Muistattehan mitä kirjoitin viimeksi tasapainosta?
Se mikä jäi mainitsematta oli se, että ns. hyvää tuuria seuraava paha tuuri korreloi moninkertaisesti tuhovoimassaan.
Yksinkertaisemmin: jos tämä olisi opettavainen satu, niin tässä sadussa yhden erityisen kastemadon kunnianhimoinen yritys johdattaa kansansa päivänvaloon tuhansien, kenties miljoonien vuosien pimeyden jälkeen, loppuisi siihen että paikallisella tilhi-parvella olisi erityisen hyvä lounas.
Tarinan opetus: ei ole opetusta. P*skahommia nyt vaan tapahtuu.
Vielä yksinkertaisemmin: jokainen toivonpilkahdus elämässäni tullaan infernorusentamaan välittömästi.
Mitä hyvää minulle on tapahtunut?
Sain kadoksissa olleen ulkoisen kiintolevyni takaisin (se oli lähtenyt huoltoon Saksaan (?!), jossa se oli "kadonnut". Se siitä saksalaisesta kirjanpidosta...lopulta se löytyi tukkimiehen kirjanpidon avulla, eli "piti olla X ulkoista kiintolevyä, mutta meillä onkin X+1. Olisikohan tuo se puuttuva..?") ja sitä myöten laajahkon por---krhm--2-D-mallinnetun aikakauden vapaamielisyyden kuvastoa laajasti ja kattavasti esittelevän mintti-kuntoisen kokoelmani takaisin.
Sain tänään myös säleverhot ikkunoihin, odotettuani niitä vain 9 kuukautta, mutta kukapa tuosta välittää.
Paitsi ehkä vastakkaisen kerrostalon lintubongarit, jotka saattoivat järkyttyä aamuisin nähdessään alkuliman nousevan vuoteesta, muuttuvan alkueläimeksi vessaan mennessä, vaihtuvan puuttuvaksi linkiksi mennessään hakiessaan aamulehteä, ja kädelliseksi saadessaan kahvia.
Ja näin yleisellä tasolla, asuntoni ylilentävistä lentokoneista ei ole irronnut vessan kohdalta jääpalasta, joka olisi osunut takaraivooni.
Mitä pahaa minulle on tapahtunut?
Noh, tilini on tällä hetkellä niin absoluuttisessa nollapisteessä, että länsimainen fysiikan alan kirjallisuus tulisi kirjoittaa uusiksi. Tänään pitäisi olla palkkapäiväni, mutta vielä ei ole rahoja kuulunut.
Se kuolenko nälkään ennen maanantaita ei ole niin tärkeää kuin se, pystynkö maksamaan asuntolainani ajallaan.
En usko että asuntoani oltaisiin ulosmittaamassa välittömästi, mutta joudun luultavasti kiemurtelemaan, selittelemään ja nuoleskelemaan pankkiinpäin asteikolla 1- 10 ( jossa kymmenen tarkoittaa pankin portaiden puhdistamista hammasharjalla) 13:lla.
Juurikin tästä syystä en lottoa. En halua edes ajatella millainen kraateri jäisi toimittamaan muistoa minusta muille, jos voittaisin jättipotin.
Eli jos minusta ei kuulu mitään maanantaina, etsikää uutisista hassuista pikkujutuista tarinaa miehestä, jonka lävisti jäinen virtsajääpuikko.
Jos mitään ihmeitä ei tapahdu, palaamme normaaliin lähetykseen maanantaina.
perjantai 30. marraskuuta 2007
keskiviikko 28. marraskuuta 2007
Urbaani evoluutio
Tiedättekö "ringxiety"-termin? Tai sen uusimman esiintymän "vibranxiety".
Ensin mainitun voisi suomentaa suoraan termiksi "soittokärsimättömyys" ja toisen "värinäkärsimättömyydeksi".
Molemmat termit kuitenkin kuvastavat periaatteessa samaa uudenlaista psykologista ilmiötä.
Kännykän omistaja luulevat joko kuulevansa kännykän soivan tai värisevän uuden puhelun tai viestin merkiksi, mutta mitään ei oikeasti ole tullut. Ihmiset vain kuvittelivat niin.
Tämä johtuu siitä, että ihminen oppii tunnistamaan havainto-oppimisen kautta erilaiset soittoäänet ja värähtelyt. Kun teemme näin, asetamme myös itsellemme henkilökohtaisi "havaintovälineitä", jotka hälyttävät esimerkiksi silloin, kun puhelin soi meluisassa paikassa.
Nämä havaintovälineet ovat kuitenkin epätarkkoja, ja usein epämääräinen melu tulkitaan virheellisesti oikeaksi signaaliksi, vaikka se ei olekaan sitä.
Näitä "vääriä hälytyksiä" selittää myös neuroplastisuus.
Aivot kykenevät luomaan uusia asiayhteyksiä reagoidessaan ympäristön muutoksiin; kun aivot tottuvat siihen, että värähtely merkitsee kännykkää, mikä tahansa kehossamme tuntuva värähtely saa meidät uskomaan että se on lähtöisin kännykästä.
Mitä on pareidolia?
Se tarkoittaa yksinkertaistettuna ihmisen taipumusta tunnistaa kuvioita siellä missä niitä ei tarkoitusperäisesti ole.
Mitä näette täällä? Tai täällä? Tai jopa tässä?
Ihmisten kyky hahmottaa eräänlaista kauneutta jopa keskellä harmaata betonimaisemaa on kehittynyt.
Tämä kaikki on merkki uudenlaisesta evoluutiosta. Se ei ole suoranaista mutaatiota, vaan pikemminkin hienovaraisempaa mukautumista.
Vaistot, jotka ovat aina olleet meillä käytössä, ovat muuttumassa vastaamaan paremmin nykyajan tarpeita. Enää ei tarvitse pelätä sapelihammastiikerin hyökkäystä, mutta yksi ohimennyt puhelu voi olla elämän ja kuoleman kysymys.
Tästä on hieno esimerkiksi "Viidakkolapsi"-kirjan julkaissut Sabine Kuegler. Aikoinaan saksalaisen Sabine Kueglerin vanhemmat päättivät asettua asumaan Indonesian Länsi-Papuaan vasta löydetyn fayu-heimon pariin. Myöhemmin Kuegler palasi länsimaiseen yhteiskuntaan.
Sabine Kuegler on kertonut myöhemmin haastatteluissa, kuinka nykyaikainen yhteiskunta, autoineen, supermarketteineen ja pop-musiikkeineen hämmensi häntä suuresti.
Kuegler on myös kertonut, että hän ahdistui eurooppalaisesta elämäntavasta. Signaalit joita hän sai, olivat ristiriidassa sen kanssa mitä hän oli oppinut niiden merkitsevän.
Mitä tämä kaikki sitten merkitsee?
Kuten sanoin aiemmin, ihmiskunta on astumassa uuteen aikakauteen.
Vaistomme ja havaintokykymme on adaptoitumassa uuteen hallitsevaan ympäristöön. Se on ympäristö johon synnymme ja jossa elämme.
Tulevaisuudessa ihmiset eivät välttämättä erota lehmän päästämiä ääniä kukosta, mutta he kykenevät kertomaan pelkästään tietokoneen näppäin-äänten perusteella, kuinka paljon bloggaaja on juonut kahvia.
Tervetuloa uuteen uljaaseen maailmaan.
Ensin mainitun voisi suomentaa suoraan termiksi "soittokärsimättömyys" ja toisen "värinäkärsimättömyydeksi".
Molemmat termit kuitenkin kuvastavat periaatteessa samaa uudenlaista psykologista ilmiötä.
Kännykän omistaja luulevat joko kuulevansa kännykän soivan tai värisevän uuden puhelun tai viestin merkiksi, mutta mitään ei oikeasti ole tullut. Ihmiset vain kuvittelivat niin.
Tämä johtuu siitä, että ihminen oppii tunnistamaan havainto-oppimisen kautta erilaiset soittoäänet ja värähtelyt. Kun teemme näin, asetamme myös itsellemme henkilökohtaisi "havaintovälineitä", jotka hälyttävät esimerkiksi silloin, kun puhelin soi meluisassa paikassa.
Nämä havaintovälineet ovat kuitenkin epätarkkoja, ja usein epämääräinen melu tulkitaan virheellisesti oikeaksi signaaliksi, vaikka se ei olekaan sitä.
Näitä "vääriä hälytyksiä" selittää myös neuroplastisuus.
Aivot kykenevät luomaan uusia asiayhteyksiä reagoidessaan ympäristön muutoksiin; kun aivot tottuvat siihen, että värähtely merkitsee kännykkää, mikä tahansa kehossamme tuntuva värähtely saa meidät uskomaan että se on lähtöisin kännykästä.
Mitä on pareidolia?
Se tarkoittaa yksinkertaistettuna ihmisen taipumusta tunnistaa kuvioita siellä missä niitä ei tarkoitusperäisesti ole.
Mitä näette täällä? Tai täällä? Tai jopa tässä?
Ihmisten kyky hahmottaa eräänlaista kauneutta jopa keskellä harmaata betonimaisemaa on kehittynyt.
Tämä kaikki on merkki uudenlaisesta evoluutiosta. Se ei ole suoranaista mutaatiota, vaan pikemminkin hienovaraisempaa mukautumista.
Vaistot, jotka ovat aina olleet meillä käytössä, ovat muuttumassa vastaamaan paremmin nykyajan tarpeita. Enää ei tarvitse pelätä sapelihammastiikerin hyökkäystä, mutta yksi ohimennyt puhelu voi olla elämän ja kuoleman kysymys.
Tästä on hieno esimerkiksi "Viidakkolapsi"-kirjan julkaissut Sabine Kuegler. Aikoinaan saksalaisen Sabine Kueglerin vanhemmat päättivät asettua asumaan Indonesian Länsi-Papuaan vasta löydetyn fayu-heimon pariin. Myöhemmin Kuegler palasi länsimaiseen yhteiskuntaan.
Sabine Kuegler on kertonut myöhemmin haastatteluissa, kuinka nykyaikainen yhteiskunta, autoineen, supermarketteineen ja pop-musiikkeineen hämmensi häntä suuresti.
Kuegler on myös kertonut, että hän ahdistui eurooppalaisesta elämäntavasta. Signaalit joita hän sai, olivat ristiriidassa sen kanssa mitä hän oli oppinut niiden merkitsevän.
Mitä tämä kaikki sitten merkitsee?
Kuten sanoin aiemmin, ihmiskunta on astumassa uuteen aikakauteen.
Vaistomme ja havaintokykymme on adaptoitumassa uuteen hallitsevaan ympäristöön. Se on ympäristö johon synnymme ja jossa elämme.
Tulevaisuudessa ihmiset eivät välttämättä erota lehmän päästämiä ääniä kukosta, mutta he kykenevät kertomaan pelkästään tietokoneen näppäin-äänten perusteella, kuinka paljon bloggaaja on juonut kahvia.
Tervetuloa uuteen uljaaseen maailmaan.
Väliin henkilökohtaista, osa XIX
Päivän epistola käsittelee tasapainoa.
Maailman surullisimpana itkuvirtenä, jota säestää maailman pienin näkymätön viulu, veisataan seuraavaa:
Minulla on teoria maailman toiminnasta.
Ei välttämättä koko systeemistä, mutta alan tajuta hienomekaniikkaa jolla toimivat ne ulokkeet, joiden pääasiallinen tehtävä on tarjota tuolia ja vetää se hetkeä myöhemmin altani pois.
Kaikki päätyy loppujen lopuksi tasapainon ylläpitämiseen.
Kuulin eilen illalla kofeiini-pitoisesta donitsista. Molekyyli-tieteisiin erikoistunut tohtori Robert Bohannon on kehittänyt tavan millä kofeiinia, ei vain kahvin makua, on mahdollista lisätä leipomotuotteisiin.
Mukana tuotekehittelyssä olleen yrityksen mukaan yksi leivonnainen vastaa n. kahta kuppia kahvia.
Nyt kun otetaan huomioon, että tämä tieto kerrotaan henkilölle, joka on juhlallisesti luvannut alkaa polttamaan heti kun joku keksiin kahvi-tupakan (jotta voisi tappaa itsensä kaksi kertaa nopeammin), niin arvaatte hymyni astekulman.
Tämä ilouutinen tietenkin piti ilmoittaa kaikille kännykälläni...jonka olin onnellisesti unohtanut töihin.
Kännykkäni ei ole minulle paitsi puhelin, johon en koskaan vastaa, vaan myöskin kello ja ennen kaikkea herätyskello.
Mutta ei hätää, onhan minulla askelmittari, jonka olin juuri saanut saman päivänä työpaikalta lahjana. Siinä oli kello! Tilanne pelastettu!
Tietenkin jouduin käyttämään askelmittarin lisäksi minitaskulamppua, sillä olen tottunut nukkumaan pimeässä, ja askelmittaria taas ei oltu suunniteltu öisten katujen kulkijoille, eli siinä ei ollut fosforinäyttöä. Mutta tokihan olin valmis kärsimään pikkaisen herätäkseni ajoissa.
En nyt osaa tarkalleen profiloida lukijakuntaani, mutta villinä veikkauksena tuskin kovin moni teistä on yrittänyt unenpöpperössä ensin paikallistaa yöpöydältä pimeässä lilliputeilla alihankintana valmistettua taskulamppua, ja sen perään askelmittaria käsikopelolla. Ihan vaan vinkkinä: älkää kokeilkokaan.
Lopulta kuitenkin koitti heräämisen aika askelmittarin mukaan. Normaalia sisäänpäin kääntynyttä "aaaaarrrrrgggggghhhhaamu"-huutoa, ja 206 naksahdusta, kun luuranko haki paikkaansa, myöhemmin olin valmis kohtaamaan maailman.
Ihmettelin vain sitä, kun lehtiluukku kolahti; yleensä se tapahtuu tuntia aiemmin. Hetken pörrättyäni katsoin kellon digiboksista, ja se kertoi että aika todellakin oli tunti askelmittarin ilmoittamaan kellonaikaa aiempi.
Eikun takaisin pehkuihin...jossa en tietenkään enää saanut unta, vaan kääntelehdin levottomasti 45 minuuttia, kunnes kyljissäni oli vauhtiraidat, ja nousin ylös.
Eli jos juttuni on normaalia väsyneempää, tuossa selitys.
Tänään kuitenkin piti puhua tasapainosta.
Äskeinen esimerkki osoitti miten homma toimii: jotain hyvää seuraa aina jotain pahaa.
Hienommin ilmaistuna: voittamaani kosmista kalastus-reissua syvään etelään seuraa jossain vaiheessa tilanne, jossa universumi on saanut minut epämiellyttävään asentoon ja sanoo "röhki kuin sika".
Wiccalaisilla on kolminkertaisen paluun laki: "teitpä hyvää tai pahaa, saat kaiken takaisin kolminkertaisena."
Minullakin on kolminkertaisen paluun laki: "teitpä hyvää tai pahaa, universumi laittaa sinut röhkimään kuin sika. Pahimmillaan kolme kertaa."
Palaamme normaaliin lähetykseen jälleen mahdollisimman pian.
Maailman surullisimpana itkuvirtenä, jota säestää maailman pienin näkymätön viulu, veisataan seuraavaa:
Minulla on teoria maailman toiminnasta.
Ei välttämättä koko systeemistä, mutta alan tajuta hienomekaniikkaa jolla toimivat ne ulokkeet, joiden pääasiallinen tehtävä on tarjota tuolia ja vetää se hetkeä myöhemmin altani pois.
