Kuten kaikki tätä blogia pitempään kuin Salattujen elämien mainostauolla nopeasti vilkaisseet voivat kertoa, maailmankaikkeus on jännä ilmiö.
Toisinaan sen toimintaa voisi kuvata "pohjoismaiseksi yhteistyöksi".
Olettaen siis että tällä käsitteellä ymmärrettäisiin norjalainen turska, joka on tipahtunut suomenruotsalaisen ostoskassista Stockmannin liukuportaisiin, jossa se menee kohti väistämätöntä, mutta sotkuista loppuaan joko ylös tai alas.
M.O.T
Kuka voisi ymmärtää tätä kaikkea? Kuka voisi kertoa meille missä mennään?
Tv-käsikirjoittajat.
Voi kuulostaa radikaalilta ajatukselta, mutta jos on olemassa porukka joka on ymmärtänyt kaikista parhaiten, että toisinaan banaani nyt vaan on banaani, tai marja, niin se ovat tv-käsikirjoittajat.
Tätä voi olla vaikea hyväksyä, mutta se on ymmärrettävää.
Johan Max Plackin periaate sanoo että vanhemmat tieteilijät ovat vähemmän halukkaita hyväksymään uutta tietoa kuin nuoremmat.
Silti se on totta.
Mikä muu ammattikunta joutuu suuria massoja viehättävän, jopa kriitikoiden suosion saaneen yhden tunnin verran vuoksi rehkimään niin paljon? (Ne henkilöt jotka ajattelivat juuri "no ehkä pornotähdet, tyhmä", voivat suoda itselleen oikein rasvaisen selkääntaputuksen.)
Kuitenkin tv-käsikirjoittajat harvoin pääsevät julkisuuteen. Harvoja poikkeuksia ovat ehkä David E. Kelley (mm. Alley McBeal) ja David Simon (The Wire - Langalla).
Jos heitä kuunneltaisiin enemmän, maailma voisi olla huomattavasti erilaisempi paikka.
He ovat joutuneet läpikäymään tuhansia opuksia, alkaen Aristoteleen teoksesta Περὶ Ποιητικῆς ja päättyen Ikean kuvastoon, ihan vaan siltä varalta jos päähenkilö vaikka haluaa itselleen uusia huonekaluja (tai tuotanto-yhtiö tekee tuottoisan product placement-diilin. Josta puheenollen, odotan edelleen ihan minkä tahansa kahvi-yhtiön yhteydenottoa).
Mutta pääasia on, että he luultavasti ovat lähinnä yleisneron käsitettä mitä nykyisellä pirstaloituneen tiedon aikakaudella on tarjota.
Jopa surkeimmissakin tilanne-komedioissa käsitellään ihmisyyden kolmea suurinta filosofista ongelmaa, eli ongelmiin päätymistä, ongelmista eroonpääsyä, ja toisaalta ongelman piilottamista ennen kuin joku ulkopuolinen huomaa k.o. ongelman.
Myönnetään, onhan käytännön filosofian opiskelijoille Schrödingerin kissa (miten se joutui sinne? Miten se saadaan sieltä pois? Jos vain kävelen tästä pois, ja laitan tähän lapun "laatikon sisällä voi olla elävä tai kuollut kissa", niin huomaako joku minun käsialani?), mutta sopii itse yrittää saada tuosta tunnin (miinus mainokset) kestävä jännitysnäytelmä aikaa vastaan.
Eikä lääketieteen opiskelijoilla voi mitenkään olla yhtä mielenkiintoisia ongelmia kuin Teho-osastolla tai House-sarjan lääkäreillä.
Tähän vaikuttaa yksinkertaisesti "työelämän geometria"-niminen ilmiö.
Sen mukaan mitä pidemmällä työelämän pituutta kuvasta jana on mennyt x-akselia myöten, sitä terävämmäksi työn yllättyvyyttä kuvastava jana y-akselilla menee.
Lopulta kun ne leikkaavat toisensa, on aika siirtyä eläkkeelle tai hankkia uusi työpaikka pesukoneen myyjänä.
