Kits, M
- Mikset sinä kirjoita blogia? Sinähän hallitset oikeinkirjoitusopin ja osaat kirjoittaa.
- En ole viitsinyt. Oli minulla aiemmin yksi blogi, mutta se nyt oli sellaista teiniangstia, että ei sitä kehtaa nykyään edes mainostaa.
- Tiedän tunteen. Minullakin oli aikoinaan sellaisia kirjoituksia, mutta poistin ne.
- Aamen sille.
- Onneksi kuitenkin Norjasta löytyi palvelu joka onnistui palauttamaan ne.
- Anteeksi mitä? Miksi sinä haluaisit palauttaa ne? Eikös se ole sitä paitsi kallista?
- Juu, jouduin uhraamaan korvausrahat jotka sain oikeudessa sen epäonnistuneen keinotekoisen makeutusaineen koekaniina toimimisen jälkeen.
- Muistan sen. Olen käyttänyt sokeria siitä lähtien.
- Mutta se oli kuitenkin sen arvoista. Tajusin nimittäin että minähän voin olla jonain päivänä julkkis.
- Täh?
- Tiedätkö mistä suurin osa menestyneimmistä malleista on bongattu? Suoraan kadulta.
- Okei, tuo selittää miksi hymyilit ja vilkutit jokaiselle turvakameralle matkalla tänne. Mutta oletko nyt ihan varma että sinussa on mallinainesta. Ei nyt mitään henkilökohtaista, mutta jo ennen sitä pikku episodia makeutusaineiden kanssa lähtökohdat eivät olleet erityisemmin hyvät...
- Äh, tuohan nyt on vain yksi mahdollisuuksistani. Olen miettinyt että jos kukaan ei kaipaa todella persoonallisen näköistä naamaa "ennen"-kuviin, niin ainahan minä voin ryhtyä muusikoksi.
- Mutta ethän sinä soita mitään instrumenttia!
- Nou hätä, asia on hoidossa. Minulla on kolme lomaviikkoa käyttämättä, ja ajattelin että opettelen niiden aikana soittamaan kitaraa. Miten vaikeaa se siis voi olla? Eihän siinä tehdä muuta kuin heilutetaan kättä suuaukon edessä ja liikutellaan sormia kitarankaulalla.
- Ööh, uskoakseni se on pikkaisen vaikeampaa.
- No se on sen ajan murhe. Minulla on jo valmiina ensimmäinen sävellykseni. Se menee näin: dä-dä-dää-dädä-dä-dää...
- Tuohan oli smoke on the waterin kitarariffi.
- Hmm...itse ajattelin swans on a frozen firelake-nimeä, mutta tuossa ehdotuksessa voi olla jotain...
- Okei. Sovitaan sitten niin. Mutta miten tämä koko homma liittyy siihen että palautit kalliilla rahalla jotkin finnivoiteen, itsesäälin ja finnivoiteen voimalla kirjoitetut tekstit?
- Katsos sitten kun olen julkkis, ihmiset ovat kiinnostuneita minusta.
- Kuuluu asiaan, joten...?
- Tiedätkö mikä on julkkisten suurin murhe?
- Yksityisyyden menetys? Oikeiden ystävien tunnistaminen?
- Lähdemateriaalin tuottaminen.
- Mikä?
- Lähdemateriaalin tuottaminen. Tiedätkö kuinka paljon potentiaalit julkkikset heittävät hukkaan ihan hyvää tavaraa, josta jonain päivänä he voisivat hyötyä?
- Nyt en oikein ymmärrä.
- Viihdeuutisista saa lukea koko ajan paljonko maksettiin jostain Elviksen puoliksi syömästä leivästä tai John Lennonin allekirjoittamasta kahvilakuitista. Ongelma on siinä että tuo kaikki on satunnaista, koska he eivät aikoinaan tajunneet kuinka arvokkaita niistä tulisi.
- Sinä siis keräät kaiken mahdollisen, mukaan lukien kaiken nolon, ihan vain siltä varalta että jonain päivänä se ehkä on arvokasta?
- Pähkinänkuoressa, joo.
- En tiedä oletko hullu vai nero.
- Hei, jos Che Guevaran hiuksista maksettiin lähemmäs 83 tonnia, niin paljonko arvelet että minun teiniangstin purkauksistani maksetaan jonain päivänä?
- Ehkä sinä oletkin hullu nero.
- Kiitos. Voisitko muuten puhua vähän lähempänä mikrofonia? En tahtoisi että tämän keskustelun puhtaaksikirjoitusvaiheessa tulisi suuria virheitä. Historiallinen tarkkuus ja niin pois päin, tiedäthän.
keskiviikko 31. lokakuuta 2007
tiistai 30. lokakuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, osa XIV
On taas pimeä.
Minä en osaa kirjoittaa pimeässä. Korjaus, minä en osaa kirjoittaa hauskasti pimeässä.
Nyt talven lähestyessä alan saavuttaa normaalia olotilaani.
Minusta tulee kyyninen, sarkastinen, vihainen ja synkkä. En edes välitä onko pimeällä puolella tarjota keksiä, siirryn heidän puolelleen.
Kommunikointini vaikeutuu, koska oikean käden keskisormeni on kipeä sisäänpäin kääntyneen kynnen vuoksi, ja pystyn ilmaisemaan itseäni vain vasurilla.
Otan elämäntehtäväkseni etsiä jostain toivon valonhippusen, vain hyppiäkseni sen päällä kunnes se lakkaa loistamasta. Tämän jälkeen kaivan sille hautapaikan golfradalle, ja toivon että kukaan ei ihmettele miksi hiekkaeste tuntuu laajenevan joka päivä.
Tämä on jo näkynyt kirjoitteluissani.
Normaalin "nauru jokaista 2,5 kappalejakoa kohden"-reaktion sijaan tulikin "hörähdys per sivu", josta siirryitte tasolle "heh, no onpas tekstiä...".
Tämä kaikki tulee huipentumaan pimeimmän tammi-helmikuun vaihteen aikana, olettaen siis että joku vielä on mukana, reaktioon: "äkkiä! Miten ihmeessä sivuhistorian voi pyyhkiä?! Ei, tällä tyypillähän voi olla kävijälogit...äkkiä kulta, pakkaa lapset, koira ja Salatut elämät-videot! Me muutetaan Espanjan aurinkorannikolle! Sinne se ei koskaan uskallaudu. Ja me ollaan sitten tästä lähtien Juanesit!"
Minä en pidä kesästä. Silloin on vähälumista, pimeyshaasteellista, hyttysrunsaudellista sekä muita käsittämättömiä yhdistelmiä. Tämä kaikki johtuu siitä että menen kesällä sekaisin. Synnyin pimeimpään talviaikaan, joten opin jo pienenä että pimeys antaa suojan, kylmyys opettaa ja koska joulupukki kävi jo kaksi päivää ennen syntymääni, en saa erikseen syntymäpäivälahjoja.
Täten kesä on minulle kuin olisin joutunut jonnekin omituiseen vaihtoehto-ulottuvuuteen. Enkä edes minnekään optimistiseen 1800-luvun scifi-kirjailijoiden lanseeraamaan toiveikkaiseen universumiin, vaan 1900-luvun kirjailijoiden luomaan, maailmansotien aiheuttamien ihmistuskan arpien koristamaan gehennan odotushuoneeseen, jossa on vain 80-lukulaisia lastenlehtiä ja 70-lukulaisia Avotakka-lehtiä.
Siksi tekstini kesäisin ovat aina haastamassa psykologeja keksimään uusia mielenvikaisuuden määritelmiä. Olen kuin amok-juoksua suorittava duracell-pupu, joka on kytketty suoraan fuusioreaktoriin, ja on juuri saavuttamassa Mach 1:tä.
Talvella olen kuin ne muut puput niissä duracell-pupu-mainoksissa.
Siis olettaen että ne muut puput olisivat päättäneet yhdistää voimansa, hypätä sen /&¤"=/:n ylimielisen näköisen /%&¤":n duracell-pupun kimppuun, tehdä sille jotain sanoinkuvaamatonta, ja toimittaa se lopulta golfradalle, jossa muutenkin tuntuu käyvän vilinä hiekkaesteen luona.
Tätä ns. hauskaa on siis luvassa kunnes seuraavan kerran terasseilla voi olla bikineissä (kyllä, se olin minä, mutta se on jo toinen juttu).
Sanoisin että palaamme normaalin lähetykseen huomenna, mutta...tiedättekin jo.
Minä en osaa kirjoittaa pimeässä. Korjaus, minä en osaa kirjoittaa hauskasti pimeässä.
Nyt talven lähestyessä alan saavuttaa normaalia olotilaani.
Minusta tulee kyyninen, sarkastinen, vihainen ja synkkä. En edes välitä onko pimeällä puolella tarjota keksiä, siirryn heidän puolelleen.
Kommunikointini vaikeutuu, koska oikean käden keskisormeni on kipeä sisäänpäin kääntyneen kynnen vuoksi, ja pystyn ilmaisemaan itseäni vain vasurilla.
Otan elämäntehtäväkseni etsiä jostain toivon valonhippusen, vain hyppiäkseni sen päällä kunnes se lakkaa loistamasta. Tämän jälkeen kaivan sille hautapaikan golfradalle, ja toivon että kukaan ei ihmettele miksi hiekkaeste tuntuu laajenevan joka päivä.
Tämä on jo näkynyt kirjoitteluissani.
Normaalin "nauru jokaista 2,5 kappalejakoa kohden"-reaktion sijaan tulikin "hörähdys per sivu", josta siirryitte tasolle "heh, no onpas tekstiä...".
Tämä kaikki tulee huipentumaan pimeimmän tammi-helmikuun vaihteen aikana, olettaen siis että joku vielä on mukana, reaktioon: "äkkiä! Miten ihmeessä sivuhistorian voi pyyhkiä?! Ei, tällä tyypillähän voi olla kävijälogit...äkkiä kulta, pakkaa lapset, koira ja Salatut elämät-videot! Me muutetaan Espanjan aurinkorannikolle! Sinne se ei koskaan uskallaudu. Ja me ollaan sitten tästä lähtien Juanesit!"
Minä en pidä kesästä. Silloin on vähälumista, pimeyshaasteellista, hyttysrunsaudellista sekä muita käsittämättömiä yhdistelmiä. Tämä kaikki johtuu siitä että menen kesällä sekaisin. Synnyin pimeimpään talviaikaan, joten opin jo pienenä että pimeys antaa suojan, kylmyys opettaa ja koska joulupukki kävi jo kaksi päivää ennen syntymääni, en saa erikseen syntymäpäivälahjoja.
Täten kesä on minulle kuin olisin joutunut jonnekin omituiseen vaihtoehto-ulottuvuuteen. Enkä edes minnekään optimistiseen 1800-luvun scifi-kirjailijoiden lanseeraamaan toiveikkaiseen universumiin, vaan 1900-luvun kirjailijoiden luomaan, maailmansotien aiheuttamien ihmistuskan arpien koristamaan gehennan odotushuoneeseen, jossa on vain 80-lukulaisia lastenlehtiä ja 70-lukulaisia Avotakka-lehtiä.
Siksi tekstini kesäisin ovat aina haastamassa psykologeja keksimään uusia mielenvikaisuuden määritelmiä. Olen kuin amok-juoksua suorittava duracell-pupu, joka on kytketty suoraan fuusioreaktoriin, ja on juuri saavuttamassa Mach 1:tä.
Talvella olen kuin ne muut puput niissä duracell-pupu-mainoksissa.
Siis olettaen että ne muut puput olisivat päättäneet yhdistää voimansa, hypätä sen /&¤"=/:n ylimielisen näköisen /%&¤":n duracell-pupun kimppuun, tehdä sille jotain sanoinkuvaamatonta, ja toimittaa se lopulta golfradalle, jossa muutenkin tuntuu käyvän vilinä hiekkaesteen luona.
Tätä ns. hauskaa on siis luvassa kunnes seuraavan kerran terasseilla voi olla bikineissä (kyllä, se olin minä, mutta se on jo toinen juttu).
Sanoisin että palaamme normaalin lähetykseen huomenna, mutta...tiedättekin jo.
maanantai 29. lokakuuta 2007
Pienet kysymykset ovat maailman tragedia
Kiitos, M
Saavatko naisetkin seksipalveluja thai-hierontapaikoista?
Kuka keksi ensimmäisenä laittaa aaltopahvia lasin ympärille, ja alkaa tarjoilemaan siitä kuumaa juotavaa?
Maailma on valmistautunut isoihin kysymyksiin.
Mikä on hyvän ja pahan ero?
Miksi on olemassa jotain sen sijaan että ei olisi olemassa mitään?
Onko autuaampi antaa kuin ottaa?
Isot kysymykset ovat helppoja. Niitä varten perustetaan oppilaitoksia oppilaitosten sisään kuin venäläisissä baboshka-nukeissa, ja myönnetään professuureja parrankoon mittauksen perusteella.
Isoja asioita on nimittäin helppo käsitellä. Ne voi ottaa karhunsyleilyynsä ja puristaa niitä niin kauan että joko ne huutavat "antaudun! On autuaampi antaa kuin ottaa! Päästä jo irti!" tai lakkaavat hengittämästä. Joka tapauksessan ongelma lakkaa olemasta.
Mutta pienet kysymykset ovat liukkaita.
Jos kahvilan nimi on Cafè kafka, niin tarkoittaako se että siellä on harmaa-asuisia, hymyttömiä tarjoilijoita, jotka eivät ota vastaan tarjoustasi.
Sitten yhtäkkiä eteesi saatetaankin tuoda lasku, vaikka et olekaan saanut mitään, tai sitten saat jotain mitä et koskaan tilannutkaan, ja vaikka kuinka odotat, kukaan ei koskaan selitä miksi näin toimittiin juuri sinun kohdallasi.
Pienet kysymykset ovat tuollaisia.
Niille ei löydy mitään instanssia, joka voisi ratkoa ne nopeasti. Ne eivät synny pitkällisen pohdinnan tuloksena vaan saattavat iskeä päähäsi hetkellä minä hyvänsä. Eivätkä ne lähde pois.
Niiden ärsyttävyyskerroin on samaa luokkaa kuin olisit päässyt ihmiskoekaniiniksi pimeässä toimivan hyttys-karkottimen viimeiseen testivaiheeseen eli kahden viikon asumiseen taskulampun varassa hyttysten täyttämässä majassa.
Mikä oli sen sian nimi josta Valhallan juhlissa leikattiin lihaa pitohin, ja jonka liha kasvoi heti takaisin?
Pienet kysymykset myös tarttuvat.
Turha yrittää mitään zen buddhalaista "minkälainen ääni lähtee yksikätisestä taputuksesta" keskustelun avausta illanistujaisissa, sillä joko joku näyttää sellaisen tai sitten kertoo että ääni on ilmelvästi "tap--".
Kokeilkaa sen sijaan joskus kysyä miksi Helsingin tuomiokirkko näyttää aina niin julmetun isolta kuvissa, mutta sisältä se on niin pieni?
Se ei olekaan niin itsestäänselvää. Tästä syntyy keskustelua: onko se optinen harha, onko se oikeasti sittenkään niin pieni, missä kuvissa se on näyttänyt isolta, miten iso oikeastaan on iso jne.
Pieniin kysymyksiin ei kukaan edes halua vastata. Niiden ratkaisemisesta ei ole myönnetty palkintoja, ja "miksi kukaan tahtoisi ratkaista kysymyksiä, joista ei tule koskaan saamaan mitään oikeaa hyötyä paitsi mielenrauhan?" sisältää jo vastauksen itsessään.
Isoista kysymyksistä myönnetään palkintoja. Siksi niitä pyritään kehittämään koko ajan lisää. Jos jossain on jokin hyönteislaji kuolemassa sukupuuttoon, niin sen eloonjäämisestä syntyy kysymys vähintääkin kysymys "onko ihmiskunnalla oikeus jättää elämäänsä niin kuin aiemminkin, vaikka pilkullinen lentokyvytön lantakerttu hukkuu lantaan koska se ei osaa lentään?"
Tuosta saa varmaan jonkinlaisen Entomologien "keskustelunavaaja"-palkinnon.
Mutta missä vaiheessa pienet kysymykset sitten muuttuvat isoksi kysymykseksi?
Riittääkö siihen blogimerkintä?
Saavatko naisetkin seksipalveluja thai-hierontapaikoista?
Kuka keksi ensimmäisenä laittaa aaltopahvia lasin ympärille, ja alkaa tarjoilemaan siitä kuumaa juotavaa?
Maailma on valmistautunut isoihin kysymyksiin.
Mikä on hyvän ja pahan ero?
Miksi on olemassa jotain sen sijaan että ei olisi olemassa mitään?
Onko autuaampi antaa kuin ottaa?
Isot kysymykset ovat helppoja. Niitä varten perustetaan oppilaitoksia oppilaitosten sisään kuin venäläisissä baboshka-nukeissa, ja myönnetään professuureja parrankoon mittauksen perusteella.
Isoja asioita on nimittäin helppo käsitellä. Ne voi ottaa karhunsyleilyynsä ja puristaa niitä niin kauan että joko ne huutavat "antaudun! On autuaampi antaa kuin ottaa! Päästä jo irti!" tai lakkaavat hengittämästä. Joka tapauksessan ongelma lakkaa olemasta.
Mutta pienet kysymykset ovat liukkaita.
Jos kahvilan nimi on Cafè kafka, niin tarkoittaako se että siellä on harmaa-asuisia, hymyttömiä tarjoilijoita, jotka eivät ota vastaan tarjoustasi.
Sitten yhtäkkiä eteesi saatetaankin tuoda lasku, vaikka et olekaan saanut mitään, tai sitten saat jotain mitä et koskaan tilannutkaan, ja vaikka kuinka odotat, kukaan ei koskaan selitä miksi näin toimittiin juuri sinun kohdallasi.
Pienet kysymykset ovat tuollaisia.
Niille ei löydy mitään instanssia, joka voisi ratkoa ne nopeasti. Ne eivät synny pitkällisen pohdinnan tuloksena vaan saattavat iskeä päähäsi hetkellä minä hyvänsä. Eivätkä ne lähde pois.
Niiden ärsyttävyyskerroin on samaa luokkaa kuin olisit päässyt ihmiskoekaniiniksi pimeässä toimivan hyttys-karkottimen viimeiseen testivaiheeseen eli kahden viikon asumiseen taskulampun varassa hyttysten täyttämässä majassa.
Mikä oli sen sian nimi josta Valhallan juhlissa leikattiin lihaa pitohin, ja jonka liha kasvoi heti takaisin?
Pienet kysymykset myös tarttuvat.
Turha yrittää mitään zen buddhalaista "minkälainen ääni lähtee yksikätisestä taputuksesta" keskustelun avausta illanistujaisissa, sillä joko joku näyttää sellaisen tai sitten kertoo että ääni on ilmelvästi "tap--".
Kokeilkaa sen sijaan joskus kysyä miksi Helsingin tuomiokirkko näyttää aina niin julmetun isolta kuvissa, mutta sisältä se on niin pieni?
Se ei olekaan niin itsestäänselvää. Tästä syntyy keskustelua: onko se optinen harha, onko se oikeasti sittenkään niin pieni, missä kuvissa se on näyttänyt isolta, miten iso oikeastaan on iso jne.
Pieniin kysymyksiin ei kukaan edes halua vastata. Niiden ratkaisemisesta ei ole myönnetty palkintoja, ja "miksi kukaan tahtoisi ratkaista kysymyksiä, joista ei tule koskaan saamaan mitään oikeaa hyötyä paitsi mielenrauhan?" sisältää jo vastauksen itsessään.
Isoista kysymyksistä myönnetään palkintoja. Siksi niitä pyritään kehittämään koko ajan lisää. Jos jossain on jokin hyönteislaji kuolemassa sukupuuttoon, niin sen eloonjäämisestä syntyy kysymys vähintääkin kysymys "onko ihmiskunnalla oikeus jättää elämäänsä niin kuin aiemminkin, vaikka pilkullinen lentokyvytön lantakerttu hukkuu lantaan koska se ei osaa lentään?"
Tuosta saa varmaan jonkinlaisen Entomologien "keskustelunavaaja"-palkinnon.
Mutta missä vaiheessa pienet kysymykset sitten muuttuvat isoksi kysymykseksi?
Riittääkö siihen blogimerkintä?
torstai 25. lokakuuta 2007
On ylevä se mun tavoite, ei välttyä siltä voi kukaan; palkka näyttelemisen mukaan
Palkan sitominen tuottavuuteen ei tule jäämään historiaan ihmiskunnan suurimpina keksintöinä.
Sen keksiminen että valmiiksi viipaloitu leipä tulisi aina mainita maailman tärkeimpänä keksintönä tekohauskoissa jutuissa, voittaa palkan sitomisen tuottavuuteen.
Hitto, jopa leivän valmiiksi viipalointi voittaa tuottavuuteen sidotun palkan.
Miten kukaan voi mitata tuottavuutta luotettavasti?
Otetaan nyt esimerkkinä lääkärit.
Lääkäreille maksetaan huimaa palkkaa, koska he pelastavat ihmishenkiä.
Heidän tuottavuutensa on siis veronmaksajien pelastamista, jotka vuorostaan maksavat yhteiskunnalle veroja.
Mutta lasketaanpa paljonko rahaa menee siihen, että pelastetaan yksittäinen veronmaksaja ja ylläpidetään häntä työelämän jälkeen eläkkeillä ja muilla korvauksilla...yksi talteen, miinus viisi...Nyt sitten verrataan tätä siihen paljonko hän on tuottanut yhteiskunnalle...jaetaan ikävuosi-odotuksella...
Lääkärit ovat tällä kaavalla laskettuna oikeastaan aika paljon velkaa meille.
Tuottavuus ei siis ole hyvä kriteeri. Sen tilalle olisi syytä ottaa uskottavuus.
Oikeastaan suurin osa ihan mistä tahansa hyvästä palvelusta on yhdistelmä bluffia ja placebo-vaikutusta.
Myöntäkää pois: vaikka ette olisikaan välttämättä saaneet palvelua hakiessanne juuri sitä mitä halusitte, olette kuitenkin tyytyväinen siihen että teitä palvellut henkilö ainakin yritti parhaansa.
Otetaanpa nyt alussa mainitut lääkärit uudestaan esimerkiksi.
Ihmisillä on tietynlaisia odotuksia tiettyjen asioiden suhteen.
Kiitos tv-sarjojen, jokaisessa sairaalassa puolen tunnein välein suunnilleen jokaisen osaston hoitajan, lääkärin ja/tai siivoushenkilökunnan oletetaan syöksyvän jonkun huoneeseen ja huutavan ainakin kahden huutomerkin voimalla asioita kuten "sininen hälytys!!", "defibrillaattorit valmiiksi!!" tai kaikkien suosikki "miten hän sai sen tuonne?! Ja vielä poikittain?!"
Oikeastihan sairaala-elämä on kovin apaattista ulkopuolisen silmin. Se on todella kiireistä, mutta vain jos tiedät mitä merkkejä seurata, ja ihmiset eivät yleensä osaa.
Sairaanhoitajat eivät varmasti joutuisi lakkoilemaan palkankorotuksensa vuoksi, jos he juoksentelisivat puolen tunnin välein sinne ja tänne ja huutelisivat.
Potilaita pyydettäisiin ottamaan heti aspiriini, sillä kyseessä on "elämän ja kuoleman kysymys, äkkiä nyt!!".
Aina stetoskoopilla kuuntelun jälkeen lääkäri ottaisin jonkin kirjan, ja näyttäisi tutkivan sitä ja toteaisi aina välillä "hmmmmmmm..."
Tällöin ihmiset uskoisivat kuinka vaativaa heidän työnsä on, eivätkä kyselisi tyhmiä kuten "mutta mistä me oikeasti saadaan rahat palkankorotuksiin?"
Sama juttu muissakin töissä.
Kassahenkilöstölle pitäisi myöntää aivan huimaa palkkaa siitä, että he naurahtavat joka kerta kun asiakas luulee keksivänsä jonkun uuden vitsin kassatapahtumista (tosiasian ollessa että kassa on jo kuullut saman vitsin pelkästään sinä päivänä matemaattisella kaavalla ilmaistuna N², N>1, kertaa).
Eli aina kun myyjä naurahtaa "haluatko kuitin"-kysymyksen tuottamaan vastaukseen "pidä sinä vaan se, mulla on jo yksi tollanen kotona", hänelle pitäisi myöntää ainakin prosenttiyksikön palkankorotus.
Erityinen kausibonus tulisi myöntää heille, jotka onnistuvat näyttelemään räjähtävää nauramista ja hakkaamaan kassatiskiin pienen lommon nyrkillään. Erityisesti niissä tilanteissa kun asiakas sanoo huomatessaan, että hinnanlukija ei hyväksy huonosti pussin kylkeen liimattua hintalappua: "onks toi sitten niinku ilmanen?"
Jos tällainen järjestelmä otettaisiin käyttöön, gallupit joissa kysytään "kenen mielestänne tulisi saada suurimmat palkankorotukset" oikeasti tarkoittaisivat sitä.
Olisiko tässä järjestelmässä sitten häviäjiä? IT-alalla toimivat saattaisivat kärsiä siitä, että heidän työskentelynsä ei olekaan niin hektisen näköistä kuin aina elokuvissa annetaan ymmärtää. Ja ne joutuvat vieläpä oikeasti painamaan välilyöntiä, ei elokuvissa koskaan...
Mutta toisaalta se olisi niille ihan oikein. Mitäs valitsivat alansa?
Sen keksiminen että valmiiksi viipaloitu leipä tulisi aina mainita maailman tärkeimpänä keksintönä tekohauskoissa jutuissa, voittaa palkan sitomisen tuottavuuteen.
Hitto, jopa leivän valmiiksi viipalointi voittaa tuottavuuteen sidotun palkan.
Miten kukaan voi mitata tuottavuutta luotettavasti?
Otetaan nyt esimerkkinä lääkärit.
Lääkäreille maksetaan huimaa palkkaa, koska he pelastavat ihmishenkiä.
Heidän tuottavuutensa on siis veronmaksajien pelastamista, jotka vuorostaan maksavat yhteiskunnalle veroja.
Mutta lasketaanpa paljonko rahaa menee siihen, että pelastetaan yksittäinen veronmaksaja ja ylläpidetään häntä työelämän jälkeen eläkkeillä ja muilla korvauksilla...yksi talteen, miinus viisi...Nyt sitten verrataan tätä siihen paljonko hän on tuottanut yhteiskunnalle...jaetaan ikävuosi-odotuksella...
Lääkärit ovat tällä kaavalla laskettuna oikeastaan aika paljon velkaa meille.
Tuottavuus ei siis ole hyvä kriteeri. Sen tilalle olisi syytä ottaa uskottavuus.
Oikeastaan suurin osa ihan mistä tahansa hyvästä palvelusta on yhdistelmä bluffia ja placebo-vaikutusta.
Myöntäkää pois: vaikka ette olisikaan välttämättä saaneet palvelua hakiessanne juuri sitä mitä halusitte, olette kuitenkin tyytyväinen siihen että teitä palvellut henkilö ainakin yritti parhaansa.
Otetaanpa nyt alussa mainitut lääkärit uudestaan esimerkiksi.
Ihmisillä on tietynlaisia odotuksia tiettyjen asioiden suhteen.
Kiitos tv-sarjojen, jokaisessa sairaalassa puolen tunnein välein suunnilleen jokaisen osaston hoitajan, lääkärin ja/tai siivoushenkilökunnan oletetaan syöksyvän jonkun huoneeseen ja huutavan ainakin kahden huutomerkin voimalla asioita kuten "sininen hälytys!!", "defibrillaattorit valmiiksi!!" tai kaikkien suosikki "miten hän sai sen tuonne?! Ja vielä poikittain?!"
Oikeastihan sairaala-elämä on kovin apaattista ulkopuolisen silmin. Se on todella kiireistä, mutta vain jos tiedät mitä merkkejä seurata, ja ihmiset eivät yleensä osaa.
Sairaanhoitajat eivät varmasti joutuisi lakkoilemaan palkankorotuksensa vuoksi, jos he juoksentelisivat puolen tunnin välein sinne ja tänne ja huutelisivat.
Potilaita pyydettäisiin ottamaan heti aspiriini, sillä kyseessä on "elämän ja kuoleman kysymys, äkkiä nyt!!".
Aina stetoskoopilla kuuntelun jälkeen lääkäri ottaisin jonkin kirjan, ja näyttäisi tutkivan sitä ja toteaisi aina välillä "hmmmmmmm..."
Tällöin ihmiset uskoisivat kuinka vaativaa heidän työnsä on, eivätkä kyselisi tyhmiä kuten "mutta mistä me oikeasti saadaan rahat palkankorotuksiin?"
Sama juttu muissakin töissä.
Kassahenkilöstölle pitäisi myöntää aivan huimaa palkkaa siitä, että he naurahtavat joka kerta kun asiakas luulee keksivänsä jonkun uuden vitsin kassatapahtumista (tosiasian ollessa että kassa on jo kuullut saman vitsin pelkästään sinä päivänä matemaattisella kaavalla ilmaistuna N², N>1, kertaa).
Eli aina kun myyjä naurahtaa "haluatko kuitin"-kysymyksen tuottamaan vastaukseen "pidä sinä vaan se, mulla on jo yksi tollanen kotona", hänelle pitäisi myöntää ainakin prosenttiyksikön palkankorotus.
Erityinen kausibonus tulisi myöntää heille, jotka onnistuvat näyttelemään räjähtävää nauramista ja hakkaamaan kassatiskiin pienen lommon nyrkillään. Erityisesti niissä tilanteissa kun asiakas sanoo huomatessaan, että hinnanlukija ei hyväksy huonosti pussin kylkeen liimattua hintalappua: "onks toi sitten niinku ilmanen?"
Jos tällainen järjestelmä otettaisiin käyttöön, gallupit joissa kysytään "kenen mielestänne tulisi saada suurimmat palkankorotukset" oikeasti tarkoittaisivat sitä.
Olisiko tässä järjestelmässä sitten häviäjiä? IT-alalla toimivat saattaisivat kärsiä siitä, että heidän työskentelynsä ei olekaan niin hektisen näköistä kuin aina elokuvissa annetaan ymmärtää. Ja ne joutuvat vieläpä oikeasti painamaan välilyöntiä, ei elokuvissa koskaan...
Mutta toisaalta se olisi niille ihan oikein. Mitäs valitsivat alansa?
keskiviikko 24. lokakuuta 2007
Demokratia blaa blaa
Tiesittekö että Platonin kuolemasta on olemassa eräs vähemmälle huomiolle jäänyt teoria?
Esitän sen seuraavaksi dramatisoidussa muodossa.
Paikka: jossain salaisessa paikassa, minne kukaan ei koskaan eksy.
Henkilöt: kaksi valkoisiin pukeutunutta tiedemiestyyppiä.
Kumpikin parveilee omituisen näköisen laitteen ympärillä, johon menee lukemattomia johtoja sisään ja ulos. Monitoreita on kaikilla seinillä. Lopulta toinen henkilöistä puhuu.
- Viimeinkin. Vuosisatojen tieteelliset kaavat ja teoriat yhdistyvät lopultakin tässä laitteessa.
- Niin, täytyy myöntää että oli aikoja jolloin epäilin teitä, professori.
- Niin niin, ymmärrettäväähän se on. En itsekään uskonut että saisimme sen oikeasti aikaiseksi.
- Mutta siinä se nyt on, ja se on aivan teidän ansiotanne, profeesori.
- Hmmm, toki annan arvoa minua edeltäneille tiedemiehille...
- Paitsi Edisonille....
-...paitsi Edisonille, joka epäili aikamatkustusta. Mitähän hän sanoisi jos nyt näkisi maailman ensimmäisen aikakoneen?
- Mehän voisimme käydä hakemassa hänet.
- Ei, sen kunnian saa Platon, mies joka perusti ensimmäisen akatemian, joka johdatti kansan pimeydestä tiedon valoon. Toisitko hänet tänne, siinä ovat jo koordinaatit valmiina?
- Kyllä, professori.
....Tzzzzzzzzzuuuuuuummmmmm...
- Mitä...mitä jumalten nimeen juuri tapahtui?
- Aaah, kunnianarvoisa Platon, tervetuloa tulevaisuuteen!
- Olenko minä kuollut? Oletteko te jumalia?
- Ei, ei nyt sentään. Tämä on...jumalten vaunu joka voi kuljettaa ihmisiä ajassa.
- Ajassa? Jumalten vaunu kuljetti minua siis äsken?
- Niin, juuri sillä. Te olette nyt tulevaisuudessa.
- Tulevaisuudessa?
- Niin, maailmassa jota teidän ajatuksenne ovat muokanneet.
- Aaa, tiesinhän että Valtio-teokseni saisi vielä ansaitsemansa arvostuksen.
- No niin se tavallaan saikin.
- Tulevaisuudessa puhutaan niin omituisesti. Mitä tarkoitatte sanoessanne "tavallaan"?
- Kirjoituksianne pidetään merkittävinä teoksina, monien aatteiden lähteinä. Niitä ei kuitenkaan ole yritetty toteuttaa käytännössä.
- Mutta juurihan sanoitte että niitä arvostetaan? Miten jotain voi arvostaa jos sen sanomaa ei toteuta?
- Juu juu, kyllä me arvostamme kirjoituksianne. Esimerkiksi yhteiskuntamme perustuu ideoihinne.
- Todellako? Kuka on valistunut itsevaltiaanne? Tahtoisin tavata hänet ja keskustella kuin mies miehelle.
- Öööh...
- Miksi epäröitte, juurihan sanoitte että yhteiskuntanne perustuu kirjoituksiini.
- Herra Platon, professori yrittää sanoa että Itse asiassa me olemme demokratia.
- Demokratia!? Enkö minä sanonut että demokratia on pahimman mahdollisen tyrannian alku! Mitä te houkat olette menneet tekemään! Sydämeni...
- Noh noh, me olemme vähän parannelleet sitä...
- Kertokaa pian, miten?
- Katsokaas herra Platon, meidän järjestelmässämme naisetkin voivat äänestää.
- Mitä haadesta?!
- Juu, Itse asiassa meidän nykyinen johtajamme on nainen.
- Mit---ai---sydän---urk.
- Anteeksi professori, enhän minä tiennyt! Otin koulussa käytännön filosofian sijaan puolijohdetekniikan kurssin!
- No, eipä tuolle oikein voi mitään. Palautetaan hänet takaisin ja sovitaan että tätä ei koskaan tapahtunut. Haetaan seuraavaksi Leonardo DaVinci ja kysytään häneltä Mona Lisan kulmakarvoista.
Toisin kuin yleensä luullaan, Platonin mielestä demokratia on toiseksi huonoin hallintojärjestelmä. Siinä ketkä tahansa, mm. naiset, saisivat äänestää.
Lopulta tällainen yleisen (tyhmän) mielipiteen kuunteleminen johtaa huonoimpaan hallintojärjestelmään eli tyranniaan, kun kansan valitsema johtaja saa pikkaisen liikaa suuria ajatuksia itsestään.
Tuo kaikki nyt on vain filosofista kikkailua sanoilla.
Koska nyt olemme demokratia, niin kuunnellaan kansaa. Mitä mieltä kansa on?
Vakuutusyhtiö Pohjolan tekemän tutkimuksen mukaan suomalaiset käytännöllisesti katsoen haluvat poliisivaltion. Enemmän valtuuksia poliisille, enemmän valvontaa ja enemmän konkreettisia toimia turvallisuuden lisäämiseksi.
Entä muualla? Ilta-Sanomien mukaan venäläiset eivät kaipaa sananvapautta, demokratiaa tai muita hömpötyksiä. He vain haluavat tasaista, normaalia elämää.
Useiden lähteiden mukaan viimeinen länsimaalainen, joka ymmärsi Lähi-Itää, oli Aleksanteri Suuri. Kerrotaan että kerran Aleksanterin hevonen Bukefalos varastettiin tämän ollessa matkalla Lähi-Idässä.
Aleksanteri lähetti viestin ympäri maakuntaa: jos Bukefalos ei olisi takaisin hänellä huomiseen keskipäivään mennessä, hän ja hänen joukkonsa tappaisivat kaiken ja kaikki kolmen päivämatkan etäisyydellä.
Bukefalos oli pilttuussaan seuraavana aamuna.
Länsimaiden ongelma on se, että jonkin vääristyneen "hyvä ja paha"-ajattelun vuoksi luullaan, että ainoa tapa hoitaa asioita on saada demokratia kaikkialle heti.
Ei nyt mitään henkilökohtaista ketään takkutukkaista hamppuvaatteisiin pukeutunutta postikortteja lähettelevää vihreitä äänestänyttä kohtaan, mutta asia ei ole näin.
On olemassa maita, joissa termiä "demokratia" oli ABC-kirjan kakkos-osan, DEF-kirjan irtirevityssä sivussa, joten siitä ei ole kuultu.
Sen sijaan on totuttu siihen että johtaja on voimakas, armoton ja vahva. Kaikki muu on heikkoutta, ja jos maailma on opettanut jotain, niin sen että maailma syö heikkoja ihan vaan huvikseen.
Nyt sinne tulee jotain vaaleita, pehmeäihoisia, ilmiselvästi mielisairaita tyyppejä puhumaan "vapaista vaaleista ja kansan vapauttamisesta".
Ja kun joku iskee niitä vastaan, niin ne eivät saa näyttää kovuuttaan viholliselle, esim. tappamalla vihollisen heimolaisia, koska se ei olisi "oikein". Nämä tyypit ovat ilmiselvästi heikkoja, eli eivät sopivia johtamaan.
Toinen osapuoli siis puhuu porkkanasta, ja toinen multatikkarista.
Otetaan esimerkkinä Kiina.
En muuten hyväksy Kiinan johdon käyttämiä sensuurikeinoja tai ihmisongelmien ratkaisutapoja.
Mutta ymmärrän miksi siellä ei ole demokratiaa.
Kiinassa on noin 1,3 miljardia ihmistä. Heitä on vuosikymmeniä pidetty kurissa ja nuhteessa Puolueen toimesta. Suoraan sanottuna he ovat laitostuneet.
Kuvitellaan nyt että heille ilmoitettaisiin: "no niin popula. Huomisesta lähtien meillä on demokratia. Se tarkoittaa että saatte alkaa äänestää johtajianne, ja jokaisella on oikeus toteuttaa itseään sekä muuta pientä, josta sitten myöhemmin tietoa. Eipä sen kummempaa, jatkakaa niin kuin aiemminkin, paitsi tietenkin huomisen jälkeen."
Maailmanhistoria tuntee ainakin yhden tällaisen tapauksen. Muistaako joku vielä Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton? Kavereiden kesken parin vodkapaukun jälkeen Neuvostoliitto?
Äkillisen muutoksen loputuloksena syntyi kaaos, jota ei oikeastaan ole vieläkään saatu hallintaan. Jos sosialistinen järjestelmä ei ollut täydellinen, ei sen seuraaja ollut myöskään.
Haluaako joku nyt oikeasti tuollaisen sekamelskan suunnilleen maailman tällä hetkellä ainoana talousveturina toimivaan maahan? Haluaako joku arvailla millaiset seuraukset tuosta olisivat?
Platon oli filosofi. Hän uskoi että ainoa oikea tapa hallita ihmisiä oli holhota heitä.
Demokratiassa ihmisten on luotettava siihen, että kaveri vieressämme ei tahdo viedä multatikkariamme, vaan on valmis jakamaan sen.
Luotatteko te?
Esitän sen seuraavaksi dramatisoidussa muodossa.
Paikka: jossain salaisessa paikassa, minne kukaan ei koskaan eksy.
Henkilöt: kaksi valkoisiin pukeutunutta tiedemiestyyppiä.
Kumpikin parveilee omituisen näköisen laitteen ympärillä, johon menee lukemattomia johtoja sisään ja ulos. Monitoreita on kaikilla seinillä. Lopulta toinen henkilöistä puhuu.
- Viimeinkin. Vuosisatojen tieteelliset kaavat ja teoriat yhdistyvät lopultakin tässä laitteessa.
- Niin, täytyy myöntää että oli aikoja jolloin epäilin teitä, professori.
- Niin niin, ymmärrettäväähän se on. En itsekään uskonut että saisimme sen oikeasti aikaiseksi.
- Mutta siinä se nyt on, ja se on aivan teidän ansiotanne, profeesori.
- Hmmm, toki annan arvoa minua edeltäneille tiedemiehille...
- Paitsi Edisonille....
-...paitsi Edisonille, joka epäili aikamatkustusta. Mitähän hän sanoisi jos nyt näkisi maailman ensimmäisen aikakoneen?
- Mehän voisimme käydä hakemassa hänet.
- Ei, sen kunnian saa Platon, mies joka perusti ensimmäisen akatemian, joka johdatti kansan pimeydestä tiedon valoon. Toisitko hänet tänne, siinä ovat jo koordinaatit valmiina?
- Kyllä, professori.
....Tzzzzzzzzzuuuuuuummmmmm...
- Mitä...mitä jumalten nimeen juuri tapahtui?
- Aaah, kunnianarvoisa Platon, tervetuloa tulevaisuuteen!