Kaikki päätyy loppujen lopuksi tasapainon ylläpitämiseen.
Kuulin eilen illalla kofeiini-pitoisesta donitsista. Molekyyli-tieteisiin erikoistunut tohtori Robert Bohannon on kehittänyt tavan millä kofeiinia, ei vain kahvin makua, on mahdollista lisätä leipomotuotteisiin.
Mukana tuotekehittelyssä olleen yrityksen mukaan yksi leivonnainen vastaa n. kahta kuppia kahvia.
Nyt kun otetaan huomioon, että tämä tieto kerrotaan henkilölle, joka on juhlallisesti luvannut alkaa polttamaan heti kun joku keksiin kahvi-tupakan (jotta voisi tappaa itsensä kaksi kertaa nopeammin), niin arvaatte hymyni astekulman.
Tämä ilouutinen tietenkin piti ilmoittaa kaikille kännykälläni...jonka olin onnellisesti unohtanut töihin.
Kännykkäni ei ole minulle paitsi puhelin, johon en koskaan vastaa, vaan myöskin kello ja ennen kaikkea herätyskello.
Mutta ei hätää, onhan minulla askelmittari, jonka olin juuri saanut saman päivänä työpaikalta lahjana. Siinä oli kello! Tilanne pelastettu!
Tietenkin jouduin käyttämään askelmittarin lisäksi minitaskulamppua, sillä olen tottunut nukkumaan pimeässä, ja askelmittaria taas ei oltu suunniteltu öisten katujen kulkijoille, eli siinä ei ollut fosforinäyttöä. Mutta tokihan olin valmis kärsimään pikkaisen herätäkseni ajoissa.
En nyt osaa tarkalleen profiloida lukijakuntaani, mutta villinä veikkauksena tuskin kovin moni teistä on yrittänyt unenpöpperössä ensin paikallistaa yöpöydältä pimeässä lilliputeilla alihankintana valmistettua taskulamppua, ja sen perään askelmittaria käsikopelolla. Ihan vaan vinkkinä: älkää kokeilkokaan.
Lopulta kuitenkin koitti heräämisen aika askelmittarin mukaan. Normaalia sisäänpäin kääntynyttä "aaaaarrrrrgggggghhhhaamu"-huutoa, ja 206 naksahdusta, kun luuranko haki paikkaansa, myöhemmin olin valmis kohtaamaan maailman.
Ihmettelin vain sitä, kun lehtiluukku kolahti; yleensä se tapahtuu tuntia aiemmin. Hetken pörrättyäni katsoin kellon digiboksista, ja se kertoi että aika todellakin oli tunti askelmittarin ilmoittamaan kellonaikaa aiempi.
Eikun takaisin pehkuihin...jossa en tietenkään enää saanut unta, vaan kääntelehdin levottomasti 45 minuuttia, kunnes kyljissäni oli vauhtiraidat, ja nousin ylös.
Eli jos juttuni on normaalia väsyneempää, tuossa selitys.
Tänään kuitenkin piti puhua tasapainosta.
Äskeinen esimerkki osoitti miten homma toimii: jotain hyvää seuraa aina jotain pahaa.
Hienommin ilmaistuna: voittamaani kosmista kalastus-reissua syvään etelään seuraa jossain vaiheessa tilanne, jossa universumi on saanut minut epämiellyttävään asentoon ja sanoo "röhki kuin sika".
Wiccalaisilla on kolminkertaisen paluun laki: "teitpä hyvää tai pahaa, saat kaiken takaisin kolminkertaisena."
Minullakin on kolminkertaisen paluun laki: "teitpä hyvää tai pahaa, universumi laittaa sinut röhkimään kuin sika. Pahimmillaan kolme kertaa."
Palaamme normaaliin lähetykseen jälleen mahdollisimman pian.
maanantai 26. marraskuuta 2007
Ruusu millä tahansa nimellä...
Se oli varmaan kaikista hauskaa.
"Mikä lapselle nimeksi? Jussi, Olli, Tuomas, Pasi?
Ei, nuo ovat niin vanhanaikaisia. Eikö voitaisi antaa jotain nykyaikaista ja "tätä hetkeä"?
Hei, miten olisi...Ridge!"
Kun tulevaisuudessa joku ihmettelee, mikä mahtoi olla se ratkaiseva hetki, se merkitsevä tilanne, joka johti lopulta tapahtumaan, josta filmataan viikon tv-elokuva Yhdysvalloissa, Metallityöväen liiton jäsenlehti Ahjo tekee aiheesta spesiaali-numeron, ja Suomen sarjakuvaseura käsittelee asiaa nettisivustonsa pikku-uutisia-osiossaan, niin kukaan ei älyä osoittaa juuri tuota kohtaa ihmiselämässä.
Lapsen nimeäminen on haastava, ja toisinaan ilmiselvästi liian haastava tehtävä vanhemmille sälytettäväksi.
Vaikka tiedän sillä varmistavani erityisen paikan helvetissä (heti siinä niiden ihmisten vieressä, jotka lukivat eläessään Harry Potter-kirjoja (teitähän varoitettiin) ja vähän niiden ihmisten jälkeen, jotka luulivat että asiakaspalvelu maan päällä oli helvetin huonoa (jep, korkeammillakin voimilla on ironian tajua) ), minusta on toisinaan suurta hupia lukea Helsingin sanomien "Syntyneitä"-osastoa.
Ihan vaan tietääkseni kuka tulee olemaan nesteessä.
Pikku vinkkinä: jos aiotte antaa lapsellenne nimen, joka ei saavuttanut suosiota edes 1800-luvulla jolloin se keksittiin, tai jonka sanaluokka on substantiivi, kannattaa ilmoittaa hänet jo nyt itsepuolustuskurssille.
Lisäksi, jos olette nimenneet lapsenne...no suoraan sanottuna, en tiedä mitä polttaessa...nimillä Rocket, Racer, Rebel, Rogue ja Rhiannon, alkaisin olemaan huolissani lastenne huumorintajusta.
Kirjoittamaton sääntö nimittäin on, että yksikään oikeusistuin ei tuomitse poikaa, joka sai ilmeisesti nimensä piirretyn mukaan ja päätti esilletuoda mielipiteensä siitä kovimman kautta.
Sama pätee tyttöihin, joiden isä nimeää heidät sarjakuva-pahiksen mukaan.
Mutta eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka käytettäisiin pikkaisen mielikuvitusta? Väärin.
Egosentriset ja identiteettiimme liittyvät tarpeet muokkaavat tutkimuksen mukaan käyttäytymistämme.
Koska koemme useimmiten itsemme positiivisessa mielessä, koemme miellyttävinä asiat jotka liittyvät meihin, esimerkiksi kirjaimet nimessämme; tieteellinen nimi tälle on vihjaava egotismi.
Useiden tutkimuksien mukaan se on merkittävässä asemassa silloin kun päätämme mm. missä asumme ja mitä alamme tehdä elääksemme.
Ja te nimesitte lapsenne juuri Ridgeksi...
Ehkä meidän pitäisi alkaa nimeämään lapsia kuten intiaanit aikoinaan; ensimmäinen asia minkä tuore äiti näki astuessaan tiipiistä ulos, tuli olemaan lapsen nimi.
Myönnetään, jokaista Hiipivää Sutta, Tömistelevää Karhua, Mahtavaa Hirveä ja Humisevaa Mäntyä kohtaan oli aina Kaksi Koiraa Hässii, mutta jokaisessa järjestelmässä on puutteensa.
"Mikä lapselle nimeksi? Jussi, Olli, Tuomas, Pasi?
Ei, nuo ovat niin vanhanaikaisia. Eikö voitaisi antaa jotain nykyaikaista ja "tätä hetkeä"?
Hei, miten olisi...Ridge!"
Kun tulevaisuudessa joku ihmettelee, mikä mahtoi olla se ratkaiseva hetki, se merkitsevä tilanne, joka johti lopulta tapahtumaan, josta filmataan viikon tv-elokuva Yhdysvalloissa, Metallityöväen liiton jäsenlehti Ahjo tekee aiheesta spesiaali-numeron, ja Suomen sarjakuvaseura käsittelee asiaa nettisivustonsa pikku-uutisia-osiossaan, niin kukaan ei älyä osoittaa juuri tuota kohtaa ihmiselämässä.
Lapsen nimeäminen on haastava, ja toisinaan ilmiselvästi liian haastava tehtävä vanhemmille sälytettäväksi.
Vaikka tiedän sillä varmistavani erityisen paikan helvetissä (heti siinä niiden ihmisten vieressä, jotka lukivat eläessään Harry Potter-kirjoja (teitähän varoitettiin) ja vähän niiden ihmisten jälkeen, jotka luulivat että asiakaspalvelu maan päällä oli helvetin huonoa (jep, korkeammillakin voimilla on ironian tajua) ), minusta on toisinaan suurta hupia lukea Helsingin sanomien "Syntyneitä"-osastoa.
Ihan vaan tietääkseni kuka tulee olemaan nesteessä.
Pikku vinkkinä: jos aiotte antaa lapsellenne nimen, joka ei saavuttanut suosiota edes 1800-luvulla jolloin se keksittiin, tai jonka sanaluokka on substantiivi, kannattaa ilmoittaa hänet jo nyt itsepuolustuskurssille.
Lisäksi, jos olette nimenneet lapsenne...no suoraan sanottuna, en tiedä mitä polttaessa...nimillä Rocket, Racer, Rebel, Rogue ja Rhiannon, alkaisin olemaan huolissani lastenne huumorintajusta.
Kirjoittamaton sääntö nimittäin on, että yksikään oikeusistuin ei tuomitse poikaa, joka sai ilmeisesti nimensä piirretyn mukaan ja päätti esilletuoda mielipiteensä siitä kovimman kautta.
Sama pätee tyttöihin, joiden isä nimeää heidät sarjakuva-pahiksen mukaan.
Mutta eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka käytettäisiin pikkaisen mielikuvitusta? Väärin.
Egosentriset ja identiteettiimme liittyvät tarpeet muokkaavat tutkimuksen mukaan käyttäytymistämme.
Koska koemme useimmiten itsemme positiivisessa mielessä, koemme miellyttävinä asiat jotka liittyvät meihin, esimerkiksi kirjaimet nimessämme; tieteellinen nimi tälle on vihjaava egotismi.
Useiden tutkimuksien mukaan se on merkittävässä asemassa silloin kun päätämme mm. missä asumme ja mitä alamme tehdä elääksemme.
Ja te nimesitte lapsenne juuri Ridgeksi...
Ehkä meidän pitäisi alkaa nimeämään lapsia kuten intiaanit aikoinaan; ensimmäinen asia minkä tuore äiti näki astuessaan tiipiistä ulos, tuli olemaan lapsen nimi.
Myönnetään, jokaista Hiipivää Sutta, Tömistelevää Karhua, Mahtavaa Hirveä ja Humisevaa Mäntyä kohtaan oli aina Kaksi Koiraa Hässii, mutta jokaisessa järjestelmässä on puutteensa.
Blogivastaaja, edelleen
Hei, minä olen automatisoitu blogivastaaja.
Meidän täytyy lakata lakata tapaamasta tällä tavalla. Miksi emme koskaan tapaa sivistyneesti? Minä, te, vähän viiniä, pikkaisen juustoa ja muutama sata lähintä julkkisystävääni.
Ai niin, jos joku (sillä jos sokea kanakin löytää siemenen, niin kai tännekin joku eksyy) ihmetteli miksi perjantaina Itkumuurilla oli normaalia hiljaisempaa, ja maito ei ollut muuttunut hapantunut siinä vaiheessa kun se osui aamukahviinne, niin se johtui siitä että arvoisa bloginpitäjä oli käymässä parturissa.
Kuten varmaan kaikki...taas minä haksahdan olettamaan että joku tätäkin lukee, varmaankin se viimeöinen bailaus Hiltonin perheen jälkikasvun pikkujouluissa kostautuu...muistatte, bloginpitäjällämme on ollut ongelmia tukanleikkuun kanssa.
Miksi hän ei tee sitä ainoaa oikeaa liikettä, minkä kuka tahansa edes ensimmäisen parillisen luvun aivosoluja omaava henkilö tekisi, eli vaihtaisi liikettä, en käsitä. Tai sitten hän ainakin voisi antaa sen "ulkoistetun työvoimansa" vaikka ansaita palkkansa, ja keriä tukan gurkha-veitsellään.
Kukaan ei varmasti huomaisi mitään eroa siihen nykyiseen varpuspesän halpakopioon.
Me kyllä yritimme porukalla lohduttaa häntä sanomalla, että jos tukkaa ei saa muun kuin ilkeän natsi-Tintin tukkalaitteen näköiseksi, niin ehkä se on sitten merkki jostain. Jostain syystä tämä ei oikein tuottanut toivottua tulosta.
Siksi sen sijaan, että perjantaina olisi taas tuhlattu ihan hyvän näppäimistön aikaa, neiti sankarimme kävi pää syvällä hupparin sisällä (tai kuten me aina hyvän tuttavani Roberto Cavallin kanssa sitä kutsumme, "amis-burkha") ostamassa tofu-vähärasvaista suklaajäätelöä ja Fazerin sinistä suklaata.
Loppupäivä menikin sitten mässäillessä ja katsellessa Titanicin erikois-erikois-erikois-erikois-ohjaajan-versiota: siinä laiva ei osunut jäävuoreen, ja kun laiva pääsi satamaan, kävi ilmi että Leonardo DaVincin näyttelemä henkilö olikin oikeasti pienen keski-Eurooppalaisen valtion prinssi, joka vain oli pukeutunut rääsyläiseksi kohdatakseen tosirakkautensa.
Joka tapauksessa, riippuen siitä miten hyvin idioottimme (lisäisin muuten "savantin", mutta en kykene huijaamaan itseäni sen jälkeen kun hän oli katsonut leffan viisi kertaa putkeen), saa ajeltua rintakarvansa ja liimattua siitä tukkaan paikkausta, hän varmaan saa kirjoitettua huomiseksi jotain.
Meidän täytyy lakata lakata tapaamasta tällä tavalla. Miksi emme koskaan tapaa sivistyneesti? Minä, te, vähän viiniä, pikkaisen juustoa ja muutama sata lähintä julkkisystävääni.
Ai niin, jos joku (sillä jos sokea kanakin löytää siemenen, niin kai tännekin joku eksyy) ihmetteli miksi perjantaina Itkumuurilla oli normaalia hiljaisempaa, ja maito ei ollut muuttunut hapantunut siinä vaiheessa kun se osui aamukahviinne, niin se johtui siitä että arvoisa bloginpitäjä oli käymässä parturissa.
Kuten varmaan kaikki...taas minä haksahdan olettamaan että joku tätäkin lukee, varmaankin se viimeöinen bailaus Hiltonin perheen jälkikasvun pikkujouluissa kostautuu...muistatte, bloginpitäjällämme on ollut ongelmia tukanleikkuun kanssa.
Miksi hän ei tee sitä ainoaa oikeaa liikettä, minkä kuka tahansa edes ensimmäisen parillisen luvun aivosoluja omaava henkilö tekisi, eli vaihtaisi liikettä, en käsitä. Tai sitten hän ainakin voisi antaa sen "ulkoistetun työvoimansa" vaikka ansaita palkkansa, ja keriä tukan gurkha-veitsellään.
Kukaan ei varmasti huomaisi mitään eroa siihen nykyiseen varpuspesän halpakopioon.
Me kyllä yritimme porukalla lohduttaa häntä sanomalla, että jos tukkaa ei saa muun kuin ilkeän natsi-Tintin tukkalaitteen näköiseksi, niin ehkä se on sitten merkki jostain. Jostain syystä tämä ei oikein tuottanut toivottua tulosta.
Siksi sen sijaan, että perjantaina olisi taas tuhlattu ihan hyvän näppäimistön aikaa, neiti sankarimme kävi pää syvällä hupparin sisällä (tai kuten me aina hyvän tuttavani Roberto Cavallin kanssa sitä kutsumme, "amis-burkha") ostamassa tofu-vähärasvaista suklaajäätelöä ja Fazerin sinistä suklaata.
Loppupäivä menikin sitten mässäillessä ja katsellessa Titanicin erikois-erikois-erikois-erikois-ohjaajan-versiota: siinä laiva ei osunut jäävuoreen, ja kun laiva pääsi satamaan, kävi ilmi että Leonardo DaVincin näyttelemä henkilö olikin oikeasti pienen keski-Eurooppalaisen valtion prinssi, joka vain oli pukeutunut rääsyläiseksi kohdatakseen tosirakkautensa.
Joka tapauksessa, riippuen siitä miten hyvin idioottimme (lisäisin muuten "savantin", mutta en kykene huijaamaan itseäni sen jälkeen kun hän oli katsonut leffan viisi kertaa putkeen), saa ajeltua rintakarvansa ja liimattua siitä tukkaan paikkausta, hän varmaan saa kirjoitettua huomiseksi jotain.
torstai 22. marraskuuta 2007
Kahvi, osa V (Tai pikakahvia, pikadialogia & pikavierailua)
- Kiitos kun kutsuitte minut käymään kahvilla. Siitä on niin pitkä aika kun on nähty.
- Kiva se on sinuakin nähdä. Ja kiitos hei näistä "Tämä keho on rakennettu kofeiinilla"-t-paidoista.
- Joo, miten osasitkin tuoda molemmille oikeankokoiset?
- Noh, muistin että sinun kokosi on S, koska sinä olet aina niin "ässä", varsinainen Ace.
- No höpsistä...
- Ja muistin että sinun paitasi koko on M, koska sinä olet aina niin äm...ä-mediuminkokoinen.
- Ulos.
- Jep jep. Sitähän minäkin.
- Kiva se on sinuakin nähdä. Ja kiitos hei näistä "Tämä keho on rakennettu kofeiinilla"-t-paidoista.
- Joo, miten osasitkin tuoda molemmille oikeankokoiset?
- Noh, muistin että sinun kokosi on S, koska sinä olet aina niin "ässä", varsinainen Ace.
- No höpsistä...
- Ja muistin että sinun paitasi koko on M, koska sinä olet aina niin äm...ä-mediuminkokoinen.
- Ulos.
- Jep jep. Sitähän minäkin.
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Looks like we made it
Edgar Allan Poelle ja Niilo Idmanille kiitos
Eilen, kun ma raukeasti iltavuorosta saavuttuani tahdoin silmät sulkea ja kuorsata,
ja alitajunnan seuloo salatietojaan, kuului ääntä jostain,
havahduin ja päätä nostain mietin, mistä ääni moinen tullutkaan.
Toisessa huoneistossa joku radiota paukuttaa, myöhä kuuntelija on se vain.
Unhottaa en voi ma tuota, toisen radion luota
soi kappale korvaan suoraan.
Varroin tyyneyden pilkahdusta, korvanapeista hain hiljaisuutta,
mutta kauas melu mieleni vei harhaamaan.
Ah, raskas iltavuoro, poissa nyt on;
olen päivävuoroton.
Pauhatessa radion, tuon kirotun vehkeen
jouduin valtaan hurjan vihan, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
huoneistossa joku kaiuttimiin nojaa,
uneton kun ei unta saa.
Ajattelin että menen nyt, ja sanon suoraan sanat tylyt:
"Anteeks suokaa", lausun, "mutta vasta juuri työstä saavuin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin luukutuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Ovelle jo ehdin, kunnes säpsähtäin
kuulin juonnon ja oli se mitä ärsyttäväin.
Pitkään siinä mietiskelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes radio ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Naapurin kerpele'.
Kaiku vastas vain 'Naapurin kerpele'.
Viimein löytyi äänenväännin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja luukutusta kuulin hiukan hiljempaa.
Tällä kertaa toisaalta lie se tullut, mutta malta,
valittaa mull' on valta, mielipiteeni paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, melun uuden kai
sama radiokanava yksin aikaan sai.
Melu kun korviini ehti, päähäni tulla hyppelehti
laulu, joka mukanansa 70-lukulaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
Ärsyttävyys kappaleiden Ultra Bran pahempi ei olla voi.
Päähäni aivokuorelle jämähti se soimaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.
Ääni kappaleen vaiennut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Tuoreus kappaleena vaikk' on viety sulta, et sa kuulosta voimasoitetulta
vielä sävelesi iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sut spiikeissä mainitaan."
Radio huus: "Looks like we made it".
Noin kun vastas laulu vanha, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä päässä keskiyöllä päässään
koskaan oisi soinut laulu, keskiyöllä ärsyttänyt
nimeltä 'Looks like we made it'.
Luritusta kauan kesti, korvissani toistona
laulu soitti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta mulle sointujasi tuhlaat, kohta lähteä sa halaat,
uuden hitin tullen jälleen palaat ale-laarin kokoelmaan .
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan."
Radio huus: "Looks like we made it."
Viha väistyi ärsytyksen tieltä, nyt se puhui ulkomaan kieltä,
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
radiokanavalle saatiin halvalla muzakia yöaikaan:
When old feelings start to stir, looks like we made it.
Kappalevalinta outo musiikkipäällikön taas mua hymyilytti hiukan
vuoteeseeni kömmin, vaivuin peittoon pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
miksi pääni tyhmä, ruma, iso sisäiset playbackit
teki soittaen 'looks like we made it'.
Sisäinen laulaja ääntänsä syyti, äänet korvaani hyyti
laulun lyriikka aivoihini kipeästi soidessaan.
Vaan tuo kappale ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma kuuloelimiini korvatulppia painoin:
siihen, ah, hiljaisuuteen korvani rauhoittumaan
vaivu ei enää milloinkaan.
Sitten luulin kuulevani kappaleen aivan toisen korvissain,
niin kuin enkelit ois käyneet harppuja soittamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhoäänen, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentaa ma saan!
Vihdoin irti kappaleesta kurjan päästä sallitaan!"
Radio huus: "Looks like we made it."
"Turman kappale! Klassikosta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä pehmeiden radio-soundien tänne kiisit!
Näin siis kaikki duurit poista, aivojeni poimuista,
mielenrauhani raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko mitään muuta kappaletta korviini soimaan?"
Radio huus: "Looks like we made it."
"Turman kappale!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta formaattiradion, josta kai myös sinut kuullaan,
mulle kerro, totta haasta, eikö naapuri radiosta
kovaäänisestä ja isosta löydä muuta kanavaa?
Aamunkoitteessa taas valintanappulaa itse painaa saan."
Radio huus: "Looks like we made it."
"Roskaa kanavasi suoltaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä radiotaajuudet yhä surisee valkoista meluaan!
Äänimaisemasi korvaani hamaan iskit, kappaleen löit soimaan,
sävelmäsi tuskaan yhteen, samaan naulitsee mut toistollaan!
Hiljene, ettei yksikään sointusi käynnistäs jää kertomaan!"
Radio huus: "Looks like we made it."
Turhaan pyydän hiljaisuutta, äänen yhtään laskematta
soi päässäni kappale, hievahda ei paikalta.
Lyriikoissaan vain se mailla sokerisuuden liikkuu irvokkailla,
kun sen ääni tarttuu korvaan hammasporan lailla
laulu ärsyttävä, sokerinen, josta sisäinen hyräilyni
pääse eroon enää milloinkaan.
Eilen, kun ma raukeasti iltavuorosta saavuttuani tahdoin silmät sulkea ja kuorsata,
ja alitajunnan seuloo salatietojaan, kuului ääntä jostain,
havahduin ja päätä nostain mietin, mistä ääni moinen tullutkaan.
Toisessa huoneistossa joku radiota paukuttaa, myöhä kuuntelija on se vain.
Unhottaa en voi ma tuota, toisen radion luota
soi kappale korvaan suoraan.
Varroin tyyneyden pilkahdusta, korvanapeista hain hiljaisuutta,
mutta kauas melu mieleni vei harhaamaan.
Ah, raskas iltavuoro, poissa nyt on;
olen päivävuoroton.
Pauhatessa radion, tuon kirotun vehkeen
jouduin valtaan hurjan vihan, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
huoneistossa joku kaiuttimiin nojaa,
uneton kun ei unta saa.
Ajattelin että menen nyt, ja sanon suoraan sanat tylyt:
"Anteeks suokaa", lausun, "mutta vasta juuri työstä saavuin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin luukutuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Ovelle jo ehdin, kunnes säpsähtäin
kuulin juonnon ja oli se mitä ärsyttäväin.
Pitkään siinä mietiskelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes radio ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Naapurin kerpele'.
Kaiku vastas vain 'Naapurin kerpele'.
Viimein löytyi äänenväännin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja luukutusta kuulin hiukan hiljempaa.
Tällä kertaa toisaalta lie se tullut, mutta malta,
valittaa mull' on valta, mielipiteeni paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, melun uuden kai
sama radiokanava yksin aikaan sai.
Melu kun korviini ehti, päähäni tulla hyppelehti
laulu, joka mukanansa 70-lukulaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
Ärsyttävyys kappaleiden Ultra Bran pahempi ei olla voi.
Päähäni aivokuorelle jämähti se soimaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.
Ääni kappaleen vaiennut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Tuoreus kappaleena vaikk' on viety sulta, et sa kuulosta voimasoitetulta
vielä sävelesi iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sut spiikeissä mainitaan."
Radio huus: "Looks like we made it".
Noin kun vastas laulu vanha, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä päässä keskiyöllä päässään
koskaan oisi soinut laulu, keskiyöllä ärsyttänyt
nimeltä 'Looks like we made it'.
Luritusta kauan kesti, korvissani toistona
laulu soitti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta mulle sointujasi tuhlaat, kohta lähteä sa halaat,
uuden hitin tullen jälleen palaat ale-laarin kokoelmaan .
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan."
Radio huus: "Looks like we made it."
Viha väistyi ärsytyksen tieltä, nyt se puhui ulkomaan kieltä,
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
radiokanavalle saatiin halvalla muzakia yöaikaan:
When old feelings start to stir, looks like we made it.
Kappalevalinta outo musiikkipäällikön taas mua hymyilytti hiukan
vuoteeseeni kömmin, vaivuin peittoon pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
miksi pääni tyhmä, ruma, iso sisäiset playbackit
teki soittaen 'looks like we made it'.
Sisäinen laulaja ääntänsä syyti, äänet korvaani hyyti
laulun lyriikka aivoihini kipeästi soidessaan.
Vaan tuo kappale ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma kuuloelimiini korvatulppia painoin:
siihen, ah, hiljaisuuteen korvani rauhoittumaan
vaivu ei enää milloinkaan.
Sitten luulin kuulevani kappaleen aivan toisen korvissain,
niin kuin enkelit ois käyneet harppuja soittamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhoäänen, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentaa ma saan!
Vihdoin irti kappaleesta kurjan päästä sallitaan!"
Radio huus: "Looks like we made it."
"Turman kappale! Klassikosta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä pehmeiden radio-soundien tänne kiisit!
Näin siis kaikki duurit poista, aivojeni poimuista,
mielenrauhani raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko mitään muuta kappaletta korviini soimaan?"
Radio huus: "Looks like we made it."
"Turman kappale!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta formaattiradion, josta kai myös sinut kuullaan,
mulle kerro, totta haasta, eikö naapuri radiosta
kovaäänisestä ja isosta löydä muuta kanavaa?
Aamunkoitteessa taas valintanappulaa itse painaa saan."
Radio huus: "Looks like we made it."
"Roskaa kanavasi suoltaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä radiotaajuudet yhä surisee valkoista meluaan!
Äänimaisemasi korvaani hamaan iskit, kappaleen löit soimaan,
sävelmäsi tuskaan yhteen, samaan naulitsee mut toistollaan!
Hiljene, ettei yksikään sointusi käynnistäs jää kertomaan!"
Radio huus: "Looks like we made it."
Turhaan pyydän hiljaisuutta, äänen yhtään laskematta
soi päässäni kappale, hievahda ei paikalta.
Lyriikoissaan vain se mailla sokerisuuden liikkuu irvokkailla,
kun sen ääni tarttuu korvaan hammasporan lailla
laulu ärsyttävä, sokerinen, josta sisäinen hyräilyni
pääse eroon enää milloinkaan.
tiistai 20. marraskuuta 2007
Kahvi, osa IV (Tai "Milloin Dexterin 2. tuotantokausi alkaa?")
- Kuule, ehtisitkö juttelemaan vähän aikaa?
- Juu, toki.
- Me ollaan tässä pohdittu...
- Niin?
- No kyllähän sinäkin olet varmaan huomannut...
- Huomannut mitä?...
- Siis tämähän ei ole mitenkään virallista, eikä siis nyt mitään henkilökohtaista, mutta...
- Niin?
- Oletko pannut merkille kuinka työntekijöiden määrä on vähentynyt?
- Ai meillä vai? Ei minun mielestä porukka ole vähentynyt.
- Ei ei, ei meillä, vaan niissä firmoissa jotka soittavat meille tukitehtävistä.
- Ai siis niissä firmoissa joiden puheluihin minä vastaan! Ei, enpä ole pahemmin laittanut merkille.
- Jaa...kun niissä on tapahtunut jotain omituista katoa...
- Ai, mitäs siellä on tapahtunut? Onko porukkaa laitettu pellolle?
- Sehän siinä omituista onkin. Kun ei ketään ole irtisanottu, ihmiset vain...katoavat.
- Hmm. Jopas on omituista.
- Joo, niin on...
- Miten tämä liittyy minuun?
- Nojoo, katsos kun kaikki nämä kadonneet...ne ovat viimeksi soittaneet sinulle.
- No jopas on sattuma!
- Sattuma joo...niin me vaan ajateltiin että tietäisitkö sinä mitään asiasta?
- Minä? Miksi minä tietäisin asiasta mitään?
- No kun sinulla on tuossa puhelimen vieressä nimi-lista, jossa on yliviivattuja nimiä.
- Ai tämä! Tässähän on siis vain ihmisiä joita olen palvellut, ja aina kun ongelma on ratkaistu, olen viivannut nimen yli.
- Sitähän minäkin, sitähän minäkin...mutta kun sitten oli vähän puhetta tuosta t-paidasta.
- Mitä vikaa minun t-paidassani on?
- No kun siinä lukee "V*ttuile vaan, saunan takana on vielä tilaa!"
- Tämähän nyt vaan on tällainen huumoripaita. Pidän tätä kun kaikki muut paidat ovat pesussa. Lupaan että heti kun pesen paremmat paitani, en käytä tätä.
- No hyvä...mutta entäs nuo?
- Mitkä?
- Tuo lapio ja isot roskapussit.
- Ai nuo! Nehän ovat minun puutarha-harrastustani varten.
- Minä luulin että sinä asut kerrostaloyksiössä?
- Niin, mutta minulla on todella isoja kukkaruukkuja.
- Kukkaruukkuja?
- Todella, todella isoja kukkaruukkuja.
- Aha. No sittenhän...tämä taisikin olla tässä.
- Saisinko muuten lainaan meidän edustussaunan avaimen?
- Vastahan sinä äskettäin siellä kävit.