(Pesukoneen myyjät ovat ainoa poikkeus "työelämän geometriassa".
He joutuvat kuulemaan niin monta kertaa saman päivän aikana samat vitsit, joissa termit "aivopesu" ja "huuhteluaine" korkeintaan vaihtavat paikkaa, että he pääsevät alle 25-vuotiaina "yleisen turvallisuuden" vuoksi myönnetylle varhaiseläkkeelle.
"Yleisen turvallisuuden" merkitessä tässä siis "ei tunkenut asiakasta pesukoneeseen ja laittanut hellää pesua päälle, koska kuuli "mutta mites toi aivopesu ja huuhtelu tällä sujuu, heh heh"-vitsin yhden kerran liikaa")
Esimerkiksi Farscape, vaikka onkin muodostunut tämän blogin kautta varmaan yleiseksi vitsiksi (tai ainakin kahden ihmisen välillä. Toisinaan vain tahdon huijata itseäni lukijamäärien suhteen), sisältää parhaimmillaan yhdessä jaksossa enemmän pohdintaa hyvästä ja pahasta ja ihmissuhteista, kuin useamman luvun sisältävä tutkielma "Hyvästä ja pahasta ja ihmissuhteista; länsimaalainen dekadenssi suhteutettuna Hesarin henkilökohtaista-palstan ilmoituksiin".
Voisi olla maailmankaikkeuden aloittaneeseen Big Bangiin verrannollinen tapaus, jos vaikka Salattujen elämien käsikirjoittajat tulisivat luennoimaan aiheesta "Ain laulain työtäs tee eli parisuhde-filosofian muokkaaminen käsitteenä yleismaailmallisen neljännen valtiomahdin kautta".
Tai kuinka salakuuntelu itse asiassa on hienovarainen kritiikki Itä-Saksaa kohtaan (en minä väittänytkään että kaikki vertaukset olisivat järkeviä.)
Ainoa asia mikä oikeastaan voisi sekoittaa muuten hyvin toimivan konseptin on itse maailmankaikkeus.
Sillä on ikävä tapa heitellä koomisen kosmisia vitsejä, joista tullaan tästä lähtien käyttämään termiä kookosminen vitsi.
Kookosmiset vitsit ylittävät huimimmallekin fiktiolle asetetut odotukset yhtä säännönmukaisesti, kuin elliptinen rata on käynyt ratansa loppuun.
(Tähän kuuluisi todella hauska ja vitsikäs vertaus kuukautiskiertoon, mutta säästän sen todella, todella, todella huonoa hetkeä varten.
Itse asiassa sovitaan jo nyt, että se tulee olemaan "apua, minua pidetään vankina, jäljittäkää ip-osoitteeni"-hätähuutoni.)
Esimerkiksi voisiko kukaan itseään kunnioittava tv-draamankaaren taivuttaja koskaan keksiä mitään sellaista kuin tapaus Britney Spears?
Korkeintaan paha kani tai ilkeä kaani voisi saada jotain tuollaista päähänsä.
Tämä tietenkin herättää kaikista mielenkiintoisimman kysymyksen.
Mitä jos kaiken takana ei olekaan mitään suurta vastausta, elämän tarkoitusta tai universaalia sudokua?
Mitä jos koko homma onkin jonkin sellaisen, joka ei heitä noppaa, vaan kirjoittaa kuumeisesti seksiä, kuolemaa, jännitystä, draamaa, suuria tunteita, pieniä kohtaloita ja kaikkea muuta mitä yleisö kuumeisesti haluaa, tekemää näytelmää?
Olisiko kaikki maailman filosofia silloin aivan turhaa?
Jossain vaiheessa tekijä keksii vielä loppuhuipennuksen, joka sitoo kaikki kohtalot yhteen niin sujuvasti, että kukaan aiemmin ei ole sitä osannut edes kuvitella.
Sitten, vain esirippu ja yksinäinen nova antamassa aplodeja.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti