perjantai 15. helmikuuta 2008

Väliin henkilökohtaista, osa XXXV

Blogin kirjoittaminen on vähän niin kuin rallin seuraaminen.

Sitä tietää että kyseessä on se sama vanha rata, mitä on tahkottu viimeiset vuosikymmenet.

Ainoat muutokset ovat kosmeettisia; mainokset ehkä vähän muuttuneet ajan myötä, mutkia on oiottu hiukan ja suhdeluku, joka ilmaisee varikko-alueella viihtyvien naispuolisten ihmisten sisältämän muovin määrän verrattuna radalla oleviin autoihin, on radikaalisti muuttunut.

Autot ovat kehittyneet ajan myötä, mutta ei periaate siitä, että nopeiten ympyrää ajava voittaa.

Vaikka kaikki autot eivät aina pääsekään ympyrän alusta loppuun, joku sinne ainakin pääsee. Tähän koko kisan jännitys perustuukin.

Arvaamattomuuteen siitä kuka polkee nopeiten kaasua.

Blogin kirjoittaminen on siis vähän niin kuin ralli-autoilu.

( Paitsi siis tietenkin miinus ne varikko-alueella hengailevat tosielämän Barbie-nuket. Maailmanhistoria ei tunne ketään, joka olisi onnistunut iskemään vastakkaisen sukupuolen edustajan bloginsa ansiosta.

Blogin TAKIA, kyllä, blogissa KERTOAKSEEN, kyllä, mutta blogin avulla, ei.
Jos näin kuitenkin on käynyt, älkää kertoko minulle.

Yritän vielä selvitä siitä faktasta että Soylent Green on tehty ihmisistä.

Ai niin, ja sille joka teki sen: senkin onnekas, onnekas pask...)

Toisinaan ikävä kyllä tapahtuu "Schumacherit" eli blogi alkaa niin toistamaan itseään, että toisaalta sitä viitsii vielä lukea, ihan vaan tietääkseen miten tällä kertaa päästiin A:sta B:hen, mutta ei se enää innosta niin kuin ennen.

Onko tämä analogia omasta blogistani?

Tavallaan kyllä.

Minä nimittäin en muista enää mitä olen kirjoittanut.

Näin ollen jos joku saa minut kiinni saman hassahtaneen idean uudelleenkäytöstä, syynä ei ole se että levy pyörisi edelleen, vaikka neula iski tyhjää jo puoli tuntia sitten.

Syynä on se että levy ei tajua että neula meni jo.

Nykyisin kun saan idean päähäni, joudun oikeasti miettimään olenko jo kirjoittanut tästä?

Onko tämä omituinen tuttuuden tunne jokin henkisen tason Dèja vù, jolloin saamani idea tuntuu tutulta vaikka oikeasti törmäänkin siihen ensimmäistä kertaa?

Myönnetään, juttutasollahan vain pyöritän kahta samaa vitsiä hiukan muunnellen niiden sanajärjestystä (vrt. Salatut elämät- ja Kauniit ja Rohkeat-vitsini), mutta tahtoisin kuitenkin uskoa että ideat olisivat edes jossain määrin ainutlaatuisia.

En vain enää muista niitä kaikkia.

Jotenkasten: mikäli juttuni kuulostavat jotenkin omituisen tutuilta, korkeintaan sanamuotojen vaihdellessa, ne luultavasti ovat.

Syyttäkää varhaisiän dementiaani.

Mutta nyt itse asiaan.

Olenko koskaan kertonut kuinka bloggaaminen on vähän niin kuin Dakar-ralli?

2 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

Jaa, kerran kyllä... mut ai niin, sä et halua kuulla siitä.

T kirjoitti...

Vihaan sinua.