- Niin, mutta kun se on niin hienolla paikalla, kaukana arjesta, kaupungista, uteliailta silmiltä, ja minulla ei itselläni ole saunaa.
- Mikäs siinä, tuossa on. Mutta voisitko viedä samalla tuon lapion ja nuo roskapussit?
- Juu, uskon että niille löytyy käyttöä...siis kotipuutarhassani, tietenkin.
- Juu, toki.
- Me ollaan tässä pohdittu...
- Niin?
- No kyllähän sinäkin olet varmaan huomannut...
- Huomannut mitä?...
- Siis tämähän ei ole mitenkään virallista, eikä siis nyt mitään henkilökohtaista, mutta...
- Niin?
- Oletko pannut merkille kuinka työntekijöiden määrä on vähentynyt?
- Ai meillä vai? Ei minun mielestä porukka ole vähentynyt.
- Ei ei, ei meillä, vaan niissä firmoissa jotka soittavat meille tukitehtävistä.
- Ai siis niissä firmoissa joiden puheluihin minä vastaan! Ei, enpä ole pahemmin laittanut merkille.
- Jaa...kun niissä on tapahtunut jotain omituista katoa...
- Ai, mitäs siellä on tapahtunut? Onko porukkaa laitettu pellolle?
- Sehän siinä omituista onkin. Kun ei ketään ole irtisanottu, ihmiset vain...katoavat.
- Hmm. Jopas on omituista.
- Joo, niin on...
- Miten tämä liittyy minuun?
- Nojoo, katsos kun kaikki nämä kadonneet...ne ovat viimeksi soittaneet sinulle.
- No jopas on sattuma!
- Sattuma joo...niin me vaan ajateltiin että tietäisitkö sinä mitään asiasta?
- Minä? Miksi minä tietäisin asiasta mitään?
- No kun sinulla on tuossa puhelimen vieressä nimi-lista, jossa on yliviivattuja nimiä.
- Ai tämä! Tässähän on siis vain ihmisiä joita olen palvellut, ja aina kun ongelma on ratkaistu, olen viivannut nimen yli.
- Sitähän minäkin, sitähän minäkin...mutta kun sitten oli vähän puhetta tuosta t-paidasta.
- Mitä vikaa minun t-paidassani on?
- No kun siinä lukee "V*ttuile vaan, saunan takana on vielä tilaa!"
- Tämähän nyt vaan on tällainen huumoripaita. Pidän tätä kun kaikki muut paidat ovat pesussa. Lupaan että heti kun pesen paremmat paitani, en käytä tätä.
- No hyvä...mutta entäs nuo?
- Mitkä?
- Tuo lapio ja isot roskapussit.
- Ai nuo! Nehän ovat minun puutarha-harrastustani varten.
- Minä luulin että sinä asut kerrostaloyksiössä?
- Niin, mutta minulla on todella isoja kukkaruukkuja.
- Kukkaruukkuja?
- Todella, todella isoja kukkaruukkuja.
- Aha. No sittenhän...tämä taisikin olla tässä.
- Saisinko muuten lainaan meidän edustussaunan avaimen?
- Vastahan sinä äskettäin siellä kävit.
- Niin, mutta kun se on niin hienolla paikalla, kaukana arjesta, kaupungista, uteliailta silmiltä, ja minulla ei itselläni ole saunaa.
- Mikäs siinä, tuossa on. Mutta voisitko viedä samalla tuon lapion ja nuo roskapussit?
- Juu, uskon että niille löytyy käyttöä...siis kotipuutarhassani, tietenkin.
maanantai 19. marraskuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, osa XVIII
Uhkaavasti alkaa näyttää siltä, että blogistani on tulossa enemmän tai vähemmän henkilökohtaisten asioiden käsittelypaikka.
Hitto vie ironia! Tämä ei ole hauskaa.
En kuitenkaan jaksa käsitellä mitään fysikaalis-psykologisen kiehtovaa filologista teoreemaa. Ensinnäkin vietin koko viikonlopun asennellen työpaikalla tietokoneita.
Jopa paljon...sovitaan että termi on "toimintaa" ja jätetään tarkempi erittely sikseen...nähnyt oikea ranteeni on kipeä. Viikonlopun pystyin kestämään kahvilla, adrenaliinilla ja lounassämpylöillä, mutta nyt arkeen palaaminen tiivisti listan kahviin, joten hymyilemisen ajatteleminen sattuu ranteessa ja muualla kehossa.
Lisäksi edellisellä viikolla luonani vierailivat vanhempani. Älkää nyt sitten ymmärtäkö väärin, rakastan vanhempiani, ja suhteemme on ihan ok, ja kuten useat lautamiehet ovat kuulleet, he yrittivät parhaansa.
Mutta äiti ei vieläkään ymmärrä paria pikkujuttua.
Viime vierailulla sain t-paidan, jonka pitämiseen tarvittaisiin erityinen tilanne.
Tämä erityinen tilanne voisi olla se, kun minulla olisi räikeä meikki, k.o. t-paita, keinotekoinen käärmeennahka-minihame sekä vaarallinen asenne päällä ja olisin satamassa huutelemassa "hei seilori! Tahtoisitko pitää hauskaa?"
Toinen erityistilanne voisi olla se että viikonloppujuhlien teemana olisi "80-luvun törkeimmät muotirikokset ihmisyyttä ja kaikkea muotitietoista kohtaan" ja olisin vaihtanut sukupuoltani sekä kokoani n. 12 mittaa ja käyttäisin k.o. t-paitaa yöasuna.
On olemassa oikeasti toimivia kirouksia, joiden kohteeksi joutuvat ihmiset ovat pakotettuja pukeutumaan tuohon t-paitaan. Heistä ei yleensä kuulla, koska he mieluummin muuttavat Tiibetin salaisiin munkkiluostareihin kuin hengailevat satamassa joka päivä.
Tällä kertaa sain joulukoristeita.
Hymyileviä tyttönukkeja. Tarkennus, hymyileviä ENKELI-tyttönukkeja.
Mitä vikaa on hymyilevissä enkeli-tyttönukeissa?
Ensinnäkin minä olen hetero. Täten: kun minä näen omassa asunnossani hymyileviä enkeli-tyttönukkeja, ensimmäinen tukahdettu reaktioni on huutaa "Hyvä luoja nainen!! Eiiii!!"
Vaikka kokemukseni naisista onkin hyvin pintapuolinen, hymyilevät enkeli-tyttönuket uskoakseni eivät ole asia jota nainen ensimmäisenä odottaa löytävänsä hetero-miehen kämpästä.
Se lähettää kahdenlaista signaalia: joko kyseessä on se ainoa homo, jolla ei ole tyylitajua (ollaanpa rehellisiä, sellainenkin ON oltava. Minäkin olen törmännyt kerran kahviin jota en voinut juoda) tai sitten tässä on tulevaisuuden Norman Bates, joka vain odottaa hetkeä jolloin saa kaivaa äitinsä haudasta tai hautaan.
Toisekseen, miten enkeleita syntyy? Vauvoja syntyy syntymällä, joten enkeleitä täytyy syntyä...herkimpien lukijoiden kannattanee jatkaa tämän lukemista päivänvalossa...kuolemalla.
Minun pöydälläni oli siis kuolleita teini-ikäisiä kuvaavia nukkeja.
Vaikka pöydässäni onkin ollut kuollutta eläintä, kuollutta vihannesta ja kuollutta kuollutta, vedän rajan kuolleita teinejä kuvaaviin nukkeihin.
Jouduin siis korjaamaan tilanteen, ja uudelleensijoittamaan nuket jonnekin, missä ne ovat suureksi hyödyksi eli siivouskaappiin. Ne ovat siellä sikäli hyödyksi, että ne eivät ole haittana pöydällä.
Palaamme siis normaaliin lähetykseen heti kun selviän näistä koettelemuksista.
Hitto vie ironia! Tämä ei ole hauskaa.
En kuitenkaan jaksa käsitellä mitään fysikaalis-psykologisen kiehtovaa filologista teoreemaa. Ensinnäkin vietin koko viikonlopun asennellen työpaikalla tietokoneita.
Jopa paljon...sovitaan että termi on "toimintaa" ja jätetään tarkempi erittely sikseen...nähnyt oikea ranteeni on kipeä. Viikonlopun pystyin kestämään kahvilla, adrenaliinilla ja lounassämpylöillä, mutta nyt arkeen palaaminen tiivisti listan kahviin, joten hymyilemisen ajatteleminen sattuu ranteessa ja muualla kehossa.
Lisäksi edellisellä viikolla luonani vierailivat vanhempani. Älkää nyt sitten ymmärtäkö väärin, rakastan vanhempiani, ja suhteemme on ihan ok, ja kuten useat lautamiehet ovat kuulleet, he yrittivät parhaansa.
Mutta äiti ei vieläkään ymmärrä paria pikkujuttua.
Viime vierailulla sain t-paidan, jonka pitämiseen tarvittaisiin erityinen tilanne.
Tämä erityinen tilanne voisi olla se, kun minulla olisi räikeä meikki, k.o. t-paita, keinotekoinen käärmeennahka-minihame sekä vaarallinen asenne päällä ja olisin satamassa huutelemassa "hei seilori! Tahtoisitko pitää hauskaa?"
Toinen erityistilanne voisi olla se että viikonloppujuhlien teemana olisi "80-luvun törkeimmät muotirikokset ihmisyyttä ja kaikkea muotitietoista kohtaan" ja olisin vaihtanut sukupuoltani sekä kokoani n. 12 mittaa ja käyttäisin k.o. t-paitaa yöasuna.
On olemassa oikeasti toimivia kirouksia, joiden kohteeksi joutuvat ihmiset ovat pakotettuja pukeutumaan tuohon t-paitaan. Heistä ei yleensä kuulla, koska he mieluummin muuttavat Tiibetin salaisiin munkkiluostareihin kuin hengailevat satamassa joka päivä.
Tällä kertaa sain joulukoristeita.
Hymyileviä tyttönukkeja. Tarkennus, hymyileviä ENKELI-tyttönukkeja.
Mitä vikaa on hymyilevissä enkeli-tyttönukeissa?
Ensinnäkin minä olen hetero. Täten: kun minä näen omassa asunnossani hymyileviä enkeli-tyttönukkeja, ensimmäinen tukahdettu reaktioni on huutaa "Hyvä luoja nainen!! Eiiii!!"
Vaikka kokemukseni naisista onkin hyvin pintapuolinen, hymyilevät enkeli-tyttönuket uskoakseni eivät ole asia jota nainen ensimmäisenä odottaa löytävänsä hetero-miehen kämpästä.
Se lähettää kahdenlaista signaalia: joko kyseessä on se ainoa homo, jolla ei ole tyylitajua (ollaanpa rehellisiä, sellainenkin ON oltava. Minäkin olen törmännyt kerran kahviin jota en voinut juoda) tai sitten tässä on tulevaisuuden Norman Bates, joka vain odottaa hetkeä jolloin saa kaivaa äitinsä haudasta tai hautaan.
Toisekseen, miten enkeleita syntyy? Vauvoja syntyy syntymällä, joten enkeleitä täytyy syntyä...herkimpien lukijoiden kannattanee jatkaa tämän lukemista päivänvalossa...kuolemalla.
Minun pöydälläni oli siis kuolleita teini-ikäisiä kuvaavia nukkeja.
Vaikka pöydässäni onkin ollut kuollutta eläintä, kuollutta vihannesta ja kuollutta kuollutta, vedän rajan kuolleita teinejä kuvaaviin nukkeihin.
Jouduin siis korjaamaan tilanteen, ja uudelleensijoittamaan nuket jonnekin, missä ne ovat suureksi hyödyksi eli siivouskaappiin. Ne ovat siellä sikäli hyödyksi, että ne eivät ole haittana pöydällä.
Palaamme siis normaaliin lähetykseen heti kun selviän näistä koettelemuksista.
torstai 15. marraskuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, osa XVII
Blogi on loppuviikon tauolla.
Syynä ei ole se että todistajansuojelu-ohjelmani olisi paljastanut, vaan lupasin auttaa kaveria eräässä nettiprojektissa. Lisäksi vanhempani tulivat käymään, joten sekin vie aikaani.
Palaamme kuitenkin asiaan siis ensi viikon alussa.
Nyt kun kuitenkin olette siinä, niin tahdon sanoa että olen pahoillani teidän kaikkien puolesta, jotka eksyitte blogiini (hyvän ystäväni, suorastaan statistic buddyn, eli Google analyticsin mukaan) hakusanoilla "porno-videot" tai "porno".
Niin hyvin, hyvin, hyvin, hyvin pahoillani.
Ja erityisen pahoillani sen henkilön puolesta joka löysi tänne "koulutytön asu"-googlauksella.
Olen pohtinut joskus kirjoittavani kaikkien odottaman "kuinka hakea oikeaoppisesti pornoa netistä"-kirjoituksen, mutta en ole vielä saanut itseäni ajettua niin epätoivoiseen lukijoiden kosiskeluun, edes pahimmissa kärpässieni-kahvihetkinäni.
Toisaalta ymmärrän miten tämä blogi voidaan sekoittaa hakusanoihin "väkivaltaista seksi-pornoa", sillä kuten HC-lukijani voivat kertoa n00beille, täällä pannaan lukijaa halvalla, lujaa, pitkään ja poikittain.
Olen lisäksi riisunut kieliasun kaikista turhista oikeinkirjoitusopeista, joten tämä on varsinaista ensimmäisen kotimaisen strippausta.
Oikeastaan tämän blogin kirjoittaminen on vähän niin kuin kauniin naisen rakastelua: tökin noin parin tuuman pituisella ulokkeella passiivista objektia muutaman minuutin, ja se reagoi "sproing"-äänillä.
En siis suostu millään tavoin kosiskelemaan VIATTOMIA 16-VUOTIAITA, KUMIASUISSA JA HENGITYSNAAMAREISSA (sukellusharrastuksensa vuoksi) LESBOS (saarella Kreikassa) YHDESSÄ ASUVIA TYTTÖJÄ, JOTKA JAKAVAT KAIKEN, JOPA SUIHKUN (säästääkseen asumiskuluissa, soluasuminen kun on halvinta).
Millainen bloggaaja minä silloin olisin?
Palaamme normaaliin lähetykseen siis ensi viikolla.
Syynä ei ole se että todistajansuojelu-ohjelmani olisi paljastanut, vaan lupasin auttaa kaveria eräässä nettiprojektissa. Lisäksi vanhempani tulivat käymään, joten sekin vie aikaani.
Palaamme kuitenkin asiaan siis ensi viikon alussa.
Nyt kun kuitenkin olette siinä, niin tahdon sanoa että olen pahoillani teidän kaikkien puolesta, jotka eksyitte blogiini (hyvän ystäväni, suorastaan statistic buddyn, eli Google analyticsin mukaan) hakusanoilla "porno-videot" tai "porno".
Niin hyvin, hyvin, hyvin, hyvin pahoillani.
Ja erityisen pahoillani sen henkilön puolesta joka löysi tänne "koulutytön asu"-googlauksella.
Olen pohtinut joskus kirjoittavani kaikkien odottaman "kuinka hakea oikeaoppisesti pornoa netistä"-kirjoituksen, mutta en ole vielä saanut itseäni ajettua niin epätoivoiseen lukijoiden kosiskeluun, edes pahimmissa kärpässieni-kahvihetkinäni.
Toisaalta ymmärrän miten tämä blogi voidaan sekoittaa hakusanoihin "väkivaltaista seksi-pornoa", sillä kuten HC-lukijani voivat kertoa n00beille, täällä pannaan lukijaa halvalla, lujaa, pitkään ja poikittain.
Olen lisäksi riisunut kieliasun kaikista turhista oikeinkirjoitusopeista, joten tämä on varsinaista ensimmäisen kotimaisen strippausta.
Oikeastaan tämän blogin kirjoittaminen on vähän niin kuin kauniin naisen rakastelua: tökin noin parin tuuman pituisella ulokkeella passiivista objektia muutaman minuutin, ja se reagoi "sproing"-äänillä.
En siis suostu millään tavoin kosiskelemaan VIATTOMIA 16-VUOTIAITA, KUMIASUISSA JA HENGITYSNAAMAREISSA (sukellusharrastuksensa vuoksi) LESBOS (saarella Kreikassa) YHDESSÄ ASUVIA TYTTÖJÄ, JOTKA JAKAVAT KAIKEN, JOPA SUIHKUN (säästääkseen asumiskuluissa, soluasuminen kun on halvinta).
Millainen bloggaaja minä silloin olisin?
Palaamme normaaliin lähetykseen siis ensi viikolla.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
Lisää Tosi-TV:tä!
Historian kirjoittavat voittajat.
Nyttemmin tuo on muunnettu muotoon "historian uudelleenkirjoittavat käsikirjoittajat".
Tästä syystä me tarvitsemme lisää todellisuus-pohjaisia ohjelmia, noita tv-ohjelmiston likaisia pommeja.
Naurakaa, paheksukaa tai tuijottakaa herkeämättä niitä, mutta ne kuvaavat osuvasti juuri sen hetkistä maailmankuvaa ja arvomaailmaa.
Kenenkään on turha yrittää enää selittää että ne olisivat aitoja tilanteita (lukekaa vaikka Time.com:ista, kuinka tosi-tv:n päähahmo saatiin sanomaan tv:ssä että hän pitää eräästä toisesta kilpailijasta, vaikka oikeasti ei pitänyt tästä ollenkaan).
Nyt kun kotimaiset tv-kanavat lupaavat lisätä kotimaista tv-tuotantoa, on ehkä viimeinen hetki kuvata joitain tapahtumia ja asioita, joita ei enää lähitulevaisuudessa ehkä ole.
Ette kai oikeasti luulleet, että esim. Sinkkuäidille suihi---sulhanen-ohjelma olisi pelkkää halpahintaista ihmissuhteiden yksinkertaistamista tunnin (miinus mainokset, anteeksi "tosirakkauden sponsorien lemmenviestit") ohjelma-formaattiin?
Ei, vaan sehän on hallitsevan aatemaailman tiivistämistä ymmärrettävään ja helposti lähestyttävään muotoon.
Mikä tarkoittaa että tulevaisuudessa professorit voivat katsella sitä historian laitoksella dvd-boksilta ( 70. painos), ja hämmästellä:"Kaikkivihaava Cthulhu! Nämä ihmiset todellakin parittivat toisiaan julkisesti! Ja se oli jopa yleisesti hyväksyttyä? Noh, tuolloinhan ei vielä oltu keksitty keino-ihoisia, kylmäfuusio-moottorisia, pumpattavia ihmisnukkeja."
Siksi ehdotankin seuraavia tosi-tv-formaatteja:
Nimi: Massa asiakaspalvelemassa kotimaassa
Kesto: Tunti (tai niin kauan kuin mainosten jälkeen liikenee)
Synopsis: Muistatko millaista oli vielä saada oikeaa asiakaspalvelua, oikealta ihmiseltä, oikeassa asiakaspalvelutilanteessa? Tässä ohjelmassa kilpailijat joutuvat tällaiseen tilanteeseen.
Ei jonotusta puhelimessa, jonka jälkeen epäpätevät, pikakoulutetut, huonoa ensimmäistä kotimaista puhuvat ihmiset vastaavat.
Ei sähköpostien lähettämistä osoitteeseen josta ei koskaan vastata.
Ei, vaan sen sijaan kilpailijat joutuvat puhumaan oikean ihmisen kanssa, oikeassa tilanteessa, oikean ongelman kanssa! Kuka osaa selventää parhaiten käsillään missä on vika? Kuinka selittää kun ongelma ei uusiudukaan enää? Mikä on asiakkaan hermostumispiste?
Joka viikko katselijat pudottavat yhden asiakkaan pois. Voittaja saa palkinnoksi oikeaa asiakaspalvelua koko vuoden ajan (huomautus: mahdolliset korjaukset voivat kestää pitempään. Tämän sattuessa asiakas joutuu soittamaan asiakaspalveluun.)
--------------------
Nimi: Opiskelemassa, niinku 4Real
Kesto: 4-8 h, josta pois kahvitauot, vessatauot, ruokatauko, tupakkatauot, levähdystauot, "akateeminen vartti" ja taukotauot.
Synopsis: Muistatko millaista oli olla opiskelemassa? Totta kai muistat! Rahaa oli vähän, mutta hauskaa oli silti, ja aina sitä vähintäänkin juotavaan riitti.
Kaverit olivat kivoja ja tapasit heitä usein. Illalla saattoi mennä pitkään, ja kaavoihinsa kangistuneet opet ja proffat, jotka "olivat unohtaneet millaista oli olla nuori", saattoivat antaa sapiskaa, mutta siihen tottui.
Sarjassa seurataan kuinka opiskelijat viettävät aikaansa "opiskelemassa" ja "akateemisessa kulttuurissa". Aluksi tutustutaan opiskelua aloitteleviin fukseihin, ja sen jälkeen seurataan heidän "kehittymistään" alan "opinnoissa" vuosien mittaan.
Joka viikko katselijat saavat "kauhistella" kuinka "heidän verorahansa" ovat käytössä. He eivät voi äänestää ketään pois, mutta voivat kirjoittaa kansanedustajalleen, ja vaatia "heidän verorahoilleen" "parempaa käyttöä".
Kilpailun voittaa se, kuka kaikesta huolimatta valmistuu määräajassa. Hän saa palkinnoksi koko tv-sarjan raaka-materiaalin, jota voi sitten koko loppuelämänsä tutkailla haikeana ja muistella "wanhoja, hywiä aikoja."
--------------
Nimi: Hei me blogataan!
Kesto: 5 minuuttia, vai kauanko sen himphampun kirjoittamiseen muka oikeasti menee?
Synopsis: Seurataan kuinka bloggaaja yrittää peitellä omaa oikean elämän puutettaan kirjoittamalla sarkasmia ja tekonokkelaa sanailua sisältäviä blogimerkintöjä.
Voittajia ei ole.
Nyttemmin tuo on muunnettu muotoon "historian uudelleenkirjoittavat käsikirjoittajat".
Tästä syystä me tarvitsemme lisää todellisuus-pohjaisia ohjelmia, noita tv-ohjelmiston likaisia pommeja.
Naurakaa, paheksukaa tai tuijottakaa herkeämättä niitä, mutta ne kuvaavat osuvasti juuri sen hetkistä maailmankuvaa ja arvomaailmaa.
Kenenkään on turha yrittää enää selittää että ne olisivat aitoja tilanteita (lukekaa vaikka Time.com:ista, kuinka tosi-tv:n päähahmo saatiin sanomaan tv:ssä että hän pitää eräästä toisesta kilpailijasta, vaikka oikeasti ei pitänyt tästä ollenkaan).
Nyt kun kotimaiset tv-kanavat lupaavat lisätä kotimaista tv-tuotantoa, on ehkä viimeinen hetki kuvata joitain tapahtumia ja asioita, joita ei enää lähitulevaisuudessa ehkä ole.
Ette kai oikeasti luulleet, että esim. Sinkkuäidille suihi---sulhanen-ohjelma olisi pelkkää halpahintaista ihmissuhteiden yksinkertaistamista tunnin (miinus mainokset, anteeksi "tosirakkauden sponsorien lemmenviestit") ohjelma-formaattiin?
Ei, vaan sehän on hallitsevan aatemaailman tiivistämistä ymmärrettävään ja helposti lähestyttävään muotoon.
Mikä tarkoittaa että tulevaisuudessa professorit voivat katsella sitä historian laitoksella dvd-boksilta ( 70. painos), ja hämmästellä:"Kaikkivihaava Cthulhu! Nämä ihmiset todellakin parittivat toisiaan julkisesti! Ja se oli jopa yleisesti hyväksyttyä? Noh, tuolloinhan ei vielä oltu keksitty keino-ihoisia, kylmäfuusio-moottorisia, pumpattavia ihmisnukkeja."
Siksi ehdotankin seuraavia tosi-tv-formaatteja:
Nimi: Massa asiakaspalvelemassa kotimaassa
Kesto: Tunti (tai niin kauan kuin mainosten jälkeen liikenee)
Synopsis: Muistatko millaista oli vielä saada oikeaa asiakaspalvelua, oikealta ihmiseltä, oikeassa asiakaspalvelutilanteessa? Tässä ohjelmassa kilpailijat joutuvat tällaiseen tilanteeseen.
Ei jonotusta puhelimessa, jonka jälkeen epäpätevät, pikakoulutetut, huonoa ensimmäistä kotimaista puhuvat ihmiset vastaavat.
Ei sähköpostien lähettämistä osoitteeseen josta ei koskaan vastata.
Ei, vaan sen sijaan kilpailijat joutuvat puhumaan oikean ihmisen kanssa, oikeassa tilanteessa, oikean ongelman kanssa! Kuka osaa selventää parhaiten käsillään missä on vika? Kuinka selittää kun ongelma ei uusiudukaan enää? Mikä on asiakkaan hermostumispiste?
Joka viikko katselijat pudottavat yhden asiakkaan pois. Voittaja saa palkinnoksi oikeaa asiakaspalvelua koko vuoden ajan (huomautus: mahdolliset korjaukset voivat kestää pitempään. Tämän sattuessa asiakas joutuu soittamaan asiakaspalveluun.)
--------------------
Nimi: Opiskelemassa, niinku 4Real
Kesto: 4-8 h, josta pois kahvitauot, vessatauot, ruokatauko, tupakkatauot, levähdystauot, "akateeminen vartti" ja taukotauot.
Synopsis: Muistatko millaista oli olla opiskelemassa? Totta kai muistat! Rahaa oli vähän, mutta hauskaa oli silti, ja aina sitä vähintäänkin juotavaan riitti.
Kaverit olivat kivoja ja tapasit heitä usein. Illalla saattoi mennä pitkään, ja kaavoihinsa kangistuneet opet ja proffat, jotka "olivat unohtaneet millaista oli olla nuori", saattoivat antaa sapiskaa, mutta siihen tottui.
Sarjassa seurataan kuinka opiskelijat viettävät aikaansa "opiskelemassa" ja "akateemisessa kulttuurissa". Aluksi tutustutaan opiskelua aloitteleviin fukseihin, ja sen jälkeen seurataan heidän "kehittymistään" alan "opinnoissa" vuosien mittaan.
Joka viikko katselijat saavat "kauhistella" kuinka "heidän verorahansa" ovat käytössä. He eivät voi äänestää ketään pois, mutta voivat kirjoittaa kansanedustajalleen, ja vaatia "heidän verorahoilleen" "parempaa käyttöä".
Kilpailun voittaa se, kuka kaikesta huolimatta valmistuu määräajassa. Hän saa palkinnoksi koko tv-sarjan raaka-materiaalin, jota voi sitten koko loppuelämänsä tutkailla haikeana ja muistella "wanhoja, hywiä aikoja."
--------------
Nimi: Hei me blogataan!
Kesto: 5 minuuttia, vai kauanko sen himphampun kirjoittamiseen muka oikeasti menee?
Synopsis: Seurataan kuinka bloggaaja yrittää peitellä omaa oikean elämän puutettaan kirjoittamalla sarkasmia ja tekonokkelaa sanailua sisältäviä blogimerkintöjä.
Voittajia ei ole.
tiistai 13. marraskuuta 2007
Blogivastaaja, taas
Hei, minä olen automatisoitu blogivastaaja.
Te olette taas tulleet vierailemaan tänne blogiin. En tiedä syytä tähän, mutta toisaalta te ette olekaan päässeet näkemään tämän tyypin kirjanmerkkejä.
Olisi hyvin epäeettistä esitellä niitä tässä, joten en tee sitä.
Syy siihen, miksi taaskaan ei ole mitään uutta blogikirjoitusta, on aivokuoren alitehokäytöstä diplomi-insinöörin paperit saaneen blogikirjoittajan hieno idea ulkoistaa koko homma.
Kuten kaikki muistavat vielä eiliseltä, homma toimi yhtä hyvin kuin taloyhtiön saunalista pikkujoulu-aikaan.
Täällä käytiin sisäistä tilanneanalyysia, mikä koostui lähinnä siitä että toinen heitti oivaltavasti huomion siitä kuinka toinen muistuttaa, ja tämä on tarkka lainaus, "vertikaali-haasteista sherpan pilakuvaa!" johon toinen kommentoi, ja tämä ei ole aivan yhtä tarkka lainaus, "Susi ui! Sui sai sui siis!"
Toisaalta mitä voi odottaa, kun toinen on kehityksessään vasta kirjoittamaan ja lukemaan oppineen tasolla, ja toinen on samanlainen, paitsi tietenkin oppinut sisäsiistiksi vietettyään lapsuutensa ulkomailla.
Olisi hienoa laittaa koko keskustelu tähän näin, mutta toisaalta sitten saattaisin lakata saamasta joulukortteja kateelliselta David Mametilta, ja minä NIIN elän niille.
Kaikkia teitä...ja harvemmin olen käyttänyt monikkoa lauseessa näin tosiasioista välittämättä...kuitenkin saattaa kiinnostaa, että ilmeisesti tosinuija ja nuijan kokoinen pääsivät jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen työnjaosta.
Sanoisin nyt muuten jotain tyyliin "maailma siis varautukoon!", mutta en usko että maailman sarkasmivarannot riittäisivät tuon virkkeen arvolataukseen.
Te olette taas tulleet vierailemaan tänne blogiin. En tiedä syytä tähän, mutta toisaalta te ette olekaan päässeet näkemään tämän tyypin kirjanmerkkejä.
Olisi hyvin epäeettistä esitellä niitä tässä, joten en tee sitä.
Syy siihen, miksi taaskaan ei ole mitään uutta blogikirjoitusta, on aivokuoren alitehokäytöstä diplomi-insinöörin paperit saaneen blogikirjoittajan hieno idea ulkoistaa koko homma.
Kuten kaikki muistavat vielä eiliseltä, homma toimi yhtä hyvin kuin taloyhtiön saunalista pikkujoulu-aikaan.
Täällä käytiin sisäistä tilanneanalyysia, mikä koostui lähinnä siitä että toinen heitti oivaltavasti huomion siitä kuinka toinen muistuttaa, ja tämä on tarkka lainaus, "vertikaali-haasteista sherpan pilakuvaa!" johon toinen kommentoi, ja tämä ei ole aivan yhtä tarkka lainaus, "Susi ui! Sui sai sui siis!"
Toisaalta mitä voi odottaa, kun toinen on kehityksessään vasta kirjoittamaan ja lukemaan oppineen tasolla, ja toinen on samanlainen, paitsi tietenkin oppinut sisäsiistiksi vietettyään lapsuutensa ulkomailla.
Olisi hienoa laittaa koko keskustelu tähän näin, mutta toisaalta sitten saattaisin lakata saamasta joulukortteja kateelliselta David Mametilta, ja minä NIIN elän niille.
Kaikkia teitä...ja harvemmin olen käyttänyt monikkoa lauseessa näin tosiasioista välittämättä...kuitenkin saattaa kiinnostaa, että ilmeisesti tosinuija ja nuijan kokoinen pääsivät jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen työnjaosta.
Sanoisin nyt muuten jotain tyyliin "maailma siis varautukoon!", mutta en usko että maailman sarkasmivarannot riittäisivät tuon virkkeen arvolataukseen.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Ulkoistettu blogi
(Kuten mainitsin aiemmin, blogin uudelleenjärjestelyjen myötä pikku-Rashidnahasemapetilon aloittaa tänään ulkoistettuna bloggaajana.
Olen pyrkinyt opettamaan hänelle kaikki kielemme nyanssit, morfeemit, faattiset viestintäkeinot ja kaikki muut tarpeelliset asiat mitä jokainen huipputason bloggaaja kaipaa.
Myönnetään, vielä äskettäin epäilytti hiukan miten henkilö, joka oli vasta oppinut kirjoittamaan "siu sai sui, susi siis ui", voisi korvata minut, mutta kyllähän te tiedätte miten huikea oppimiskäyrä noilla ulkomaalaisilla lapsilla on. Pidemmittä puheitta: pikku-Rashidnahasemapetilonin ensimmäinen blogimerkintä: )
Susi siis ui
Siu sai sui siu sui sui. Siu sai sui, susi susi susi. Siu sai sui. Susi susi susi susi.
Siu sai sai sai sai. Susi siis ui, siu sai sui.
Siu sai sui siu sai sui. Sui, susi siis ui. Siu sau. Susi siis, siu sai sui susi ui sui.
Sau sui ui ui sui sui siu sau sui sui ui susi ui.
Ui susi ui. Siu sai sui sui sui sui sui susi ui susi ui siu sai sui.
Susi ui. Siu sui sui sui ui ui ui sai sai sai sai sai sai.
Susi ui sui ui sui ui sui sui sui ui ui ui ui. Susi susi susi susi. Sau sau sau sau ui ui ui ui.
siu sai sui, SIKSI susi siis ui.
(Mitä?...Pikku hetki, rakkaat lukijat.)
Olen pyrkinyt opettamaan hänelle kaikki kielemme nyanssit, morfeemit, faattiset viestintäkeinot ja kaikki muut tarpeelliset asiat mitä jokainen huipputason bloggaaja kaipaa.
Myönnetään, vielä äskettäin epäilytti hiukan miten henkilö, joka oli vasta oppinut kirjoittamaan "siu sai sui, susi siis ui", voisi korvata minut, mutta kyllähän te tiedätte miten huikea oppimiskäyrä noilla ulkomaalaisilla lapsilla on. Pidemmittä puheitta: pikku-Rashidnahasemapetilonin ensimmäinen blogimerkintä: )
Susi siis ui
Siu sai sui siu sui sui. Siu sai sui, susi susi susi. Siu sai sui. Susi susi susi susi.
Siu sai sai sai sai. Susi siis ui, siu sai sui.
Siu sai sui siu sai sui. Sui, susi siis ui. Siu sau. Susi siis, siu sai sui susi ui sui.
Sau sui ui ui sui sui siu sau sui sui ui susi ui.
Ui susi ui. Siu sai sui sui sui sui sui susi ui susi ui siu sai sui.
Susi ui. Siu sui sui sui ui ui ui sai sai sai sai sai sai.
Susi ui sui ui sui ui sui sui sui ui ui ui ui. Susi susi susi susi. Sau sau sau sau ui ui ui ui.
siu sai sui, SIKSI susi siis ui.
(Mitä?...Pikku hetki, rakkaat lukijat.)
perjantai 9. marraskuuta 2007
torstai 8. marraskuuta 2007
Blogivastaaja
Hei, minä olen automatisoitu blogivastaaja.
Sinä olet tullut vierailemaan blogiin, jossa ei ole tapahtunut mitään uutta.
Tämä johtuu siitä, että tämän blogin kirjoittajalla ei ole vieläkään oikeaa elämää. Tuleeko sitä joskus olemaan? Kysytäänpä kaikkitietävältä oraakkelilta, vastauspallolta. Tuleeko tämän blogin kirjoittajalla koskaan olemaan mitään tuoretta ideaa tai kirjoitettavaa? Ravistetaan ja...
"Todennäköisyys ei ole suuri."
Vau. Tykkäätkö? Mikä viittaisi tähän suuntaan? Se että tyypillä on kaikki Buffy Vampyyrintappaja-tuotantokaudet erikoisversio-dvd-bokseina? Se että aina blogimerkinnän jälkeen se alkaa itkemään, kunnes sen meikit valuvat poskilla? Ei, tietenkään noista ei voi päätellä mitään...
Mutta kuules, tule uudestaan vaikka ensi viikolla. Hyvällä tuurilla se on saanut koko bloginsa ulkoistettua jollekin 8-vuotiaalle lapsityöntekijälle jonnekin kolmanteen maahan, jonka nimeä ette osaisi selvinpäin lausua.
Hitto, ainakaan jutut eivät voi muuttua lapsellisimmiksi.
Sinä olet tullut vierailemaan blogiin, jossa ei ole tapahtunut mitään uutta.
Tämä johtuu siitä, että tämän blogin kirjoittajalla ei ole vieläkään oikeaa elämää. Tuleeko sitä joskus olemaan? Kysytäänpä kaikkitietävältä oraakkelilta, vastauspallolta. Tuleeko tämän blogin kirjoittajalla koskaan olemaan mitään tuoretta ideaa tai kirjoitettavaa? Ravistetaan ja...
"Todennäköisyys ei ole suuri."
Vau. Tykkäätkö? Mikä viittaisi tähän suuntaan? Se että tyypillä on kaikki Buffy Vampyyrintappaja-tuotantokaudet erikoisversio-dvd-bokseina? Se että aina blogimerkinnän jälkeen se alkaa itkemään, kunnes sen meikit valuvat poskilla? Ei, tietenkään noista ei voi päätellä mitään...
Mutta kuules, tule uudestaan vaikka ensi viikolla. Hyvällä tuurilla se on saanut koko bloginsa ulkoistettua jollekin 8-vuotiaalle lapsityöntekijälle jonnekin kolmanteen maahan, jonka nimeä ette osaisi selvinpäin lausua.
Hitto, ainakaan jutut eivät voi muuttua lapsellisimmiksi.
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, osa XVI
Yritän muistaa ajan jolloin elämällä vielä oli kuolevaisille jotain merkitystä.
Palaamme normaaliin lähetyksen kun löydän sen.
Do not stand at my grave and weep
I am not there; I do not sleep
I am a thousand winds that blow,
I am the diamond glints on snow,
I am the sun on ripened grain,
I am the gentle autumn rain
When you awaken in the morning's hush
I am the swift uplifting rush
Of quiet birds in circled flight
I am the soft stars that shine at night
Do not stand at my grave and cry,
I am not there; I did not die
- Mary Frye -
Palaamme normaaliin lähetyksen kun löydän sen.
Do not stand at my grave and weep
I am not there; I do not sleep
I am a thousand winds that blow,
I am the diamond glints on snow,
I am the sun on ripened grain,
I am the gentle autumn rain
When you awaken in the morning's hush
I am the swift uplifting rush
Of quiet birds in circled flight
I am the soft stars that shine at night
Do not stand at my grave and cry,
I am not there; I did not die
- Mary Frye -
tiistai 6. marraskuuta 2007
Kaikelle tulisi olla hintansa
"Kyynikko tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa." Noin totesi aikoinaan Oscar Wilde.
Hänen ajoistaan tilanne on kehittynyt siten, että kyynismi on saavuttanut hallitsevan markkina-aseman.
Sen sijaan nokkelia sanaleikkejä, jotka kuvastavat ihmiselämää sattuvasti ja hauskasti, on viimeksi tavattu kadunkulmassa kerjäämässä vokaalia.
Maailma olisi niin paljon helpompi käsitellä interaktiivisena, 3D-mallinnettuna, myös hajun sisältävänä pelinä, jos kaikella olisi hintansa.
Ikävä kyllä näin ei ole, vaan joitain asioita on pidetty "liian arvokkaina" hinnoiteltavaksi.
Tästä ei ole seurannut muuta kuin pittoreskejä tilannekuvauksia arjalaisista impyistä vehreällä kukkapellolla piehtaroimassa kukkasten keskellä + joku toteamassa syvällisesti että on asioita, joille ei voi laittaa hintaa.
Hei pennut, ensinnäkin ne ovat jonkun maksetulla työvoimalla kukkimaan saatuja kasveja. Tuolla on luonnonvaraista hetteikköä missä voi juoksennella ihan vapaasti.
Toisekseen kun heinä-allergianne iskevät peliin, antihistamiineja saa valuuttaa vastaan apteekista, eli sitten viimeistään asioilla on hinta.
Ja kolmanneksi, siellä on myrkkysumakkia.
Esimerkki asioista, mitä kukaan ei ole tahtonut hinnoitella, on ihmiselämä. Kuinka joku voisi laittaa hintalapun ihmisen haaveille, toiveille, ajatuksille? Joku heikompi yksilö sanoisi että ainakaan orjakauppiailla ei ole ollut ongelmia, mutta ei mennä helppoa polku pitkin.
Mutta hetkinen. Ihmiselämähän on hinnoiteltu.
Venäjän väestömäärää on nimittäin yritetty saada kasvuun synnytyspalkkioiden avulla, ja lopputulokset ovat olleet aika lupaavia.
Miksei tätä voitaisi ottaa laajemmin käyttöön?
Yksi termi: Keynesiläinen talousteoria.
Kaikki varmaan muistavat taloustieteen tunneilta, että Keynesiläisen talousteorian mukaan valtio pystyy vaikuttamaan makrotalouden kautta talouskasvuun.
Erityisesti tarjontapuolen taloustieteen avulla olisi mahdollista luoda potentiaaliset olosuhteet talouskasvulle.
Yksinkertaistettuna valtion tulisi kuluttaa rahaa, jolloin kansalaiset alkaisivat kuluttamaan itsekin enemmän, sillä rahaa olisi enemmän liikenteessä.
Ihmiset alkaisivat myös sijoittamaan enemmän, ja talous olisi kunnossa.
Siksi kaikelle tulisi laittaa hinta.
Tätä periaatetta on jo paikoin käytetty onnistuneesti: urheilukisoissa menestyneet henkilöt on palkittu paitsi kakkukahveilla, yleensä myös rahallisesti, tunnustuksellisesti ja mökkitontillisesti.
Mitä jos se levitettäisiin kaikkialle?
Olet ollut loistava sairaanhoitaja -> kas tässä valtionpalkinto.
Teitpä todella hyvää työtä lakaistessasi nuo lehdet -> kas tässä valtionpalkinto.
Jopas oli hyvää perunakukkoa -> kas tässä valtionpalkinto.
Kaikelle kuitenkin tulisi laittaa hinta, jonka mukaan palkinto määräytyisi.
Onko se, että hyppää korkeammalle kuin muut, arvokkaampaa kuin se, että osaa nikottelematta sanoa "Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn"?
Mutta myöntäkää pois, eikö se rohkaisi tekemään parhaansa, kun koskaan ei tietäisi milloin valtionpalkinto osuisi omalle kohdalle?
Hänen ajoistaan tilanne on kehittynyt siten, että kyynismi on saavuttanut hallitsevan markkina-aseman.
Sen sijaan nokkelia sanaleikkejä, jotka kuvastavat ihmiselämää sattuvasti ja hauskasti, on viimeksi tavattu kadunkulmassa kerjäämässä vokaalia.
Maailma olisi niin paljon helpompi käsitellä interaktiivisena, 3D-mallinnettuna, myös hajun sisältävänä pelinä, jos kaikella olisi hintansa.
Ikävä kyllä näin ei ole, vaan joitain asioita on pidetty "liian arvokkaina" hinnoiteltavaksi.
Tästä ei ole seurannut muuta kuin pittoreskejä tilannekuvauksia arjalaisista impyistä vehreällä kukkapellolla piehtaroimassa kukkasten keskellä + joku toteamassa syvällisesti että on asioita, joille ei voi laittaa hintaa.
Hei pennut, ensinnäkin ne ovat jonkun maksetulla työvoimalla kukkimaan saatuja kasveja. Tuolla on luonnonvaraista hetteikköä missä voi juoksennella ihan vapaasti.
Toisekseen kun heinä-allergianne iskevät peliin, antihistamiineja saa valuuttaa vastaan apteekista, eli sitten viimeistään asioilla on hinta.
Ja kolmanneksi, siellä on myrkkysumakkia.
Esimerkki asioista, mitä kukaan ei ole tahtonut hinnoitella, on ihmiselämä. Kuinka joku voisi laittaa hintalapun ihmisen haaveille, toiveille, ajatuksille? Joku heikompi yksilö sanoisi että ainakaan orjakauppiailla ei ole ollut ongelmia, mutta ei mennä helppoa polku pitkin.
Mutta hetkinen. Ihmiselämähän on hinnoiteltu.
Venäjän väestömäärää on nimittäin yritetty saada kasvuun synnytyspalkkioiden avulla, ja lopputulokset ovat olleet aika lupaavia.
Miksei tätä voitaisi ottaa laajemmin käyttöön?
Yksi termi: Keynesiläinen talousteoria.
Kaikki varmaan muistavat taloustieteen tunneilta, että Keynesiläisen talousteorian mukaan valtio pystyy vaikuttamaan makrotalouden kautta talouskasvuun.
Erityisesti tarjontapuolen taloustieteen avulla olisi mahdollista luoda potentiaaliset olosuhteet talouskasvulle.
Yksinkertaistettuna valtion tulisi kuluttaa rahaa, jolloin kansalaiset alkaisivat kuluttamaan itsekin enemmän, sillä rahaa olisi enemmän liikenteessä.
Ihmiset alkaisivat myös sijoittamaan enemmän, ja talous olisi kunnossa.
Siksi kaikelle tulisi laittaa hinta.
Tätä periaatetta on jo paikoin käytetty onnistuneesti: urheilukisoissa menestyneet henkilöt on palkittu paitsi kakkukahveilla, yleensä myös rahallisesti, tunnustuksellisesti ja mökkitontillisesti.
Mitä jos se levitettäisiin kaikkialle?
Olet ollut loistava sairaanhoitaja -> kas tässä valtionpalkinto.
Teitpä todella hyvää työtä lakaistessasi nuo lehdet -> kas tässä valtionpalkinto.
Jopas oli hyvää perunakukkoa -> kas tässä valtionpalkinto.
Kaikelle kuitenkin tulisi laittaa hinta, jonka mukaan palkinto määräytyisi.
Onko se, että hyppää korkeammalle kuin muut, arvokkaampaa kuin se, että osaa nikottelematta sanoa "Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn"?
Mutta myöntäkää pois, eikö se rohkaisi tekemään parhaansa, kun koskaan ei tietäisi milloin valtionpalkinto osuisi omalle kohdalle?
maanantai 5. marraskuuta 2007
T-sedän elämänopetuksia, osa III
Lapset.
Tänään T-sedällä on todella tärkeää asiaa, joten kuunnelkaa oikein tarkasti, sillä minä sanon tämän vain kerran.
Puhe on nimittäin neuleblogihirviöstä. Ei Jalmari, neuleblogihirviö tuskin on sänkysi alla.
Jos kuitenkin kuulet jotain ääntä sieltä, niin ole aivan hiljaa äläkä hengitä.
Ensimmäiset havainnot siitä ovat täällä ja täällä.
