Epäitsekkyys litsekkyys sitsekkyys

Varsinkin näin joulun alla kaikki intoilevat epäitsekkyydestä, niin kuin se olisi uusi flunssalääke, joka myös maistuu pilvenreunalta.

Hoh-hoijaa (ikävää että että ette pääse näkemään ilmeitä, joita teen tässä samalla kun kirjoitan näitä juttuja. Olen aina pitänyt itseäni enemmän visuaalisena kuin artikulaarisena esiintyjänä. Varsinkin valo-show't saavat aina työpaikallani kiitosta.) tai kuten ranskalaiset toteaisivat, "le kilinkellit, mes amis!"

Epäitsekkyys on paremman vertauksen puutteessa juurikin kuin uusi flunssalääke, joka myös maistuu pilvenreunalta; siitä kuulee puhuttavan alan tilaisuuksissa, kaikki kannattavat sen jatkokehittelyä, mutta lopulta se hylätään koeyleisön antamien negatiivisten palautteiden perusteella.

(Tässä vaiheessa heijastan yleensä valkoiselle seinälle taakseni Powerpoint-esityksen, jonka avulla esitän esim. pilaversion tuosta koeyleisön antamien negatiivisten palautteiden purkutilaisuuden.
Jotkut ovat kehoittaneet minua myymään näihin tilaisuuksiin lippuja, mutta en tahdo kaupallistaa taidettani. Ai niin, mutta tehän ette sitä näekään....)

Epäitsekkyys sen sijaan on jotain sellaista mitä ihmisten tulisi oppia hyödyntämään enemmän. Ei mielellään omassa elämässään, vaan muissa (anteeksi jos nyt tulee kirjoitusvirheitä, mutta esitän varjoteatterin avulla juuri kuvaelman siitä, kuinka tällainen muiden heikkouksien hyödyntäminen ei juurikaan poikkea lehmän lypsämisestä.
Tietenkin minulla on sen verran pelisilmää, että jos yleisö on K-18, esitän aivan erilaisen "lypsämisen", joskin siinäkin "lehmä" ja "sonni" ovat pääosissa.
Kunpa voisitte olla näkemässä sen.).

Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas on ymmärtänyt tämän täysin.
Hän ehdottaa Ylen uutisissa että tietyin rajoituksin yksityiset rahoittajat voisivat tulla mukaan rahoittamaan valtio tiehankkeita.

(Tässä vaiheessa pidän nyt pienen tauon ja esitän monologin siitä, kuinka tulevaisuudessa rikkaat metsänomistaja-huru-ukot seisoisivat Kainuun käymättömien korpimaiden teiden päässä ja huutelisivat kaikille tienkävijöille "Se on muuten minun maksama tie mitä käytätte! Te olette kaikki minun tienkäyttäjä-ämmiä! Ettäs tiedätte!"

Kun ihmiset ovat lakanneet aplodeeraamasta ja kyyneleet on kuivattu, pystyn jatkamaan kirjoitustyötä. Teidän oikeasti pitäisi olla täällä.)

Epäitsekkyys on siitä hankala juttu, että kaikesta huolimatta sillä on rajoituksensa.

Jossain vaiheessa jokin pieni järjen ääni sanoo jossain hartioiden välissä, tai kummalla päällä yksilö nyt ajatteleekaan, että "eiköhän tämä jo riitä. Sinä olet tehnyt oman osuutesi maailman pelastamisesta. Lepää, urhea soturi."

Itsekkyys ei tunne tuollaisia rajoja (tähän kohtaan kuuluisi kabuki-näytelmä, joka onnistuu sisäistämään koko 1800-luvulta alkaneen teollisen vallankumouksen, ihmisen ikuisen kaipuun vapauteen, hyvän taistelun pahaa vastaan ja Vuoden urheilijan julkistamisen vain muutamaan harkittuun eleeseen, mutta koska te ette ole täällä, ei sillä niin väliä.
Toisin kuin kaikki sen nähneet, unohtakaa koko juttu.).

Korkeintaan itsekkyys ruokkii itseään. Jokainen itseään kunnioittava, siis sananmukaisesti, diktaattori pystyttää jokaiselle neliömetrille yhden patsaan itsestään. Edistyksellisimmät pystyttävät patsaan jokaiselle kuutiometrille, mutta se vaatii jo vähän vaivannäköä (tai ei oikeastaan, kuten osoitan parilla matemaattisella kaavalla ruutuvihkooni, jota en ikävä kyllä osaa skannata tähän. Anteeksi.).

Itsekkyyden ajattelutapa menee näin:"tietenkin voisin nyt lopettaa, mutta tietäisivätkö ihmiset sitten tarpeeksi hyvin mitä olen tehnyt? Luultavasti eivät. Lisää pökköä pesään!"

Ylen uutiset kertovat että Helsingin Musiikkitalolle on löynyt kiinnostuneita, yksityisiä kiinteistösijoittajia.

Tämä on ihan hyvä, mutta jotta "kiinnostuneita" tilalle saataisiin "lupautuneet rahoittamaan", on aika hieroa itsekkyyttä oikeaan suuntaan (Näytin juuri kaikille paikallaolijoille miten. Harvemmin olen nähnyt näin paljon hämmästyneen ällistyneitä ilmeitä yhtäaikaa.).

Nyt siis peliin tulee ottaa wanha kunnon kultainen sääntö, eli "se kenellä on kulta, saa nimetä ihan minkä paikan miksi hitossa haluaa piste."

Älkää siis ihmetelkö jos tulevaisuudessa ei meillä olekaan Helsingin Musiikkitaloa, vaan Sampo-Ilkka Mikko-Tuomas Koikkalaisen Musiikkitalo.

(Nyt esitän loppulauseen sellaisella tunteenkuohulla ja paatoksella, että koko paikassa ei varmaankaan ole yhtään kuivaa nenäliinaa tai alushousuja. Muistutan kuitenkin kaikille että teen tätä toki vain heidän vuokseen, en itseni takia.
Teidän todella tulisi olla täällä näkemässä tämä, ihan vain jotta näkisitte minut toiminnassa.)