Jos kohtaat blogin, tapa blogi

"Älä hyväksy mitään: jos kohtaat buddhan, tapa buddha.
Jos kohtaat vanhempasi, tapa vanhempasi.
Elä elämäsi niin kuin se on, sitoutumatta mihinkään."

Hinduprinssi Gautama Siddharta, buddhismin perustaja, kertoi noin valaistumisen tien.

Toisin kuin esimerkiksi kristinuskossa, buddhismissa ei ole rituaaleja, joiden kautta voisi löytää jonkinlaisen valaistumisen. Ainoa tapa sen saavuttamiseen lähtee itsestä.

Kun on unohtanut kaiken tietämäsi, löytänyt mu:n, voit todella ymmärtää.

"Mu" tarkoittaa paitsi "kyllä/ei" yhtäaikaa (tai "ihan miten vaan" nuoremmille lukijoille), myös "olemattomuutta".

Kun siis olet hylännyt kaiken turhan, kyseenalaistanut muodon, kieltänyt tarpeettoman ja löytänyt oman tiesi, olet saavuttanut Mu:n, olemattomuuden.

Mikään ei voi enää vahingoittaa tai koskettaa sinua tämän jälkeen, sillä leikatessaan olematonta ihminen vain leikkaa itseään.

Tähän portittomaan porttiin, valaistumiseen, on tuhansia polkuja mutta määränpäässä on vain yksi portti.

Mitä siis jos blogin kautta voi saavuttaa valaistumisen?

Bloginpitäjä toimisi aluksi kuten pitääkin, ja pysyttelisi blogin tarkasti määritellyissä rajoissa. Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkaisi kyseenalaistamaan kaiken.

Kronologisuus alkaisi kärsimään. Se mikä on kirjoitettu eilen voisi olla merkitty täksi päiväksi, tai viikon vanha kirjoitus julkaistaisiin uudestaan "yleisön pyynnöstä". Tai ehkä niitä tulisi välillä aamusta, välillä illasta, ja välillä ei ollenkaan. Aika, sellaisena kuin se yhteisestä sopimuksesta tunnetaan, menettäisi merkityksensä.

Kieliasu alkaisi muistuttamaan jotain mikä voi olla vain 10 000 apinan 10 000 vuodessa aikaansaaman kirjallisen lopputuloksen yhteenveto, siis sen jälkeen kun avoimen lähdekoodin Automaattinen Kielenkääntäjä® ensin käänsi sen sanskriitiksi, sitten flaamiksi, sitten meänkieleksi, ja lopulta joksikin hämärästi ihmiskieltä muistuttavaksi.

Jutut alkaisivat olemaan yhä kasvavassa määrin sen suuntaisia, että korkeintaan kahvinsa peyotessa kastettujen, kuukauden ajan käytettyjen Seniorien KeilaKerhon tennissukkien läpi suodattamalla valmistava henkilö, joka herää joka aamu siihen, kun äänet pään sisällä haukottelevat niin äänekkäästi venytellessään, voisi asua tämän tyypin kämppiksenä, ja hänkin lukitsisi ovensa yöksi ja nukkuisi krusifiksi kaulassaan.

Pian blogin juttujen sävy olisi asteikolla "vaahtokarkkia kuumassa kaakaossa" - "partaveitsenteriä itsetehdyissä toffeekarkeissa" jossain tasolla "piikkilankaa kerran syödyssä spagetissa":niin hämärää, lukukelvotonta, omituista, tarpeetonta ja tylysti kesken huipennuksen lopettavaa, että kukaan ei sitä voi enää loppuvaiheessa lukea.

Kunnes blogi yhtäkkiä katoaisi.

Mitä sille tapahtui? Tulivatko kadonneen mantereen muukalaiset oikeasti hakemaan kirjoittajan? Söikö hän liikaa foliota, jolla paitsi tapetoi kämppänsä etteivät naapurin mikroaaltouunin säteet ulottuisi häneen, myös yritti vuorata vatsansa? Tukehtuiko bloggaaja sananmukaisesti omaan mahdottomuuteensa?

Vai välittäisikö kukaan?

Ehkä, ehkä ei. Mutta bloginpitäjä ei enää olisi kiinnostunut siitä.
Sillä kyseenalaistettuaan kaiken, hän tajusi sen.

Katzu!