Rohkea, sarjakuvablogia pitävä nainen lähes uhrasi itsensä taistelussaan aikamme suurinta ---niin Anna-Maija? Napajäiden sulaminen? Kuivuus? Demokratian heikkenevä yleistila globaalissa infrastruktuurissa? Oletko sinä vaihtanut Hevoshullun tilauksen Vihreään lankaan? Taas?! No olkoon--- yhtä aikamme suurinta uhkaa vastaan.
Kaikki voivat itse käydä tarkistamassa tämänhetkisen tilanteen blogilistasta suoraan. Se ei ole kaunista luettavaa.
Miksikö tästä tulisi huolestua? Lapset, mehän olemme puhuneet aiemminkin meemeistä. Meemi on informaatiota, joka leviää viestinnän kulttuurievoluutiossa kuin geenit biologisessa evoluutiossa.
Meemi on siis esimerkiksi kappale, joka jää soimaan päähäsi, ja josta et tunnu pääsevän eroon, vaan hyräilet sitä jatkuvasti.
Ei Jaakko, äänet päässä ovat eri asia. Muistuta minua että puhutaan tuosta myöhemmin, ja ei, äänet päässäsi eivät saa osallistua.
Te ette varmaankaan muista vuotta 1996, mutta T-setä muistaa sen oikein hyvin. Silloin sai alkunsa yksi aikakautemme pahimmista meemeistä, Väinö.
Väinö oli J.Karjalaisen kappale, joka jostain syystä oli ihmisistä niin hauska, että se oli vuoden 1996 soitetuin kappale.
T-setä ei ymmärtänyt silloin, eikä ymmärrä vieläkään miksi se tyhjänpäiväinen ja ärsyttävä renkutus oli ihmisten mielestä niin hyvä ja---anteeksi Reima, T-setä ei huomannutkaan puristavansa kättäsi nyrkissään. Puhaltele siihen vähän aikaa, niin kyllä se siitä todennäköisesti paranee.
Joka tapauksessa siis Väinö soi kaikkialla ja kaikkien päässä. Se oli meemi. Tämä oli varmasti kaikkien mielestä harmitonta.
Kysykääpä kuitenkin huviksenne keneltä tahansa ala-asteen opettajalta vuosista 2004 eteenpäin.
Erityisesti kysykää oliko kivaa, että joka kerta kun mainitsi Väinö-nimen, niin 3/4 luokan pojista nosti käden pystyyn. Tarkistakaa vaikka väestörekisterikeskuksesta.
Meemit ovat vaarallisia. Siksi on tärkeää lopettaa neuleblogihirviön uhka ennen kuin se ehtii levitä naistenlehtiin.
Jos ihan mikä tahansa asia tässä maailmassa julkaistaan naistenlehdissä, voitte olla varmoja että se on saavuttanut niin syvät kampaamoissa käyvät kansanrivit, että paluuta ei ole.
Neuleblogit käyvät saman mutaation kuin kokkiohjelmat.
Perinteisestä "näin teemme ruokaa"-formaatista tuleekin yhtäkkiä mitä erilaisempia ja kummallisempia variaatioita. Jokaisella itseään kunnioittavalla medialla tulee olla ainakin yksi sellainen, mutta mielellään monta.
Ketään ei kiinnosta mikään oikeasti merkittävä, kun on mahdollisuus kertoa ihmisille kuinka nostokurjen päällä voi paistaa kananmunia. Kaikki haluavat kokiksi, koska se on niin mediaseksikästä. Kohta suomessa ei ole enää sairaanhoitajia, mutta kolmen tähden ja kahden komeetan-kokkeja on vaikka jokaiseen kulmakuppilaan.
Neuleblogit olisivat viimeinen niitti yhteiskunnalle sellaisena kuin sen tunnemme.
Siksi, lapset, laitan uskoni teihin. Taistelkaa neuleblogihirviötä vastaan.
Niin mitä, Liina? Ai olenko minä vain kateellinen neuleblogeille koska ne ovat suosittuja, ja oma blogini ei ole edes 5000:n suosituimman joukossa? Ja että neuleblogit ovat vain käsitöistä kiinnostuneiden ihmisten ylläpitämiä blogeja, eivätkä maailmanlopun viides ratsastaja?
Voi hyvänen aika. Ne ovat saaneet sinutkin.
Tänään T-sedällä on todella tärkeää asiaa, joten kuunnelkaa oikein tarkasti, sillä minä sanon tämän vain kerran.
Puhe on nimittäin neuleblogihirviöstä. Ei Jalmari, neuleblogihirviö tuskin on sänkysi alla.
Jos kuitenkin kuulet jotain ääntä sieltä, niin ole aivan hiljaa äläkä hengitä.
Ensimmäiset havainnot siitä ovat täällä ja täällä.
Rohkea, sarjakuvablogia pitävä nainen lähes uhrasi itsensä taistelussaan aikamme suurinta ---niin Anna-Maija? Napajäiden sulaminen? Kuivuus? Demokratian heikkenevä yleistila globaalissa infrastruktuurissa? Oletko sinä vaihtanut Hevoshullun tilauksen Vihreään lankaan? Taas?! No olkoon--- yhtä aikamme suurinta uhkaa vastaan.
Kaikki voivat itse käydä tarkistamassa tämänhetkisen tilanteen blogilistasta suoraan. Se ei ole kaunista luettavaa.
Miksikö tästä tulisi huolestua? Lapset, mehän olemme puhuneet aiemminkin meemeistä. Meemi on informaatiota, joka leviää viestinnän kulttuurievoluutiossa kuin geenit biologisessa evoluutiossa.
Meemi on siis esimerkiksi kappale, joka jää soimaan päähäsi, ja josta et tunnu pääsevän eroon, vaan hyräilet sitä jatkuvasti.
Ei Jaakko, äänet päässä ovat eri asia. Muistuta minua että puhutaan tuosta myöhemmin, ja ei, äänet päässäsi eivät saa osallistua.
Te ette varmaankaan muista vuotta 1996, mutta T-setä muistaa sen oikein hyvin. Silloin sai alkunsa yksi aikakautemme pahimmista meemeistä, Väinö.
Väinö oli J.Karjalaisen kappale, joka jostain syystä oli ihmisistä niin hauska, että se oli vuoden 1996 soitetuin kappale.
T-setä ei ymmärtänyt silloin, eikä ymmärrä vieläkään miksi se tyhjänpäiväinen ja ärsyttävä renkutus oli ihmisten mielestä niin hyvä ja---anteeksi Reima, T-setä ei huomannutkaan puristavansa kättäsi nyrkissään. Puhaltele siihen vähän aikaa, niin kyllä se siitä todennäköisesti paranee.
Joka tapauksessa siis Väinö soi kaikkialla ja kaikkien päässä. Se oli meemi. Tämä oli varmasti kaikkien mielestä harmitonta.
Kysykääpä kuitenkin huviksenne keneltä tahansa ala-asteen opettajalta vuosista 2004 eteenpäin.
Erityisesti kysykää oliko kivaa, että joka kerta kun mainitsi Väinö-nimen, niin 3/4 luokan pojista nosti käden pystyyn. Tarkistakaa vaikka väestörekisterikeskuksesta.
Meemit ovat vaarallisia. Siksi on tärkeää lopettaa neuleblogihirviön uhka ennen kuin se ehtii levitä naistenlehtiin.
Jos ihan mikä tahansa asia tässä maailmassa julkaistaan naistenlehdissä, voitte olla varmoja että se on saavuttanut niin syvät kampaamoissa käyvät kansanrivit, että paluuta ei ole.
Neuleblogit käyvät saman mutaation kuin kokkiohjelmat.
Perinteisestä "näin teemme ruokaa"-formaatista tuleekin yhtäkkiä mitä erilaisempia ja kummallisempia variaatioita. Jokaisella itseään kunnioittavalla medialla tulee olla ainakin yksi sellainen, mutta mielellään monta.
Ketään ei kiinnosta mikään oikeasti merkittävä, kun on mahdollisuus kertoa ihmisille kuinka nostokurjen päällä voi paistaa kananmunia. Kaikki haluavat kokiksi, koska se on niin mediaseksikästä. Kohta suomessa ei ole enää sairaanhoitajia, mutta kolmen tähden ja kahden komeetan-kokkeja on vaikka jokaiseen kulmakuppilaan.
Neuleblogit olisivat viimeinen niitti yhteiskunnalle sellaisena kuin sen tunnemme.
Siksi, lapset, laitan uskoni teihin. Taistelkaa neuleblogihirviötä vastaan.
Niin mitä, Liina? Ai olenko minä vain kateellinen neuleblogeille koska ne ovat suosittuja, ja oma blogini ei ole edes 5000:n suosituimman joukossa? Ja että neuleblogit ovat vain käsitöistä kiinnostuneiden ihmisten ylläpitämiä blogeja, eivätkä maailmanlopun viides ratsastaja?
Voi hyvänen aika. Ne ovat saaneet sinutkin.
Väliin henkilökohtaista, osa XV
Huomentapäivää kaikille.
Aloitin tällä viikolla iltavuorossa työskentelyn, ja sen vuoksi en saanut aikaiseksi aamuista blogimerkintää.
En siis lähtenyt, toisin kuin huhut antoivat ymmärtää, Gobin automaahan hakemaan jäätä pussiin, jonka asetan päätäni vasten, koska hakkasin sillä seinään uuden painauman vasten kirjoitettuani edellisessä blogimerkinnässä "eduskunta-vaalit".
Isännöitsijä on tehnyt hyvin selväksi että talon kantava rakenne ei kestä enää oikoluvun virheitäni.
Syita iltavuoroon siirtymiseen on pari. Ensinnäkin koska pomo pyysi ja toisekseen koska siitä saa ilta-ja yövuorolisät normaalin palkan vuoksi. Vähemmän tunnettu faktahan on se, että olen rahan ämmä.
Rahan tarvitsee vain pikkaisen vilauttaa nollaansa, ja minä kysyn "miten korkealle?"
Ikävä kyllä veroprosenttini on Lady Dominani, mutta se on sitten juttu erikseen.
Rahasta puheen ollen, hassu juttu tapahtui muuttaessani nykyiseen asuinpaikkaani. (1)
Aiemmin asuin Espoossa. En siksi että suoranaisesti olisin halunnut kultatekohammasrannikolle, vaan koska se oli suunnilleen ainoa paikka jonka sain (ja jos entinen vuokraemäntäni lukee tämän, olen tästä edelleen hänelle hyvin kiitollinen).
Huomasin pian että vaikka "koolla" ei olekaan ilmeisesti merkitystä, "paikalla" sen sijaan on.
Ensinnäkin aloin saamaan jotain lehteä, joka oli "suunnattu tietylle asiakasryhmälle".
Päätellen siitä, että lehdessä esiteltiin kuukauden palkkani maksavia kännyköitä, kahden kuukauden palkan arvoisia onkia, ja puolen vuoden palkkani kustantavia kenkiä, mutta ei yhtään koko palkan vieviä naisia, minut oli luokiteltu "pinkki raha"-ryhmään.
Teille jotka ette tiedä, kerottakoon että termi tarkoittaa sinkkuja, kalliin matkakortin seudulla oleskelevia, yksiöissä asuvia it-ammattilaisia, jotka juovat kahvinsa pikkurilli pystyssä.
Jonkin kollektiiviisen illuusion mukaan meillä olisi pinkkiin vivahtavia seteleitä, kun oikeasti tälläkin hetkellä lompakossani on harmaa sellainen.
Lisäksi sain koko ajan kutsuja taidenäyttelyihin ja viininmaistajaisiin. Tämän blogin uskolliset lukijat osannevat arvioida suhtautumiseni taiteeseen, teille muille vinkiksi: negaatio "kiinnostaa"-adjektiivista. Viini taas ei ole kahvia, joten se siitä.
Nyt olen muuttanut jonnekin muualle. Tämä on lähempänä työpaikkaani, halvemmat matkustuskulut, nousevaa seutua maineeltaan. Mitä minä nyt saan joka toinen päivä postissa?
Laina-ehdotuksia ja luottokortti-tarjouksia.
Ilmeisesti vuoden alussa kuulemani poksahdus ei ollutkaan mainosilmapallo, vaan katoava mainen kunniani.
Palaamme normaaliin lähetykseen huomenna.
(1) Hitsi, te vaivauduitte tänne asti, kai minun nyt hyvänä isäntänä teille jotain täytyy tarjota.
Aloitin tällä viikolla iltavuorossa työskentelyn, ja sen vuoksi en saanut aikaiseksi aamuista blogimerkintää.
En siis lähtenyt, toisin kuin huhut antoivat ymmärtää, Gobin automaahan hakemaan jäätä pussiin, jonka asetan päätäni vasten, koska hakkasin sillä seinään uuden painauman vasten kirjoitettuani edellisessä blogimerkinnässä "eduskunta-vaalit".
Isännöitsijä on tehnyt hyvin selväksi että talon kantava rakenne ei kestä enää oikoluvun virheitäni.
Syita iltavuoroon siirtymiseen on pari. Ensinnäkin koska pomo pyysi ja toisekseen koska siitä saa ilta-ja yövuorolisät normaalin palkan vuoksi. Vähemmän tunnettu faktahan on se, että olen rahan ämmä.
Rahan tarvitsee vain pikkaisen vilauttaa nollaansa, ja minä kysyn "miten korkealle?"
Ikävä kyllä veroprosenttini on Lady Dominani, mutta se on sitten juttu erikseen.
Rahasta puheen ollen, hassu juttu tapahtui muuttaessani nykyiseen asuinpaikkaani. (1)
Aiemmin asuin Espoossa. En siksi että suoranaisesti olisin halunnut kultatekohammasrannikolle, vaan koska se oli suunnilleen ainoa paikka jonka sain (ja jos entinen vuokraemäntäni lukee tämän, olen tästä edelleen hänelle hyvin kiitollinen).
Huomasin pian että vaikka "koolla" ei olekaan ilmeisesti merkitystä, "paikalla" sen sijaan on.
Ensinnäkin aloin saamaan jotain lehteä, joka oli "suunnattu tietylle asiakasryhmälle".
Päätellen siitä, että lehdessä esiteltiin kuukauden palkkani maksavia kännyköitä, kahden kuukauden palkan arvoisia onkia, ja puolen vuoden palkkani kustantavia kenkiä, mutta ei yhtään koko palkan vieviä naisia, minut oli luokiteltu "pinkki raha"-ryhmään.
Teille jotka ette tiedä, kerottakoon että termi tarkoittaa sinkkuja, kalliin matkakortin seudulla oleskelevia, yksiöissä asuvia it-ammattilaisia, jotka juovat kahvinsa pikkurilli pystyssä.
Jonkin kollektiiviisen illuusion mukaan meillä olisi pinkkiin vivahtavia seteleitä, kun oikeasti tälläkin hetkellä lompakossani on harmaa sellainen.
Lisäksi sain koko ajan kutsuja taidenäyttelyihin ja viininmaistajaisiin. Tämän blogin uskolliset lukijat osannevat arvioida suhtautumiseni taiteeseen, teille muille vinkiksi: negaatio "kiinnostaa"-adjektiivista. Viini taas ei ole kahvia, joten se siitä.
Nyt olen muuttanut jonnekin muualle. Tämä on lähempänä työpaikkaani, halvemmat matkustuskulut, nousevaa seutua maineeltaan. Mitä minä nyt saan joka toinen päivä postissa?
Laina-ehdotuksia ja luottokortti-tarjouksia.
Ilmeisesti vuoden alussa kuulemani poksahdus ei ollutkaan mainosilmapallo, vaan katoava mainen kunniani.
Palaamme normaaliin lähetykseen huomenna.
