Väliin henkilökohtaista, ööööö...XXXVIII?

Hauskat ihmiset ovat harvoin koko ajan hauskoja.

Itse asiassa he ovat hyvin usein vakavia ja jopa masentuneita.

Sen voisi johtuvan siitä, että he näkevät maailman tarkemmin kuin muut, ja yrittävät käsitellä näkemäänsä sekä kokemaansa parhaimmalla mahdollisella tavalla jolla kykenevät; tekemällä siitä vitsin. Ikään kuin jos tilanteesta tekee tarpeeksi absurdin, ehkä se ei olekaan totta, tai ehkä sitä voi lieventää.

Se ei kuitenkaan aina riitä, ja silloin nähdään salassa koomikon kyyneleet.

Niin, se voisi johtua tästä. Mutta se ei johdu.

Heitä masentaa tieto siitä, että hetkellä millä hyvänsä heidät voidaan kutsua takaisin salaiseen huumori-luostariin, jossa heille opetettiin muinaisen Ka uhe alappaa (karaoke tarkoittaa tyhjää orkesteria, karate tarkoittaa tyhjää kättä, Ka uhe alappaa tarkoittaa "ei mitään hihoissa, ei mitään päässä ja silti minä olen täällä ja te siellä ylihintaisilla paikoillanne, ei mutta antakaa itsellenne aplodit, olette hyvä yleisö".)

Hauskaksi ei nimittäin synnytä, hauskaksi ei kasveta, hauskaksi koulutetaan.

Joka vuosi epätoivoiset vanhemmat jättävät lapsensa salaisen luostariin ("miten vanhemmat osaavat jättää lapsensa luostariin, jos se on salainen?" Okei, mutta tiedättekö TE missä se on? No niin, salainen. Loogista, eikö?), jossa heille opetetaan huumorin salaisuudet.

Miten heitetään oikeaoppisessa kulmassa kermakakku vastustajat naamalle että sen leviämispinta on maksimaalinen, kuinka kaadutaan banaaninkuoreen mahdollisimman hauskasti ja turvallisesti, mikä vaiheessa pikku-Kalle vitsiä on aika ottaa esille maksa ja kurkku ja niin edelleen.

Tästä syystä me myös itkemme seksin jälkeen, mutta se on sitten tarina eri paikkaan.

Voisi luulla että tällainen on harmitonta, mutta asia ei todellakaan ole näin. Muistan vieläkin sen kerran kun "räjähtävä sikari-vitsi 8-vuotiaan kehitystasolla oleville"-kurssilla laitettiin kuubalaiseen liian suuri panostus. En koskaan unohda heitä: kuka se nyt olikaan...se yksi jolla oli iso nenä...sen yhden kämppis...se joku jolla oli hassu nimi...

Kun olemme oppineet perusteet hauskuudesta, meidän lähetetään maailmalle. Me olemme ne henkilöt siellä kauempana koulupihalla, jotka eivät koskaan tunnu sanovan mitään, mutta me seuraamme ihmisiä ja me opimme...ja yritämme kovasti olla nauramatta.

Mutta se muisteloista.

Vakavaksi meidät vetää siis tieto, että hetkellä minä hyvänsä pantheon voi päättää että me emme ole enää niin hauskoja kuin koulutuksemme vaatisi. Tällöin juoudumme palaamaan uudelleenkoulutukseen ja virkistämään nauruhermojamme.

Useimmat meistä kutsuvat sitä "lomaksi" tai "kertausharjoituksiksi", mutta jotkut vetävät homman aina överiksi.

Joka tapauksessa, minä poistun keskuudestanne hetkeksi, laitan blogivastaajan vastaamaan viesteihin ja otan pikku-Rashidnahasemapetilonin henkilokohtaiseksi sherpakseni (jonkun pitää kantaa Suomen hauskimmat vitsit-kirjakokoelmaani).

Milloin palaan? Katsotaas, kello on 8.02...joskus illalla 25.3.

Kuullaan toisistamme silloin.