- Olenko minä kuollut? Oletteko te jumalia?
- Ei, ei nyt sentään. Tämä on...jumalten vaunu joka voi kuljettaa ihmisiä ajassa.
- Ajassa? Jumalten vaunu kuljetti minua siis äsken?
- Niin, juuri sillä. Te olette nyt tulevaisuudessa.
- Tulevaisuudessa?
- Niin, maailmassa jota teidän ajatuksenne ovat muokanneet.
- Aaa, tiesinhän että Valtio-teokseni saisi vielä ansaitsemansa arvostuksen.
- No niin se tavallaan saikin.
- Tulevaisuudessa puhutaan niin omituisesti. Mitä tarkoitatte sanoessanne "tavallaan"?
- Kirjoituksianne pidetään merkittävinä teoksina, monien aatteiden lähteinä. Niitä ei kuitenkaan ole yritetty toteuttaa käytännössä.
- Mutta juurihan sanoitte että niitä arvostetaan? Miten jotain voi arvostaa jos sen sanomaa ei toteuta?
- Juu juu, kyllä me arvostamme kirjoituksianne. Esimerkiksi yhteiskuntamme perustuu ideoihinne.
- Todellako? Kuka on valistunut itsevaltiaanne? Tahtoisin tavata hänet ja keskustella kuin mies miehelle.
- Öööh...
- Miksi epäröitte, juurihan sanoitte että yhteiskuntanne perustuu kirjoituksiini.
- Herra Platon, professori yrittää sanoa että Itse asiassa me olemme demokratia.
- Demokratia!? Enkö minä sanonut että demokratia on pahimman mahdollisen tyrannian alku! Mitä te houkat olette menneet tekemään! Sydämeni...
- Noh noh, me olemme vähän parannelleet sitä...
- Kertokaa pian, miten?
- Katsokaas herra Platon, meidän järjestelmässämme naisetkin voivat äänestää.
- Mitä haadesta?!
- Juu, Itse asiassa meidän nykyinen johtajamme on nainen.
- Mit---ai---sydän---urk.
- Anteeksi professori, enhän minä tiennyt! Otin koulussa käytännön filosofian sijaan puolijohdetekniikan kurssin!
- No, eipä tuolle oikein voi mitään. Palautetaan hänet takaisin ja sovitaan että tätä ei koskaan tapahtunut. Haetaan seuraavaksi Leonardo DaVinci ja kysytään häneltä Mona Lisan kulmakarvoista.
Toisin kuin yleensä luullaan, Platonin mielestä demokratia on toiseksi huonoin hallintojärjestelmä. Siinä ketkä tahansa, mm. naiset, saisivat äänestää.
Lopulta tällainen yleisen (tyhmän) mielipiteen kuunteleminen johtaa huonoimpaan hallintojärjestelmään eli tyranniaan, kun kansan valitsema johtaja saa pikkaisen liikaa suuria ajatuksia itsestään.
Tuo kaikki nyt on vain filosofista kikkailua sanoilla.
Koska nyt olemme demokratia, niin kuunnellaan kansaa. Mitä mieltä kansa on?
Vakuutusyhtiö Pohjolan tekemän tutkimuksen mukaan suomalaiset käytännöllisesti katsoen haluvat poliisivaltion. Enemmän valtuuksia poliisille, enemmän valvontaa ja enemmän konkreettisia toimia turvallisuuden lisäämiseksi.
Entä muualla? Ilta-Sanomien mukaan venäläiset eivät kaipaa sananvapautta, demokratiaa tai muita hömpötyksiä. He vain haluavat tasaista, normaalia elämää.
Useiden lähteiden mukaan viimeinen länsimaalainen, joka ymmärsi Lähi-Itää, oli Aleksanteri Suuri. Kerrotaan että kerran Aleksanterin hevonen Bukefalos varastettiin tämän ollessa matkalla Lähi-Idässä.
Aleksanteri lähetti viestin ympäri maakuntaa: jos Bukefalos ei olisi takaisin hänellä huomiseen keskipäivään mennessä, hän ja hänen joukkonsa tappaisivat kaiken ja kaikki kolmen päivämatkan etäisyydellä.
Bukefalos oli pilttuussaan seuraavana aamuna.
Länsimaiden ongelma on se, että jonkin vääristyneen "hyvä ja paha"-ajattelun vuoksi luullaan, että ainoa tapa hoitaa asioita on saada demokratia kaikkialle heti.
Ei nyt mitään henkilökohtaista ketään takkutukkaista hamppuvaatteisiin pukeutunutta postikortteja lähettelevää vihreitä äänestänyttä kohtaan, mutta asia ei ole näin.
On olemassa maita, joissa termiä "demokratia" oli ABC-kirjan kakkos-osan, DEF-kirjan irtirevityssä sivussa, joten siitä ei ole kuultu.
Sen sijaan on totuttu siihen että johtaja on voimakas, armoton ja vahva. Kaikki muu on heikkoutta, ja jos maailma on opettanut jotain, niin sen että maailma syö heikkoja ihan vaan huvikseen.
Nyt sinne tulee jotain vaaleita, pehmeäihoisia, ilmiselvästi mielisairaita tyyppejä puhumaan "vapaista vaaleista ja kansan vapauttamisesta".
Ja kun joku iskee niitä vastaan, niin ne eivät saa näyttää kovuuttaan viholliselle, esim. tappamalla vihollisen heimolaisia, koska se ei olisi "oikein". Nämä tyypit ovat ilmiselvästi heikkoja, eli eivät sopivia johtamaan.
Toinen osapuoli siis puhuu porkkanasta, ja toinen multatikkarista.
Otetaan esimerkkinä Kiina.
En muuten hyväksy Kiinan johdon käyttämiä sensuurikeinoja tai ihmisongelmien ratkaisutapoja.
Mutta ymmärrän miksi siellä ei ole demokratiaa.
Kiinassa on noin 1,3 miljardia ihmistä. Heitä on vuosikymmeniä pidetty kurissa ja nuhteessa Puolueen toimesta. Suoraan sanottuna he ovat laitostuneet.
Kuvitellaan nyt että heille ilmoitettaisiin: "no niin popula. Huomisesta lähtien meillä on demokratia. Se tarkoittaa että saatte alkaa äänestää johtajianne, ja jokaisella on oikeus toteuttaa itseään sekä muuta pientä, josta sitten myöhemmin tietoa. Eipä sen kummempaa, jatkakaa niin kuin aiemminkin, paitsi tietenkin huomisen jälkeen."
Maailmanhistoria tuntee ainakin yhden tällaisen tapauksen. Muistaako joku vielä Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton? Kavereiden kesken parin vodkapaukun jälkeen Neuvostoliitto?
Äkillisen muutoksen loputuloksena syntyi kaaos, jota ei oikeastaan ole vieläkään saatu hallintaan. Jos sosialistinen järjestelmä ei ollut täydellinen, ei sen seuraaja ollut myöskään.
Haluaako joku nyt oikeasti tuollaisen sekamelskan suunnilleen maailman tällä hetkellä ainoana talousveturina toimivaan maahan? Haluaako joku arvailla millaiset seuraukset tuosta olisivat?
Platon oli filosofi. Hän uskoi että ainoa oikea tapa hallita ihmisiä oli holhota heitä.
Demokratiassa ihmisten on luotettava siihen, että kaveri vieressämme ei tahdo viedä multatikkariamme, vaan on valmis jakamaan sen.
Luotatteko te?
Ja te olitte..?
Mitä jos te ette olekaan te?
Kaikki muistavat viikon takaisen tapauksen, jossa kävi ilmi että Tsekeissä olivat vauvat vaihtuneet. Sitä on tapahtunut myös Suomessakin.
Mistä siis jos te olettekin tällaisen vaihdoksen uhri?
Tämä tosin on nykyään hyvin epätodennäköistä, sillä Suomessa vauvat merkitään melkeinpä välittömästi syntymän jälkeen rannekkeella, että sekaannuksia ei satu.
Tämä ei siltikään tarkoita että kaikki olisi hyvin.
Voitteko todistaa olemassaolonne?
Teillä on henkilöllisyyspaperinne, verotodistus, sosiaaliturvatunnus. Ne ovat vain todiste siitä, että teillä on jonkun ihmisen henkilöllisyys ja sitä varten luovutetut paperit. Niitä voi väärentää.
Onhan teillä toki kuvia teistä perheenne ja ystävienne kanssa? Nykyaikaisilla kuvanhallinta-tekniikoilla näitäkin kuvia voidaan luoda tai jo olemassaolevia otoksia muokata.
Onhan teillä kuitenkin ystävänne ja perheenne, jotka ovat valmiit puhumaan puolestanne.
Mistä tiedätte että he ovat oikeita? Kenties he ovat vain näyttelijöitä, jotka on palkattu tehtäväänsä. Tai kenties hekin ovat samanlaisen operaation uhreja kuin tekin.
Työ, te käytte työssä joka päivä. Miten te osaisitte tehdä työtänne, jos ette olisi te? Ehkä tämä nykyinen työ on jotain mitä teitte aiemminkin, tai sitten se on oikeaan ammattitaitoonne nähden niin alkeellista hommaa, että opitte sen hetkessä.
Nykyisin työhistoria voi olla niin pätkätöiden täyttämä, että jos työkaverinne eivät tunne teitä, siinä ei ole mitään omituista.
Mitä jos te oikeasti heräsitte ensimmäisen kerran vuoteestanne tänään? Asuntonne oli muokattu asutun näköiseksi ja jääkaappiin oli koottu yleisimpiä elintarvikkeita. Saatoitte ihmetellä missä ihmeen vaiheessa olitte ostaneet jonkin yksittäisen asian, mutta laitoitte kaiken huonon muistin piikkiin.
Tiesitte vain että teidän on mentävä jonnekin ja tehtävä siellä jotain. Ehkä se oli hyvän aivopesun tulosta.
Ja eikö toisinaan katsoessanne peilistä teille tule mieleen että te olitte tarkoitettu johonkin suurempaan kuin mitä nyt olette?
Sisällänne tuntuu siltä kuin olisitte menettäneet jotain niin mahtavaa, että sen tajuaminen saisi heikomman ihmisen lankeamaan maahan ja itkemään.
Mutta te olette aikuinen. Te unohdatte mistä koko ajatus edes tuli ja jatkatte normaalia elämäänne.
Ai te olette ihan varma ilman epäilystäkään siitä kuka olette? Ette edes tietäisi syytä miksi joku tekisi teille jotain äskenmainittua? Että pelkkä ajatus on ihan utopistinen?
Sitähän minäkin. Liikaa kahvia taas, heh heh.
Ja ihan vaan ystävällisenä neuvona: muistakaakin se.
Kaikki muistavat viikon takaisen tapauksen, jossa kävi ilmi että Tsekeissä olivat vauvat vaihtuneet. Sitä on tapahtunut myös Suomessakin.
Mistä siis jos te olettekin tällaisen vaihdoksen uhri?
Tämä tosin on nykyään hyvin epätodennäköistä, sillä Suomessa vauvat merkitään melkeinpä välittömästi syntymän jälkeen rannekkeella, että sekaannuksia ei satu.
Tämä ei siltikään tarkoita että kaikki olisi hyvin.
Voitteko todistaa olemassaolonne?
Teillä on henkilöllisyyspaperinne, verotodistus, sosiaaliturvatunnus. Ne ovat vain todiste siitä, että teillä on jonkun ihmisen henkilöllisyys ja sitä varten luovutetut paperit. Niitä voi väärentää.
Onhan teillä toki kuvia teistä perheenne ja ystävienne kanssa? Nykyaikaisilla kuvanhallinta-tekniikoilla näitäkin kuvia voidaan luoda tai jo olemassaolevia otoksia muokata.
Onhan teillä kuitenkin ystävänne ja perheenne, jotka ovat valmiit puhumaan puolestanne.
Mistä tiedätte että he ovat oikeita? Kenties he ovat vain näyttelijöitä, jotka on palkattu tehtäväänsä. Tai kenties hekin ovat samanlaisen operaation uhreja kuin tekin.
Työ, te käytte työssä joka päivä. Miten te osaisitte tehdä työtänne, jos ette olisi te? Ehkä tämä nykyinen työ on jotain mitä teitte aiemminkin, tai sitten se on oikeaan ammattitaitoonne nähden niin alkeellista hommaa, että opitte sen hetkessä.
Nykyisin työhistoria voi olla niin pätkätöiden täyttämä, että jos työkaverinne eivät tunne teitä, siinä ei ole mitään omituista.
Mitä jos te oikeasti heräsitte ensimmäisen kerran vuoteestanne tänään? Asuntonne oli muokattu asutun näköiseksi ja jääkaappiin oli koottu yleisimpiä elintarvikkeita. Saatoitte ihmetellä missä ihmeen vaiheessa olitte ostaneet jonkin yksittäisen asian, mutta laitoitte kaiken huonon muistin piikkiin.
Tiesitte vain että teidän on mentävä jonnekin ja tehtävä siellä jotain. Ehkä se oli hyvän aivopesun tulosta.
Ja eikö toisinaan katsoessanne peilistä teille tule mieleen että te olitte tarkoitettu johonkin suurempaan kuin mitä nyt olette?
Sisällänne tuntuu siltä kuin olisitte menettäneet jotain niin mahtavaa, että sen tajuaminen saisi heikomman ihmisen lankeamaan maahan ja itkemään.
Mutta te olette aikuinen. Te unohdatte mistä koko ajatus edes tuli ja jatkatte normaalia elämäänne.
Ai te olette ihan varma ilman epäilystäkään siitä kuka olette? Ette edes tietäisi syytä miksi joku tekisi teille jotain äskenmainittua? Että pelkkä ajatus on ihan utopistinen?
Sitähän minäkin. Liikaa kahvia taas, heh heh.
Ja ihan vaan ystävällisenä neuvona: muistakaakin se.
tiistai 23. lokakuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, XIII
Kävin taas parturissa.
Päätellen katseista mitä olen taas saanut osakseni, ihmiset kuvittelevat että saapuessani alan liikkeeseen seuraavanlainen keskustelu käytiin läpi:
- No mutta hei!
- No hei hei!
:poskisuudelma: :poskisuudelma:
- Mitäs tällä kertaa laitettaisiiin?
- No mää ajattelin että jos tällä kertaa laitettaisiin sellainen leikkaus, että mää niinku olisin pienen keski-lännessä Yhdysvalloissa sijaitsevan pikku Collegen jalkapallotähti. Mää niinku seurustelisin cheerleaderin kanssa ja mun isällä olisi paikkakunnan isoin ruohonleikkuri-liike. Aina iltaisin mä ja mun kaverit ajeltaisiin ´70 Impalalla, ja käytäisiin kiusaamassa nörttejä ja hakkaamassa homoja.
- Ai kun kiva.
- Mutta niinku salaa mä olisin epävarma mun seksuaalisuudestani, ja kävisin kiivasta jaakobinpainia itseni kanssa iltaisin. Jalkapallonkin mä olisin niinku aloittanut ku isä tahtoi sitä ja pääseehän siinä taputtelemaan jätkiä takapuolelle ilman että herättää kysymyksiä.
- Ai toi on niin just sua. Mitä asemaa kentällä sä olit niinku ajatellu?
- Mä tuumasin että niinku puolustaja, koska siinä pääsee eniten fyysiseen kontaktiin.
- Ai ku hyvä. Miten lähellä raamattuvyöhykettä sä olit ajatellu että sä niinku asuisit?
- No me käytäisiin joka sunnuntai kirkossa, mutta ei me kuitenkaan ihan baptisteja oltais.
- Ai tämä selvä.
(Tukanleikkuun jälkeen:)
- No tällanen tästä tuli, mitä tykkäät?
- Vau, miten sä osaatkin niin saada mun sisäisen palon, ja kaipuun todellista minääni kohtaan havainnollistettua vain muotoiluvaahdolla, kolmilla eri saksilla, föönillä, trimmerillä, kammalla, hajusteilla ja päänahan hieronnalla?
- Ai kun sä olet aina niin kohtelias!
- Eikun mä vaan kerron totuuden. Mitä mä olen velkaa?
- Nooh, talo tarjoaa tämän kerran, kun sä oot noin söpö...
- Et säkään ole hassumpi, höpö. Mutta nyt mun pitää hei tosissaan mennä. Ciao!
- Ciao!
Oikeasti keskustelu meni näin:
- Terve. Tükanleikkuu, trimmataan?
- Terve. Juu.
(Tukanleikkuun jälkeen:)
- Mitä tükkaat?
- Erinomaista työtä, kiitos. Tuossa maksu.
- Kiitos.
- Moi.
- Moi.
Ilmeisesti tästä tukasta ei saa normaalin näköistä. Ja missä ihmeen vaiheessa pääkaupunkiseudulla on alettu katsomaan ihmisiä? Mitä tapahtui maahantuijottamiselle ja muiden katseiden välttelylle? Missä ihmeen vaiheessa porukka alkoi käyttäytyä yksilöinä lauman sijaan?
Muita ilmoitusluonteisia aiheita: hammaslääkärin hampaanpoiston jäljiltä syntyneestä haavasta on poistettu tikit.
Pystyn nyt syömään molemmilla leukani puolilla normaalisti, mutta jatkan silti myslieni muussaamista tehosekoittimessa. Huomasin että jos lisään mukaan omenan, tämä nopeuttaa varsinaista syömistapahtumaa koska kaikki on yhdessä koossa.
Lisäksi minusta on kiva leikkiä mysli-vaniljajogurtti-sörsseliin uppoavien omenanpalojen kanssa USS Indianapolista (jep, olen niin outo).
Siinä kaikki tällä erää, palaamme normaaliin lähetykseen taas huomenna.
Päätellen katseista mitä olen taas saanut osakseni, ihmiset kuvittelevat että saapuessani alan liikkeeseen seuraavanlainen keskustelu käytiin läpi:
- No mutta hei!
- No hei hei!
:poskisuudelma: :poskisuudelma:
- Mitäs tällä kertaa laitettaisiiin?
- No mää ajattelin että jos tällä kertaa laitettaisiin sellainen leikkaus, että mää niinku olisin pienen keski-lännessä Yhdysvalloissa sijaitsevan pikku Collegen jalkapallotähti. Mää niinku seurustelisin cheerleaderin kanssa ja mun isällä olisi paikkakunnan isoin ruohonleikkuri-liike. Aina iltaisin mä ja mun kaverit ajeltaisiin ´70 Impalalla, ja käytäisiin kiusaamassa nörttejä ja hakkaamassa homoja.
- Ai kun kiva.
- Mutta niinku salaa mä olisin epävarma mun seksuaalisuudestani, ja kävisin kiivasta jaakobinpainia itseni kanssa iltaisin. Jalkapallonkin mä olisin niinku aloittanut ku isä tahtoi sitä ja pääseehän siinä taputtelemaan jätkiä takapuolelle ilman että herättää kysymyksiä.
- Ai toi on niin just sua. Mitä asemaa kentällä sä olit niinku ajatellu?
- Mä tuumasin että niinku puolustaja, koska siinä pääsee eniten fyysiseen kontaktiin.
- Ai ku hyvä. Miten lähellä raamattuvyöhykettä sä olit ajatellu että sä niinku asuisit?
- No me käytäisiin joka sunnuntai kirkossa, mutta ei me kuitenkaan ihan baptisteja oltais.
- Ai tämä selvä.
(Tukanleikkuun jälkeen:)
- No tällanen tästä tuli, mitä tykkäät?
- Vau, miten sä osaatkin niin saada mun sisäisen palon, ja kaipuun todellista minääni kohtaan havainnollistettua vain muotoiluvaahdolla, kolmilla eri saksilla, föönillä, trimmerillä, kammalla, hajusteilla ja päänahan hieronnalla?
- Ai kun sä olet aina niin kohtelias!
- Eikun mä vaan kerron totuuden. Mitä mä olen velkaa?
- Nooh, talo tarjoaa tämän kerran, kun sä oot noin söpö...
- Et säkään ole hassumpi, höpö. Mutta nyt mun pitää hei tosissaan mennä. Ciao!
- Ciao!
Oikeasti keskustelu meni näin:
- Terve. Tükanleikkuu, trimmataan?
- Terve. Juu.
(Tukanleikkuun jälkeen:)
- Mitä tükkaat?
- Erinomaista työtä, kiitos. Tuossa maksu.
- Kiitos.
- Moi.
- Moi.
Ilmeisesti tästä tukasta ei saa normaalin näköistä. Ja missä ihmeen vaiheessa pääkaupunkiseudulla on alettu katsomaan ihmisiä? Mitä tapahtui maahantuijottamiselle ja muiden katseiden välttelylle? Missä ihmeen vaiheessa porukka alkoi käyttäytyä yksilöinä lauman sijaan?
Muita ilmoitusluonteisia aiheita: hammaslääkärin hampaanpoiston jäljiltä syntyneestä haavasta on poistettu tikit.
Pystyn nyt syömään molemmilla leukani puolilla normaalisti, mutta jatkan silti myslieni muussaamista tehosekoittimessa. Huomasin että jos lisään mukaan omenan, tämä nopeuttaa varsinaista syömistapahtumaa koska kaikki on yhdessä koossa.
Lisäksi minusta on kiva leikkiä mysli-vaniljajogurtti-sörsseliin uppoavien omenanpalojen kanssa USS Indianapolista (jep, olen niin outo).
Siinä kaikki tällä erää, palaamme normaaliin lähetykseen taas huomenna.
maanantai 22. lokakuuta 2007
Tekninen vallankumous infernorusentaa lapsensa
Wooperille
Wanhat hyvät ajat.
TV:ssä oli vain kaksi kanavaa. Radiossa soi rokkia vain kaksi tuntia kerrallaan päivässä. Todella teknologisesti kunnianhimoisissa kodeissa oli kaksi lankapuhelinta. Lampuissa oli kaksi vaihtoehtoa: päällä tai pois päältä.
Kaikki oli hyvin. Ihmiset ymmärsivät dualisuuden molemmat vaihtoehdot.
Sitten alkoi hössötys.
Yhtäkkiä tv-kanavia olikin kolme, ja sitten pikku hiljaa niiden määrä vain kasvoi. Radioon perustettiin oma kanava rokkimusiikille, ja sen soittomäärä kasvoi huimasti. Kodeissa oli lankapuhelin JA kannettava mobiililaite, jolla saattoi soittaa melkeinpä mistä vain. Lamppuihin tuli asteeton valaisunsäätö.
Ja hössötys ei ole laantunut.
Kaiken mahdollisen on nykyisin kehityttävä. Jos se ei kehity, se pakotetaan kehittymään.
Jos se ei silti kehity, se hylätään. Kunnes taas tarkistetaan, että opettiko nurkassa häpeäminen mitään, ja joko se nyt kehittyisi.
Aiemmin huolestuttiin kun lapset vain lukivat sarjakuvia, eivätkä tehneet mitään.
Sarjakuvien lukeminen on itse asiassa nykyisin laskussa.
Yhtenä syynä pidetään sitä, että sarjakuvat vaativat työtä; sarjakuvaa täytyy oikeasti lukea, saamaansa informaatiota pitää käsitellä ja mitä kauheinta, sarjakuvan sivut eivät vaihdu automaattisesti, vaan vaativat manuaalista osanottoa käyttäjältä.
En sano että kaikki teknologinen edistys olisi välttämättä huono asia; jos minulla ei olisi Farscape-dvd-boksiani, mitä minä sitten palvoisin? Cthulhua?
Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole.
New York Times uutisoi jo tammikuussa todella tärkeästä pointista. Mitä jos tarkka on liian tarkkaa? Uudet dvd-tekniikat mahdollistavat todella tarkan kuvaerottelun. Nyt siis puhutaan todella tarkasta kuvaerottelusta; ajatelkaa "jokainen tukossa oleva ihohuokonen"-tarkkuutta.
Ei lehdissä näkyvillä malleilla ole luonnollisesti kaunis, ja malli-maailman tuulisia huippupaikkoja ajatellen aerodynaamisiin olosuhteisiin suhteutettu kasvo automaattisesti (käykää vaikka tarkistamassa Greg Apodacan portfoliosta).
Sitten kun hengityksenne on palannut normaaliksi, kuvitelkaa tuollainen keho "itse toiminnassa". Juurikin siinä upouudessa 70" monikulmatselun mahdollistavassa huipputerävässä LCD-televisiossanne kahden metrin päässä silmistänne.
Kyllä, minäkin tahdon halata sohvatyynyjä ja näyttää urheaa naamaa, vaikka oikeasti pääni sisällä huudan äitiä, James Bondia ja sähkökatkosta apuun.
Jotkut sanovat että tulevaisuudessa ei tarvita paperia.
Jos lehdet digitoidaan, millä me lyömme ötököitä? Jos kirjat digitoidaan, millä tuemme horjuvaa keittiönpöytää?
Ennen kaikkea, kuka suojelee meitä metsiltä?
Puut ovat floran oma vastine suurelle valkohaille.
Ne kasvavat isoiksi, ne imevät maasta kaiken veden ja ravinteet, tukahduttavat koollaan muiden kasvien valonsaannin ja aiheuttavat ihmisille turhaa ajateltavaa ("Jos puu kaatuu metsässä, ja kukaan ei ole kuulemassa, niin välittääkö kukaan lähteekö siitä ääni?" tai jotain sinnepäin).
Ainoa asia, mikä tähän mennessä on hillinnyt puiden valtaannousua, on ollut Helsingin Sanomien sunnuntainumeron painosmäärä.
Jos nyt se viedään meiltä pois, mikä estää puiden nousua ruokaketjun huipulle?
Kaikki ovat kuulleet juttuja kaatuneiden puiden alle jääneistä ihmisistä. Olivatko ne oikeasti onnettomuuksia? Vai olivatko ne sittenkin tarkkaan harkittuja ja suunniteltuja käpykaartin itsemurha-iskuja?
Voitte pitää itseänne nyt varoitettuina.
Siinä vaiheessa kun näette televisiostanne, mistä kohden plastiikkakirurgi muutti kuppikoon B:stä DD:hen ja havaitsette ulos mennessänne että Volvonne päälle on kaatunut mänty "sattumalta", älkää tulko sanomaan että teitä ei varoitettu..
Wanhat hyvät ajat.
TV:ssä oli vain kaksi kanavaa. Radiossa soi rokkia vain kaksi tuntia kerrallaan päivässä. Todella teknologisesti kunnianhimoisissa kodeissa oli kaksi lankapuhelinta. Lampuissa oli kaksi vaihtoehtoa: päällä tai pois päältä.
Kaikki oli hyvin. Ihmiset ymmärsivät dualisuuden molemmat vaihtoehdot.
Sitten alkoi hössötys.
Yhtäkkiä tv-kanavia olikin kolme, ja sitten pikku hiljaa niiden määrä vain kasvoi. Radioon perustettiin oma kanava rokkimusiikille, ja sen soittomäärä kasvoi huimasti. Kodeissa oli lankapuhelin JA kannettava mobiililaite, jolla saattoi soittaa melkeinpä mistä vain. Lamppuihin tuli asteeton valaisunsäätö.
Ja hössötys ei ole laantunut.
Kaiken mahdollisen on nykyisin kehityttävä. Jos se ei kehity, se pakotetaan kehittymään.
Jos se ei silti kehity, se hylätään. Kunnes taas tarkistetaan, että opettiko nurkassa häpeäminen mitään, ja joko se nyt kehittyisi.
Aiemmin huolestuttiin kun lapset vain lukivat sarjakuvia, eivätkä tehneet mitään.
Sarjakuvien lukeminen on itse asiassa nykyisin laskussa.
Yhtenä syynä pidetään sitä, että sarjakuvat vaativat työtä; sarjakuvaa täytyy oikeasti lukea, saamaansa informaatiota pitää käsitellä ja mitä kauheinta, sarjakuvan sivut eivät vaihdu automaattisesti, vaan vaativat manuaalista osanottoa käyttäjältä.
En sano että kaikki teknologinen edistys olisi välttämättä huono asia; jos minulla ei olisi Farscape-dvd-boksiani, mitä minä sitten palvoisin? Cthulhua?
Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole.
New York Times uutisoi jo tammikuussa todella tärkeästä pointista. Mitä jos tarkka on liian tarkkaa? Uudet dvd-tekniikat mahdollistavat todella tarkan kuvaerottelun. Nyt siis puhutaan todella tarkasta kuvaerottelusta; ajatelkaa "jokainen tukossa oleva ihohuokonen"-tarkkuutta.
Ei lehdissä näkyvillä malleilla ole luonnollisesti kaunis, ja malli-maailman tuulisia huippupaikkoja ajatellen aerodynaamisiin olosuhteisiin suhteutettu kasvo automaattisesti (käykää vaikka tarkistamassa Greg Apodacan portfoliosta).
Sitten kun hengityksenne on palannut normaaliksi, kuvitelkaa tuollainen keho "itse toiminnassa". Juurikin siinä upouudessa 70" monikulmatselun mahdollistavassa huipputerävässä LCD-televisiossanne kahden metrin päässä silmistänne.
Kyllä, minäkin tahdon halata sohvatyynyjä ja näyttää urheaa naamaa, vaikka oikeasti pääni sisällä huudan äitiä, James Bondia ja sähkökatkosta apuun.
Jotkut sanovat että tulevaisuudessa ei tarvita paperia.
Jos lehdet digitoidaan, millä me lyömme ötököitä? Jos kirjat digitoidaan, millä tuemme horjuvaa keittiönpöytää?
Ennen kaikkea, kuka suojelee meitä metsiltä?
Puut ovat floran oma vastine suurelle valkohaille.
Ne kasvavat isoiksi, ne imevät maasta kaiken veden ja ravinteet, tukahduttavat koollaan muiden kasvien valonsaannin ja aiheuttavat ihmisille turhaa ajateltavaa ("Jos puu kaatuu metsässä, ja kukaan ei ole kuulemassa, niin välittääkö kukaan lähteekö siitä ääni?" tai jotain sinnepäin).
Ainoa asia, mikä tähän mennessä on hillinnyt puiden valtaannousua, on ollut Helsingin Sanomien sunnuntainumeron painosmäärä.
Jos nyt se viedään meiltä pois, mikä estää puiden nousua ruokaketjun huipulle?
Kaikki ovat kuulleet juttuja kaatuneiden puiden alle jääneistä ihmisistä. Olivatko ne oikeasti onnettomuuksia? Vai olivatko ne sittenkin tarkkaan harkittuja ja suunniteltuja käpykaartin itsemurha-iskuja?
Voitte pitää itseänne nyt varoitettuina.
Siinä vaiheessa kun näette televisiostanne, mistä kohden plastiikkakirurgi muutti kuppikoon B:stä DD:hen ja havaitsette ulos mennessänne että Volvonne päälle on kaatunut mänty "sattumalta", älkää tulko sanomaan että teitä ei varoitettu..
perjantai 19. lokakuuta 2007
Porno on uusi Dadaismi
Dadaismi on anti-taidetta.
