So tonight I'm gonna party like it's 1968

Ehkä kaikki lopulta tiivistyy pelkoon.

Kuka muistaa vielä vuoden 1968?

Tiedoksi niille jotka olivat tuossa vaiheessa vielä Gufissa, kyseinen vuosi tunnetaan nimellä "hullu vuosi".

Ranskassa opiskelijat aloittivat toukokuussa 1968 lakot, jotka johtivat lopulta De Gaullen hallituksen kaatumiseen.

Samanlaisia oppilaiden hallitsevaa valtaa vastaan aloittamia kampanjoita oli muuallakin maailmassa.

Suomessakin oli radikaali opiskelijaliike, joka valtasi oman opiskelijatilansa.

(Ei nyt millään pahalla ketään tuolloista radikaalia kohtaan, mutta kasvoillani on juuri nyt ilme jota käytän kun en ole kovinkaan vaikuttunut ja/tai joku on juuri pieraissut.)

Tuo on kuitenkin saivartelua.
Pointti on siinä, että 1968 oli se vuosi, kun nuoriso tajusi oman voimansa ja kyseenalaisti hallitsevat olosuhteet ensimmäisen kerran rajusti.

Mutta vallankumous syö omat lapsensa, tiesi jo Georg Büchner.
Hän jätti kertomatta hienotunteisuudesta mitä vallankumous ulostaa tämän jälkeen.

Kaikilla systeemeillä on halu palata alkuperäiseen järjestykseen, kuten termodynamiikka on meille opettanut.

Joten jossain vaiheessa uudesta radikaalista ja vallankumouksellisesta järjestelmästä tuleekin tuttu ja turvallinen.
Niistä, jotka sen aikoinaan saivat aikaan, tulee sen vakaimpia ja innokkaimpia ylläpitäjiä.
Ironisesti kaikki, mikä voisi mullistaa tämän hallitsevan asiaintilan, estetään mahdollisuuksien mukaan.

Koska muutos pelottaa.

Mutta kaikki ei kuitenkaan ole kuin 1968.

Tohtori Tarr ja professori Fether eivät enää paitsi ole johdossa, he ovat myös kehittäneet systeemin.

Kuten Bill Thompson kertoo (mr. Thompson, if you are reading this: you rock, sir.) BBC:n kolumnissaan, maailma on muuttunut.

Aiemmin lapset kasvoivat maailmassa, jonka olivat määritelleet heidän vanhempansa, ja jonka sääntöihin he joutuivat muokkaamaan omat halunsa ja tarpeensa.

Nyt aikuiset joutuvatkin astumaan tietoverkkojen ja median maailmaan, jonka ovat muokanneet nuoremmat sukupolvet, ja joka ei toimikaan samoilla säännöillä kuin oikea maailma.

Kuten Thompson kysyy, onko siis ihme että käytännöt esim. erilaisilla sosiaalisilla sivuilla, kuten Facebook, aiheuttavat huolta vanhemmille, poliitikoille ja opettajille? He eivät vättämättä käsitä niitä.

Ja se pelottaa.

Ehkä tässä lapsiporno-sivujen sensuurihässäkässä on loppujen lopuksi kyse tästä.

Vanha, hallitseva sukupolvi ymmärtää asiat omien sääntöjensä mukaan, kun taas nuoremmalle sukupolvelle kaikki on niin selkeää, että se ei ymmärrä miksi vanhempi sukupolvi ei vaan käsitä?

Tilannetta kuvaa ehkä parhaiten Ray Bradbury Theater-tv-sarjan jakso The town where no one got off (huomaatteko kumpaan sukupolveen minä kuulun?).

Jeff Goldblumin esittämä päähenkilö jää pois hetken mielijohteesta pieneen kylänpahaseen.
Häntä alkaa seuraamaan vanhus, joka lopulta paljastaa seuraamisen syyn.

Vanhus haluaa purkaa koko elämänsä turhaumat yhteen tuntemattomaan henkilöön tappamalla hänet. Vanhus laittaa kätensä taskuun...kun Goldblum sanookin saman asian.

Itse asiassa hänkin on haaveillut tuntemattoman tappamisesta, jossain pikkukaupungissa, jossain missä kukaan ei tunne häntä. Ja hänkin laittaa kätensä taskuun....

Miten kaikki päättyi? Luultavasti niin kuin tämäkin tapaus.