Platon erehtyi

(Raflaava otsikko, mutta yritän saavuttaa huomiota käytännön filosofiaa yliopistotasolla lukeneiden parissa. Kyllä, olen valmis alentumaan jopa niin alas.)

Teoksessaan Συμπόσιον Platon esitteli "rakkauden tikapuut".
Tikapuut edustavat rakkauden kehittymistä perustavimmista muodosta puhtaimpaan, joita pitkin "rakastaja" nousee. Tavoitteena on saavuttaa "rakkaus", eli jotain mitä henkilöllä ei vielä ole.

Viimeisenä tikapuun puolana on Kauneus itsessään.

Tämä on platoninen kauneuden muoto, "kauneuden suuri meri", itsessään.
Se ei ole mikään yksittäinen asia, joka on kaunis, vaan kauneuden idea ja syvin olemus.

Platon kuvaa tämän kauneuden muodon olevan "ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä" ja ilmenevän "itsestään ja itsessään aina yhtäläisenä olevana, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siihen osallisia"
(Lähde: Wikipedia)

Tämä on kaikkein tunnetuin esimerkki Platonin metafyysisestä epistemologiasta.

Kaikki mitä näemme on oikeastaan vain pelkkä varjo alkuperäisestä, oikeasti hienosta asiasta. Eli vähän niin kuin englanninkielisten "being pissed off" on pelkkä häivähdys perisuomalaisesta v*tutuksesta.

Jossain tuolla on kaikista asioista äärimmäinen esimerkki, olkoon se sitten kauneus, kahvi, tv-sarja tai lumihiutale.

Platon oli tietenkin väärässä.

Luonto vihaa täydellisyyttä. Täydellisyys olisi tuhoisaa järjestyksen kannalta, ja luonnolla on "Minä :sydän: Järjestys"-faniklubin kunnia-jäsenkortti.

Lisäksi sillä on "Minä ruletan, ok!?"-merkki hihassaan, johon se on tehnyt viillon joka kerta, kun jokin laji on alkanut luulemaan itsestään liikoja ja sitä on täytynyt...kouluttaa.
Hiha on muuten kohta vain yksi kangaskaistale.

Täydellisyys tekee kaiken muun...epäolennaiseksi.

Onko missään enää mitään järkeä kun kerran on saanut todistaa täydellisyyttä?
Onko elämällä enää tarkoitusta kun on saanut huomata, mitä olisi voinut olla ja mitä ei koskaan enää saavuta?
Miten kukaan pystyisi enää jatkamaan?

Siksi luonto tekee kaikkensa tuhotakseen kaiken mikä voisi olla täydellistä. Jos jokin edes hiukankin täydellistä hipova pääsee läpi tarkan seulan, luonto hoitelee sen pois.

Yleensä elokuvista tutulla tyylillä inhorealistisesti, äänekkäästi ja hidastettuna.

Ihan vaan siksi että muut voisivat katsoa vierestä ja todeta tomun laskeuduttua jälkiviisaasti "tiesinhän minä että se oli liian täydellistä säilyäkseen".

Sen sijaan luonto rakastaa keskivertaisuutta. Keskivertaisuudessa on hippunen kaaosta, mutta kuitenkin sen verran järjestystä, että homma pysyy kasassa.

Kun ihmiset arvostelevat jotain, he eivät vetoa täydellisyyteen. He tekevät vertauksen keskivertoon. Jokin on huonompaa kuin keskiverto, tai parempaa kuin keskiverto.

Tilastokeskukset ja uutistoimistot kertovat joka päivä tutkimuksista, joissa kerrotaan miten jokin asia on keskimäärin.

Platon erehtyi. Ei ole täydellisyyttä.
Tuolla jossain on keskimääräisin kauneus, kahvi, tv-sarja tai lumihiutale.

Ja ihmiset pitävät siitä enemmän kuin täydellisyydestä, koska sisimmässään he tietävät että se on täydellisesti juuri sitä mitä he kaipaavat.