikilla varmaan asuu alakerrassa puolihullu nainen? (Teille jotka asutte kerrostalon alimmassa kerroksessa tai omakotitalossa, minullä olisi huonoja uutisia, mutta en nyt ehdi kertoa niitä. Sanotaan nyt nopeasti, että jos kuulette yöllä omituista ääntä keittiöstä, olkaa aivan hiljaa, ja ottakaa aseenne valmiiksi esille tyynyn alta.)

Siis se henkilö joka huutelee rappukäytävässä "lumilingosta kuuluu kadotuksen ääni", huolimatta vuodenajasta? Hän on luontoäiti 1:1. Ei välttämättä tee muille mitään järkeä, mutta omasta mielestään on varmaan hyvinkin looginen.

Tuhat vuotta tästä eteenpäin, kun olemme robotti-isäntien orjia, kukaan ei muista sitä yhtä tarinaa jossa kerronta oli yksinkertaista ja dialogi oli todella arkirealistista sekä uskottavaa.

Kaikki muistavat sen yhden tyypin, joka kirjoitti jostain autiolla saarella olevasta taikurista, tämän tyttärestä ja sitten jostain ihmetyypeistä jotka rantautuvat sinne. Ennen kaikkea he muistavat miten todella koukeroista ja monimutkaista ja ennenkaikkea lainattavaa se teksti oli.

Siksipä minäkin tahdon isona Shakespeareksi.

Olen jo puolivälissä prosessia. Kirjoitan pitkiä, tylsiä juttuja joita harvat oikeasti lukevat.

Seuraavaksi minun pitää luopua tälläkin hetkellä enää sormi-otteella blogissani kiinni olevasta koherentista ja jäsennellystä kirjoittamisesta, ja siirtyä luomaan helposti&nopeasti ulkomuistista heitettäviä lausahduksia.

Sellaisia kuin miljoona apinaa olisi hakannut miljoona vuotta viidakossa kirjoituskonetta, kunnes joku niistä totesi että kai tuolle parempaakin käyttöä on, ja alkoi hakkaamaan muita kirjoituskoneella, ja nousi apinoiden kuninkaaksi, mutta tarina sittemmin muuttui aivan eri muotoon Hollywoodin käsittelyssä.

Aivan kuin jumala joka ei heitä noppaa, kohtaisi epäjumalan jolla olisi mukana monopoli-peli.

Niin kuin kosminen alkuräjähdys, jota seuraisi kysymys "tuntuiko se sinustakin hyvältä?"

Kuten poikatyttö kohtaisi tyttöpojan ja he saisivat tytön, pojan ja aivan jotain muuta.

Seksivau.