Just say no

Helsingin sanomien mukaan leikkipuistoihin asennetaan Kotkassa nettikamerat.

Muistelen seuraavaksi sitä hetkeä, kun tajusin viikonloppuna kahvi oli päässyt loppumaan kauppojen sulkeutumisen jälkeen, sillä se sopii hyvin kuvastamaan tunteitani tätä uutista kohtaan: ei!

(Jos ollaan rehellisiä, niin varsinaisessa tilanteessa saattoi olla pikkaisen enemmän polvilleen lankeamista, ja "ei" taisi olla pitempi kestoltaan, vähän niin kuin kalliolta tiputtaessa ja siihen saattoi, mutta ei välttämättä, kuulua pientä nyyhkytystä.
Tämä uutinen ei kuitenkaan vaadi tilanteen täydellistä rekonstruktiota.

Minulla on muuten nykyisin kahvipaketti ikkunan välissä. Hätätilanteessa rikon lasin.)

Jos ollaan rehellisiä, minua ei kiinnostaa rikkooko se pikkutoukk-- suloisten ihmislasten kansalaisoikeuksia ja intimiteettisuojaa, kun koko kansa pääsee näkemään hiekan syöntiä ja lätäkössä hyppimistä.

Mikä minua vaivaa on se, että se tulee netissä. Kaikkien nähtäville. 24/7.

Myös niiden ihmisten jotka osaavat tallentaa livenä tulevaa kuvaa.

Jos suotte taas hetken ajatustauon, selitän miksi tämä on huolestuttavaa.

Kaksi sanaa: nolot lapsuudenkuvat.

Tämä oli aiempien sukupolvien kirous.
Isovanhemmista oli kuva, jossa he olivat alasti vatsallaan karhuntaljalla tai muun petoeläimen päällä.

Tämä johtuen siitä, että kuvien ottaminen oli hankalaa, kallista ja vaati ammattilaisen.

Pointti on että oli olemassa yksi kuva. Joten se yksi kuva oli helppo joko piilottaa, tai sitten sille sattui ikävä "onnettomuus" saksien ja tulitikun kanssa matkalla takaisin valokuva-albumiin kun se ensin oli otettu sieltä pois.

Vanhempanne (tahdon uskoa että kaikki trendikkäät pissikset ja fruittarit ovat löytäneet tämän blogin ja palvovat minua tuntemattona puolijumalanaan. Heille tiedoksi: oikeasti olen Daavid-patsaan näköinen.) joutuivat kärsimään kameratekniikan kehityksestä.

Yhtäkkiä niitä kuvia, joissa ollaan "söpöjä" olikin helppo ottaa. Ja niitä otettiin, ja otettiin ja otettiin ja otettiin...

Ensimmäinen kerta on aina onnettomuus, toinen on sattuma, kolmas vahinko mutta neljäs on jo tahallista, joten vanhempanne eivät voineet tuhota kaikkia kuvia itsestään.

Mutta ne kuvat ovat jossain...jutussa nimeltä valokuva-albumi...jossa sivuja pitää kääntää manuaalisesti?... Joten voidaan todeta että te tuskin niihin törmäätte.

Mutta te...te olette nätistä sanottuna nesteessä.

Videokamerat, nettikamerat, kännykkäkamerat, dvd-videokamerat, piilokamerat....

Teistä on enemmän nauhamateriaalia kuin Kennedyn murhatutkimuksesta.

Jokikinen askeleenne, jokikinen kerta kun olette rynnänneet alasti pesusta olohuoneen matolle, jokikinen...no ihan mikä tahansa hetki joka on nyt mielestänne ampukaa-minut-kiertoradalle-nolottava/teidän vanhempienne mielestä niin-kauhistuttavan-söötti-että-ai-ai.

Kuvitelkaa seuraavaa: olette VIIMEIN saaneet unelmienne prinssin/prinsessan/molemmat (hei, kuka minä olen tuomitsemaan?) niin pitkälle suhteessanne, että on aika tutustua vanhempiinne.

Kaikki tuntuu menevän loistavasti, KUNNES äiskä/iskä/joku muu, kuka (edelleen, mikä minä olen mitään sanomaan?) sanoo että katsotaanpa vähän kotivideoita.

Jos olette nopea ja onnekas, nappaatte tallenteen, rikotte sen lattiaan ja syötte vielä varmuuden vuoksi mitä jäi jäljelle (myöhemmin selitätte että kyseessä oli esileikki).

Jos ette kuitenkaan jaksa enää ruuan ja kahvin jälkeen liikkua, joudutte todennäköisesti toivomaan supersankarivoimienne ilmenemistä juuri sillä hetkellä trasportaation muodossa.
Sillä hyvin todennäköisesti luvassa on kolmen vartin kavalkadi aiheesta "potalle opettelu ja oman nenän tuotosten syönti".

Mikään mahti tässä maailmassa, ja rohkeana veikkauksena, missään muussakaan ei voi korjata sitä vahinkoa mitä tuo nauha juuri on tehnyt.
On eri asia kuvitella mitä se suu on tehnyt, millä suutelette, kuin oikeasti nähdä mitä se suu on tehnyt.

Kuka ajaisi lasten asiaa? Kuka olisi se rohkea poliitikko, joka kieltäisi lastenpuistojen kamerat? Kuka tulee pelastamaan tulevaisuuden lapset?

Tule apuun, Suvi!