(1) Hitsi, te vaivauduitte tänne asti, kai minun nyt hyvänä isäntänä teille jotain täytyy tarjota.
perjantai 2. marraskuuta 2007
Missä on se valta joka kuuluu kansalle!? Täh?!
Lakkautetaan eduskunta-vaalit.
Annetaan nykyisten kansanedustajien palvella aikansa loppuun ja viedään heidät sitten salaiselle saarelle ja annetaan kaikille numerot nimien sijaan, tai mitä entisille kansanedustajille nyt tehdäänkään. Soylent green?
Mitä varten meillä oikeastaan on koko edustuksellinen kansanvalta? Sehän on aivan uskomatonta rahan tuhlausta. Mistä siellä oikeastaan, siis loppujen lopuksi päätetään?
Meidän verorahojemme käytöstä, ja päätellen jokapäiväisestä mielipide-osastojen lukemisesta, vieläpä erittäin ammattitaidottomasti.
Tämähän on hyvin totta. Miksei kansa saisi itse päättää? Eikö se olisi oikeaa kansandemokratiaa?
Siksipä kansanedustajalaitos sellaisenaan kuin se nyt on, tulisi lakkauttaa.
Toki sinne voidaan jättää ministerinpaikat, sillä jonnekin niidenkin virkojen haltijat olisi joka tapauksessa tukityöllistettävä.
Muutoin pakka laitettaisiin aivan uusiksi. Sen sijaan että puolueet kampanjoisivat äänestäjien mielenkiinnosta, laitetaankin ammattiliitot kampanjoimaan verorahoista.
Homma menisi käytännössä suunnilleen seuraavasti: suomalainenhan maksaa veroja N euroa vuodessa, riippuen siis aivan miten Fortumin optiot ovat tuottaneet juuri sinä vuonna.
Sen sijaan että veroja pikkuhiljaa maksettaisiin eteenpäin, nyt jokainen suomalainen saisi tiettynä päivänä äänestää mihin hänen verovuoden aikana kerätyt veronsa laitetaan.
Tätä olisi tietenkin edeltänyt aivan uskomaton mielipide-kampanjointi, johon osallistuisivat kaikki ammattiliitot.
Sairaanhoitajat olisivat vedonneet siihen että ilman heille myönnettäviä veroja kukaan ei hoida ihmisiä.
Maanviljelijät lähtisivät liikkeelle kampanjalla "Ei verovaroja, ei ruokavaroja!".
Yliopistot kertoisivat että jos he eivät saa rahaa niin...niin...no he ilmoittavat myöhemmin, mutta ihan satavarmasti se on jokin tosi hyvä iskulause ja ihan varmasti parempi kuin muilla.
Suurena verovaalipäivänä ihmiset saisivat laittaa koko verosummansa N € itse valitsemiin paikkoihinsa, käyttäen tietenkin sähköisiä pankkipalveluja, jotka ovat luotettavia.
Kaikki olisi rehellistä: ihmiset tietäisivät heti mihin rahat menevät, sillä vaalien jälkeen jokainen ammattiliitto kertoisi paljonko he saivat rahaa. Seuraavan vuoden ajan ammattiliitot sitten toimisivat saamallaan rahamäärällä, yrittäen parhaansa mukaan ylläpitää suomalaista yhteiskuntaa.
Jos joku ammattiliitto ei olisi hoitanut hommaansa kunnolla, suomalaiset kyllä huomaisivat sen ja muistaisivat seuraavalla äänestyskierroksella.
Viimeinkin ihmiset pääsisivät vaikuttamaan itse siihen mihin rahansa käyttävät.
Jos nyt jotain negatiivista ihan hakemalla on haettava, niin ehkä vanhenevaa, ja parhaiten ansaitsevaa suomalais-väestöä, ei niinkään kiinnostaisi nuorisotyö samassa määrin kuin vanhustenhoito.
Ja ehkä pääkaupunkiseudun pääoman varassa eläjiä ei niinkään kiinnostaisi, että viime vuonna tiehallinto peruskorjasi napapiirin toisella puolella sijaitsevan maantien, kun oman kotipihan edessä on ainakin kymmenen sentin reikä asfaltissa.
Mutta eikö tuo olisi pieni hinta maksettavaksi siitä, että kansalla olisi oikeasti valta?
Vox populi, vox dei, eikö?
Annetaan nykyisten kansanedustajien palvella aikansa loppuun ja viedään heidät sitten salaiselle saarelle ja annetaan kaikille numerot nimien sijaan, tai mitä entisille kansanedustajille nyt tehdäänkään. Soylent green?
Mitä varten meillä oikeastaan on koko edustuksellinen kansanvalta? Sehän on aivan uskomatonta rahan tuhlausta. Mistä siellä oikeastaan, siis loppujen lopuksi päätetään?
Meidän verorahojemme käytöstä, ja päätellen jokapäiväisestä mielipide-osastojen lukemisesta, vieläpä erittäin ammattitaidottomasti.
Tämähän on hyvin totta. Miksei kansa saisi itse päättää? Eikö se olisi oikeaa kansandemokratiaa?
Siksipä kansanedustajalaitos sellaisenaan kuin se nyt on, tulisi lakkauttaa.
Toki sinne voidaan jättää ministerinpaikat, sillä jonnekin niidenkin virkojen haltijat olisi joka tapauksessa tukityöllistettävä.
Muutoin pakka laitettaisiin aivan uusiksi. Sen sijaan että puolueet kampanjoisivat äänestäjien mielenkiinnosta, laitetaankin ammattiliitot kampanjoimaan verorahoista.
Homma menisi käytännössä suunnilleen seuraavasti: suomalainenhan maksaa veroja N euroa vuodessa, riippuen siis aivan miten Fortumin optiot ovat tuottaneet juuri sinä vuonna.
Sen sijaan että veroja pikkuhiljaa maksettaisiin eteenpäin, nyt jokainen suomalainen saisi tiettynä päivänä äänestää mihin hänen verovuoden aikana kerätyt veronsa laitetaan.
Tätä olisi tietenkin edeltänyt aivan uskomaton mielipide-kampanjointi, johon osallistuisivat kaikki ammattiliitot.
Sairaanhoitajat olisivat vedonneet siihen että ilman heille myönnettäviä veroja kukaan ei hoida ihmisiä.
Maanviljelijät lähtisivät liikkeelle kampanjalla "Ei verovaroja, ei ruokavaroja!".
Yliopistot kertoisivat että jos he eivät saa rahaa niin...niin...no he ilmoittavat myöhemmin, mutta ihan satavarmasti se on jokin tosi hyvä iskulause ja ihan varmasti parempi kuin muilla.
Suurena verovaalipäivänä ihmiset saisivat laittaa koko verosummansa N € itse valitsemiin paikkoihinsa, käyttäen tietenkin sähköisiä pankkipalveluja, jotka ovat luotettavia.
Kaikki olisi rehellistä: ihmiset tietäisivät heti mihin rahat menevät, sillä vaalien jälkeen jokainen ammattiliitto kertoisi paljonko he saivat rahaa. Seuraavan vuoden ajan ammattiliitot sitten toimisivat saamallaan rahamäärällä, yrittäen parhaansa mukaan ylläpitää suomalaista yhteiskuntaa.
Jos joku ammattiliitto ei olisi hoitanut hommaansa kunnolla, suomalaiset kyllä huomaisivat sen ja muistaisivat seuraavalla äänestyskierroksella.
Viimeinkin ihmiset pääsisivät vaikuttamaan itse siihen mihin rahansa käyttävät.
Jos nyt jotain negatiivista ihan hakemalla on haettava, niin ehkä vanhenevaa, ja parhaiten ansaitsevaa suomalais-väestöä, ei niinkään kiinnostaisi nuorisotyö samassa määrin kuin vanhustenhoito.
Ja ehkä pääkaupunkiseudun pääoman varassa eläjiä ei niinkään kiinnostaisi, että viime vuonna tiehallinto peruskorjasi napapiirin toisella puolella sijaitsevan maantien, kun oman kotipihan edessä on ainakin kymmenen sentin reikä asfaltissa.
Mutta eikö tuo olisi pieni hinta maksettavaksi siitä, että kansalla olisi oikeasti valta?
Vox populi, vox dei, eikö?
torstai 1. marraskuuta 2007
Platon erehtyi
(Raflaava otsikko, mutta yritän saavuttaa huomiota käytännön filosofiaa yliopistotasolla lukeneiden parissa. Kyllä, olen valmis alentumaan jopa niin alas.)
Teoksessaan Συμπόσιον Platon esitteli "rakkauden tikapuut".
Tikapuut edustavat rakkauden kehittymistä perustavimmista muodosta puhtaimpaan, joita pitkin "rakastaja" nousee. Tavoitteena on saavuttaa "rakkaus", eli jotain mitä henkilöllä ei vielä ole.
Viimeisenä tikapuun puolana on Kauneus itsessään.
Tämä on platoninen kauneuden muoto, "kauneuden suuri meri", itsessään.
Se ei ole mikään yksittäinen asia, joka on kaunis, vaan kauneuden idea ja syvin olemus.
Platon kuvaa tämän kauneuden muodon olevan "ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä" ja ilmenevän "itsestään ja itsessään aina yhtäläisenä olevana, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siihen osallisia"
(Lähde: Wikipedia)
Tämä on kaikkein tunnetuin esimerkki Platonin metafyysisestä epistemologiasta.
Kaikki mitä näemme on oikeastaan vain pelkkä varjo alkuperäisestä, oikeasti hienosta asiasta. Eli vähän niin kuin englanninkielisten "being pissed off" on pelkkä häivähdys perisuomalaisesta v*tutuksesta.
Jossain tuolla on kaikista asioista äärimmäinen esimerkki, olkoon se sitten kauneus, kahvi, tv-sarja tai lumihiutale.
Platon oli tietenkin väärässä.
Luonto vihaa täydellisyyttä. Täydellisyys olisi tuhoisaa järjestyksen kannalta, ja luonnolla on "Minä :sydän: Järjestys"-faniklubin kunnia-jäsenkortti.
Lisäksi sillä on "Minä ruletan, ok!?"-merkki hihassaan, johon se on tehnyt viillon joka kerta, kun jokin laji on alkanut luulemaan itsestään liikoja ja sitä on täytynyt...kouluttaa.
Hiha on muuten kohta vain yksi kangaskaistale.
Täydellisyys tekee kaiken muun...epäolennaiseksi.
Onko missään enää mitään järkeä kun kerran on saanut todistaa täydellisyyttä?
Onko elämällä enää tarkoitusta kun on saanut huomata, mitä olisi voinut olla ja mitä ei koskaan enää saavuta?
Miten kukaan pystyisi enää jatkamaan?
Siksi luonto tekee kaikkensa tuhotakseen kaiken mikä voisi olla täydellistä. Jos jokin edes hiukankin täydellistä hipova pääsee läpi tarkan seulan, luonto hoitelee sen pois.
Yleensä elokuvista tutulla tyylillä inhorealistisesti, äänekkäästi ja hidastettuna.
Ihan vaan siksi että muut voisivat katsoa vierestä ja todeta tomun laskeuduttua jälkiviisaasti "tiesinhän minä että se oli liian täydellistä säilyäkseen".
Sen sijaan luonto rakastaa keskivertaisuutta. Keskivertaisuudessa on hippunen kaaosta, mutta kuitenkin sen verran järjestystä, että homma pysyy kasassa.
Kun ihmiset arvostelevat jotain, he eivät vetoa täydellisyyteen. He tekevät vertauksen keskivertoon. Jokin on huonompaa kuin keskiverto, tai parempaa kuin keskiverto.
Tilastokeskukset ja uutistoimistot kertovat joka päivä tutkimuksista, joissa kerrotaan miten jokin asia on keskimäärin.
Platon erehtyi. Ei ole täydellisyyttä.
Tuolla jossain on keskimääräisin kauneus, kahvi, tv-sarja tai lumihiutale.
Ja ihmiset pitävät siitä enemmän kuin täydellisyydestä, koska sisimmässään he tietävät että se on täydellisesti juuri sitä mitä he kaipaavat.
Teoksessaan Συμπόσιον Platon esitteli "rakkauden tikapuut".
Tikapuut edustavat rakkauden kehittymistä perustavimmista muodosta puhtaimpaan, joita pitkin "rakastaja" nousee. Tavoitteena on saavuttaa "rakkaus", eli jotain mitä henkilöllä ei vielä ole.
Viimeisenä tikapuun puolana on Kauneus itsessään.
Tämä on platoninen kauneuden muoto, "kauneuden suuri meri", itsessään.
Se ei ole mikään yksittäinen asia, joka on kaunis, vaan kauneuden idea ja syvin olemus.
Platon kuvaa tämän kauneuden muodon olevan "ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä" ja ilmenevän "itsestään ja itsessään aina yhtäläisenä olevana, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siihen osallisia"
(Lähde: Wikipedia)
Tämä on kaikkein tunnetuin esimerkki Platonin metafyysisestä epistemologiasta.
Kaikki mitä näemme on oikeastaan vain pelkkä varjo alkuperäisestä, oikeasti hienosta asiasta. Eli vähän niin kuin englanninkielisten "being pissed off" on pelkkä häivähdys perisuomalaisesta v*tutuksesta.
Jossain tuolla on kaikista asioista äärimmäinen esimerkki, olkoon se sitten kauneus, kahvi, tv-sarja tai lumihiutale.
Platon oli tietenkin väärässä.
Luonto vihaa täydellisyyttä. Täydellisyys olisi tuhoisaa järjestyksen kannalta, ja luonnolla on "Minä :sydän: Järjestys"-faniklubin kunnia-jäsenkortti.
Lisäksi sillä on "Minä ruletan, ok!?"-merkki hihassaan, johon se on tehnyt viillon joka kerta, kun jokin laji on alkanut luulemaan itsestään liikoja ja sitä on täytynyt...kouluttaa.
Hiha on muuten kohta vain yksi kangaskaistale.
Täydellisyys tekee kaiken muun...epäolennaiseksi.
Onko missään enää mitään järkeä kun kerran on saanut todistaa täydellisyyttä?
Onko elämällä enää tarkoitusta kun on saanut huomata, mitä olisi voinut olla ja mitä ei koskaan enää saavuta?
Miten kukaan pystyisi enää jatkamaan?
Siksi luonto tekee kaikkensa tuhotakseen kaiken mikä voisi olla täydellistä. Jos jokin edes hiukankin täydellistä hipova pääsee läpi tarkan seulan, luonto hoitelee sen pois.
Yleensä elokuvista tutulla tyylillä inhorealistisesti, äänekkäästi ja hidastettuna.
Ihan vaan siksi että muut voisivat katsoa vierestä ja todeta tomun laskeuduttua jälkiviisaasti "tiesinhän minä että se oli liian täydellistä säilyäkseen".
Sen sijaan luonto rakastaa keskivertaisuutta. Keskivertaisuudessa on hippunen kaaosta, mutta kuitenkin sen verran järjestystä, että homma pysyy kasassa.
Kun ihmiset arvostelevat jotain, he eivät vetoa täydellisyyteen. He tekevät vertauksen keskivertoon. Jokin on huonompaa kuin keskiverto, tai parempaa kuin keskiverto.
Tilastokeskukset ja uutistoimistot kertovat joka päivä tutkimuksista, joissa kerrotaan miten jokin asia on keskimäärin.
Platon erehtyi. Ei ole täydellisyyttä.
Tuolla jossain on keskimääräisin kauneus, kahvi, tv-sarja tai lumihiutale.
Ja ihmiset pitävät siitä enemmän kuin täydellisyydestä, koska sisimmässään he tietävät että se on täydellisesti juuri sitä mitä he kaipaavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
