Looks like we made it

Edgar Allan Poelle ja Niilo Idmanille kiitos

Eilen, kun ma raukeasti iltavuorosta saavuttuani tahdoin silmät sulkea ja kuorsata,
ja alitajunnan seuloo salatietojaan, kuului ääntä jostain,
havahduin ja päätä nostain mietin, mistä ääni moinen tullutkaan.
Toisessa huoneistossa joku radiota paukuttaa, myöhä kuuntelija on se vain.

Unhottaa en voi ma tuota, toisen radion luota
soi kappale korvaan suoraan.
Varroin tyyneyden pilkahdusta, korvanapeista hain hiljaisuutta,
mutta kauas melu mieleni vei harhaamaan.
Ah, raskas iltavuoro, poissa nyt on;
olen päivävuoroton.

Pauhatessa radion, tuon kirotun vehkeen
jouduin valtaan hurjan vihan, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
huoneistossa joku kaiuttimiin nojaa,
uneton kun ei unta saa.

Ajattelin että menen nyt, ja sanon suoraan sanat tylyt:
"Anteeks suokaa", lausun, "mutta vasta juuri työstä saavuin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin luukutuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Ovelle jo ehdin, kunnes säpsähtäin
kuulin juonnon ja oli se mitä ärsyttäväin.

Pitkään siinä mietiskelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes radio ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Naapurin kerpele'.
Kaiku vastas vain 'Naapurin kerpele'.

Viimein löytyi äänenväännin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja luukutusta kuulin hiukan hiljempaa.
Tällä kertaa toisaalta lie se tullut, mutta malta,
valittaa mull' on valta, mielipiteeni paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, melun uuden kai
sama radiokanava yksin aikaan sai.

Melu kun korviini ehti, päähäni tulla hyppelehti
laulu, joka mukanansa 70-lukulaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
Ärsyttävyys kappaleiden Ultra Bran pahempi ei olla voi.
Päähäni aivokuorelle jämähti se soimaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.

Ääni kappaleen vaiennut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Tuoreus kappaleena vaikk' on viety sulta, et sa kuulosta voimasoitetulta
vielä sävelesi iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sut spiikeissä mainitaan."
Radio huus: "Looks like we made it".

Noin kun vastas laulu vanha, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä päässä keskiyöllä päässään
koskaan oisi soinut laulu, keskiyöllä ärsyttänyt
nimeltä 'Looks like we made it'.

Luritusta kauan kesti, korvissani toistona
laulu soitti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta mulle sointujasi tuhlaat, kohta lähteä sa halaat,
uuden hitin tullen jälleen palaat ale-laarin kokoelmaan .
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan."
Radio huus: "Looks like we made it."

Viha väistyi ärsytyksen tieltä, nyt se puhui ulkomaan kieltä,
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
radiokanavalle saatiin halvalla muzakia yöaikaan:
When old feelings start to stir, looks like we made it.

Kappalevalinta outo musiikkipäällikön taas mua hymyilytti hiukan
vuoteeseeni kömmin, vaivuin peittoon pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
miksi pääni tyhmä, ruma, iso sisäiset playbackit
teki soittaen 'looks like we made it'.

Sisäinen laulaja ääntänsä syyti, äänet korvaani hyyti
laulun lyriikka aivoihini kipeästi soidessaan.
Vaan tuo kappale ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma kuuloelimiini korvatulppia painoin:
siihen, ah, hiljaisuuteen korvani rauhoittumaan
vaivu ei enää milloinkaan.

Sitten luulin kuulevani kappaleen aivan toisen korvissain,
niin kuin enkelit ois käyneet harppuja soittamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhoäänen, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentaa ma saan!
Vihdoin irti kappaleesta kurjan päästä sallitaan!"
Radio huus: "Looks like we made it."

"Turman kappale! Klassikosta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä pehmeiden radio-soundien tänne kiisit!
Näin siis kaikki duurit poista, aivojeni poimuista,
mielenrauhani raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko mitään muuta kappaletta korviini soimaan?"
Radio huus: "Looks like we made it."

"Turman kappale!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta formaattiradion, josta kai myös sinut kuullaan,
mulle kerro, totta haasta, eikö naapuri radiosta
kovaäänisestä ja isosta löydä muuta kanavaa?
Aamunkoitteessa taas valintanappulaa itse painaa saan."
Radio huus: "Looks like we made it."

"Roskaa kanavasi suoltaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä radiotaajuudet yhä surisee valkoista meluaan!
Äänimaisemasi korvaani hamaan iskit, kappaleen löit soimaan,
sävelmäsi tuskaan yhteen, samaan naulitsee mut toistollaan!
Hiljene, ettei yksikään sointusi käynnistäs jää kertomaan!"
Radio huus: "Looks like we made it."

Turhaan pyydän hiljaisuutta, äänen yhtään laskematta
soi päässäni kappale, hievahda ei paikalta.
Lyriikoissaan vain se mailla sokerisuuden liikkuu irvokkailla,
kun sen ääni tarttuu korvaan hammasporan lailla
laulu ärsyttävä, sokerinen, josta sisäinen hyräilyni
pääse eroon enää milloinkaan.