Avoin kirje käytännön filosofian opiskelijoille

Minusta meidän täytyy jutella suhteestamme.

Se ei toimi.

Cthulhu yksin (ja naapuritalon innokas lintubongari tietenkin) tietää monet yksinäiset aamukahvi-, iltakahvi- sekä aamun ja illan välisen ajan kahvihetkeni.

Tätä on niin kauhean vaikea kirjoittaa, mutta yritän silti jaksaa.

Kaipasin elämääni kunnon vihollista. Jotain, joka olisi arvoiseni ja pystyisi vastaamaan erityistarpeisiini.

Muut varmaan olisivat halunneet varmaan ystävän.
Jonkun jolle voisi uskoutua kaikista asioista, jonkun joka ymmärtäisi miksi ja miten Cthulhu, kahvi ja Farscape ovat niin universaalisti merkittäviä asioita.

Minä halusin vihollisen.

Oscar Wilde sanoi aikoinaan että koskaan ei voi olla tarpeeksi tarkka valitessaan vihollisiaan.
Hän oli oikeassa.

Ystävä voi kannustaa sinua eteenpäin elämässä, mutta kunnon vihollinen pakottaa sinut kehittymään.
Ystävä on aina tukenasi vaikeina hetkinä, mutta vihollinen korkeintaan antaa vauhtia kalliolta hyppäämiseen.
Ystävä on valmis vahtimaan että kukaan ei juo kaljaasi, johon käytit viimeiset rahasi, ja valomerkkikin tuli just, mutta vihollinen...no varmaan tajuatte.

Kunnon vihollinen pakottaa sinut löytämään oman potentiaalisi, auttaa sinut ylittämään rajasi. Vaikka ystävilläkin on oma funktionsa, he eivät pysty samaan kuin vihollinen.

Siksi viholliset ovat tärkeä asia.

Ja minä valitsin teidät.

En ala valehdella enää tässä vaiheessa: tärkein syy valintaanne oli se että kukaan muu ei taida haluta vihollista teistä.

Oletteko te oikeasti niin pelottavaa porukkaa, että kukaan ei halua, ei, vaan ei USKALLA haastaa teitä?

Teekkarit...heistä on vitsikirjoja. Ei välttämättä hauskoja, tai edes vitseksi tarkoitettuja, mutta vitsikirjoja kuitenkin.

Diplomi-insinöörit...älkää nyt edes pyytäkö aloittamaan.

Kuvataiteilijat...kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat vitsiä.

Mutta käytännön filosofian opiskelijat...ei mitään.
Te varmaan uitatte kaikkia muita opinto-suuntauksia luentojen jälkeen Unisex-vessoissanne, ja siksi kukaan ei uskalla alkaa ryppyilemään teille.

Hitto, ajattelin, sitten minä uskallan.

Kunpa tämän seuraavan sanominen olisi helpompaa, mutta ei, minun täytyy sanoa se kerralla, nyt kun vielä pystyn kyynelten läpi kirjoittamaan.

Te ette reagoineet mitenkään.

Vaikka minä yritin kiihdyttää teitä miten tahansa, te ette reagoineet.
Makasitte vain kuin kuollut kala, kun kävin päällenne loukkauksineni.

Yritin muokata ja kehittää viestintääni, mutta te otitte sen vain zeniläisittäin vastaan, ja annoitte ilmeisesti mennä sen lävitsenne.
Minä kehityin, te ette.

En kuitenkaan voi syyttää yksinomaan teitä, syytä on minussakin.

Minun olisi pitänyt huomioida enemmän se, onko nykyään johtava suuntaus enemmän hegeliläinen vai kantilainen.
Minun olisi pitänyt myös tajuta että järki ei ole ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja sekä omilla erityispiirteillään varustettuja osia.

Mutta se on nyt mennyttä, eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Meidän molempien vuoksi on parempi että lähdemme kulkemaan eri teitä.

Tahdon kuitenkin tehdä selväksi, että minulla ei ole ketään toista, joka olisi nopeuttanut päätöstäni.

Mietin kyllä hetken aikaa media-alan ammattilaisia.
Te saattaisitte arvostaa sitä, kuinka media-alalla ollaan kriittisiä kaikkia muita paitsi itseä kohtaan.

Jos joku on 30-vuotiaana vilautellut sixpackia, niin ei voi olettaa että sama henkilö olisi samanlainen enää 58-vuotiaana.
Eikö tuossa vaiheessa saa jo nauttia munakkaan makkara-perunoilla kaikessa rauhassa jos haluaa, niin kuin toimittajat?

Tai jos julkisuuteen tottumaton missi sanoo hassuja haastattelussa, onko se oikeasti ison revittelyn aihe? Ihan niin kuin kukaan toimittaja ei koskaan olisi sanonut tyhmiä julkisuudessa?
Varmaan JSN sitten perustettiin ihan vaan kahviseuran vuoksi.

Mutta ei se tuntunut samalta.
Tuli sellainen olo kuin olisi potkinut märkää rättiä luisteluradalla; huonosti olisi käynyt kummallekin.

En halua että nyt kun emme kohtaa enää kuten aiemmin, että muistelisimme tätä loppua.
Tahtoisin että päällimmäisenä mieleen jäisivät ne hyvät hetket, joita meillä oli.

Minullekin ainakin jäävät.

TV: t.