Monien 1900-luvun alun taiteilijoiden mielestä "logiikka" ja "järki" johtivat ihmiskunnan sotiin. Dadaistit tahtoivat sen sijaan juhlia kaaosta ja järjettömyyttä.
Sen vuoksi siinä missä "normaalin" taiteen tarkoitus oli vedota herkkiin aisteihin, Dadaismin tarkoitus oli loukata. Hylkäämällä perinteiset kulttuurin vaalimat kauneuskäsitteet Dadaistit arvostelivat porvarillista yhteiskuntaa, ja samalla uudistivat modernia taidetta.
Mitä on porno?
Se ei suoranaisesti ole logiikan suurimpia yksittäiskertymiä. Sen mukaan terveeseen ihmissuhteeseen tarvitaan silikonia ( joko ihon päällä tai sisällä tai molemmat), pizza, viiden lauseen dialogi ja hydraulinen, hiljalleen kiihtyvä pumppuliike.
Koulutytön asu on myös eduksi, mutta ilmankin pärjätään yllättävän hyvin.
Porno ei myöskään vetoa herkkiin aisteihin, tai sitten Teenage Bondage Sluts Go Brokeback Horseriding-elokuva vain eksyi matkallaan Louvreen Mona Lisan viereen.
Porno on kuitenkin suuri uudistaja. Useimmat nykyaikana luonnollisena teknisenä kehityaskeleena otetut asiat ovat tulleet yleisiksi porno-teollisuuden myötä.
Aikoinaan esimerkiksi ei ollut varmaa kummasta tulisi hallitseva formaatti videonauhureissa, VHS:stä vai Betasta. VHS voitti lopulta.
Syynä oli yksinkertaisesti se, että pornoteollisuus alkoi käyttämään VHS:ää. Sen käyttämät määrät olivat merkittäviä, että se ratkaisi taistelun.
(Lähde: Wired.com)
Nyt vuorossa on kahden eri DVD-formaatin, Blu-Rayn ja HD-DVD:n, välinen taistelu. Tässäkin tapauksessa pornoteollisuuden uskotaan olevan merkitsevässä asemassa.
(Lähde: Foxnews)
Porno on myös tehnyt jotain minkä Dadaismikin teki, vaikka sitä aluksi vieroksuttiin.
Pornosta on tullut taidemuseoon kelpaavaa.
Kuten Barbican-taidemuseon taiteellinen johtaja Kate Bush kertoo BBC:n haastattelussa:"Kyse ei ole pornosta. Kyse on ajatuksella tehdystä esittelystä, sen juhlimisesta mikä yhdistää ihmiset läpi ajan ja kulttuurien."
Monien 1900-luvun alun taiteilijoiden mielestä "logiikka" ja "järki" johtivat ihmiskunnan sotiin. Dadaistit tahtoivat sen sijaan juhlia kaaosta ja järjettömyyttä.
Sen vuoksi siinä missä "normaalin" taiteen tarkoitus oli vedota herkkiin aisteihin, Dadaismin tarkoitus oli loukata. Hylkäämällä perinteiset kulttuurin vaalimat kauneuskäsitteet Dadaistit arvostelivat porvarillista yhteiskuntaa, ja samalla uudistivat modernia taidetta.
Mitä on porno?
Se ei suoranaisesti ole logiikan suurimpia yksittäiskertymiä. Sen mukaan terveeseen ihmissuhteeseen tarvitaan silikonia ( joko ihon päällä tai sisällä tai molemmat), pizza, viiden lauseen dialogi ja hydraulinen, hiljalleen kiihtyvä pumppuliike.
Koulutytön asu on myös eduksi, mutta ilmankin pärjätään yllättävän hyvin.
Porno ei myöskään vetoa herkkiin aisteihin, tai sitten Teenage Bondage Sluts Go Brokeback Horseriding-elokuva vain eksyi matkallaan Louvreen Mona Lisan viereen.
Porno on kuitenkin suuri uudistaja. Useimmat nykyaikana luonnollisena teknisenä kehityaskeleena otetut asiat ovat tulleet yleisiksi porno-teollisuuden myötä.
Aikoinaan esimerkiksi ei ollut varmaa kummasta tulisi hallitseva formaatti videonauhureissa, VHS:stä vai Betasta. VHS voitti lopulta.
Syynä oli yksinkertaisesti se, että pornoteollisuus alkoi käyttämään VHS:ää. Sen käyttämät määrät olivat merkittäviä, että se ratkaisi taistelun.
(Lähde: Wired.com)
Nyt vuorossa on kahden eri DVD-formaatin, Blu-Rayn ja HD-DVD:n, välinen taistelu. Tässäkin tapauksessa pornoteollisuuden uskotaan olevan merkitsevässä asemassa.
(Lähde: Foxnews)
Porno on myös tehnyt jotain minkä Dadaismikin teki, vaikka sitä aluksi vieroksuttiin.
Pornosta on tullut taidemuseoon kelpaavaa.
Kuten Barbican-taidemuseon taiteellinen johtaja Kate Bush kertoo BBC:n haastattelussa:"Kyse ei ole pornosta. Kyse on ajatuksella tehdystä esittelystä, sen juhlimisesta mikä yhdistää ihmiset läpi ajan ja kulttuurien."
torstai 18. lokakuuta 2007
Tule apuun, ilmastonmuutos!
Suomalainen politiikka tarvitsee ilmastonmuutosta.
Enkä nyt tarkoita "yhteinen vihollinen"-ajattelua (1), vaan jotain muuta.
Ensin vähän selitystä.
Suomalaisia ei politiikka kiinnosta. Politiikka on heistä tylsää. Onko tuo ihme jos päivän kohokohta on "hallituksen esitys rajat ylittäviä pääomayhtiöiden sulautumisia ja jakautumisia koskevaksi yhteisölainsäädännöksi". Sanokaa tuo nyt monta kertaa nopeasti päässänne ja yrittäkää olla nukahtamatta.
Missä on intohimo? Missä on tragedia? Missä ovat je ne sais quoi sekä je ne regrette rien?
Eivät ainakaan suomalaisessa demokraattisesti valitussa kansainedustajain huoneessa.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin.
Sivistynyt, demokraattinen asioista päättäminen on tietenkin ihan positiivinen juttu, mutta saako sillä ihmiset kiinnostumaan aiheesta? Koska vastaus olisi muuten liian helppo, niin vihjaan että siinä on kaksi kirjainta, ja se rimmaa "hei":n kanssa.
Siksi välillä tarvitaan epäortodoksipresbyterianistisia konsteja.
Yleisradion lähettämä Itsevaltiaat-ohjelma oli loistava veto.
Siinä tietokoneella animoidut politiikkojen karikatyyrit puhuivat hölmöjä, ja tekivät tyhmiä (2). Eli ihan niin kuin oikeassakin elämässä (3).
Ohjelman myötä poliitikoista tulikin yllättäen kansansuosikkeja. Pikkulapset pyysivät heidän nimikirjoituksia. Ihmiset uskalsivat puhua heille kuin vanhoille tutuilleen.
Poliitikot oli kerrankin esitetty ymmärrettävinä, helposti lähestyttävinä henkilöinä. Ihmiset ymmärsivät että poliitikotkin ovat normaaleja ihmisiä, eivätkä puhuvia mallinukkeja, joiden tarkoituksena on pelkästään kätkeä todelliset varjoista hallitsijat pimeyden suojaan (4).
Kerrankin politiikka ja poliitikot kiinnostivat ihmisiä.
Seuraavaa looginen askel olisivat olleet poliitikko-keräilykortit. Niissä olisi kerrotu jokaisen puoluekanta, poliittisesti aktiiviset vuodet sekä kuinka monta ja kuinka nopeasti kyseinen poliitikko imaisee itseensä pullakahvit täysistuntojen välissä.
Sitä ei kuitenkaan tehty, ja lopulta palattiin taas lähtöpisteeseen. Politiikka häviää jälleen kiinnostavuudessaan sille, että seuraa pikkukivien luonnollista kulumista tuulessa.
Kaikkialla ei kuitenkaan ole näin tylsää.
Useissa lämpimämmän ilmaston maissa, kuten esim. Taiwanissa, on ymmärretty että kansa paitsi haluaa edustajistoltaan leipää, myös kansanhuveja.
Enkä tarkoita nyt pelkästään tappelua.
Milloin viimeksi olette kuulleet jonkun poliitikon kutsuvan toista poliitikkoa Suomessa henkilökohtaiseksi miksikään? Loukkaukset, yleensä nekin piilotetussa muodossa, on aina kohdistettu ammattitaitoon.
Tämä tietenkin on herrasmiesmäinen tapa kiistellä, sillä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kajoaminen on aina tyhmän ihmisen viimeinen konsti, ei fiksun ensimmäinen.
Mutta se ei ole kovin innostavaa, eihän? Se on mielikuvituksetonta.
Venezuelassa kardinaali Rosalio Castillo Lara kutsui presidentti Hugo Chavezia "yhä kasvavassa määrin itsevaltaiseksi."
Vau. Veikkaanpa että Chavez todella tunsi tuon läpsäisyn ranteeseensa.
Mikä oli Hugo Chavezin vastakommentti? " Kardinaali Lara...on tekopyhä, maantieroisto ja paholainen papinkaavussa."
Tuo saattoi jo tuntuakin.
Ehkä syynä on paikallinen luonteenlaatu, tai ehkä ilmasto.
Pohjoisessa pakkas-ilmastossa on jouduttu kehittämään luonteenlaatu, jolla ei synny suuria skismoja, jotka johtaisivat porukan ajamiseen ulos pakkaseen kuolemaan. Se ei nimittäin ole ollut fiksuin mahdollinen veto lajin säilymisen kannalta.
Vaikka meillä onkin nykyään kaksinkertaiset ikkunat ja keskuslämmitys, muisto pakkasesta tulee aina vähintään kerran vuodessa muistuttamaan siitä, että ei kannata hötkyillä.
Mutta mitä jos ilmastonmuutos tulisikin ja muuttaisi tuon kaiken?
Ympärivuotinen, vähintääkin trooppinen, jos ei ihan subtrooppinen ilmasto.
Ei enää alitajunnaista pelkoa pakkaseen joutumisesta. Kuvitelkaa: 200 ihmistä suljetussa tilassa, kaikki tietenkin asiallisesti pukeutuneena, ja ilmastointia on heikennetty säästösyistä. Sitten: joku keksii mielestään hyvän välihuudon. Joku päättää että se ei olekaan niin hauska, ja ennen kuin huomaammekaan, täysistunnon kotikatsojilla on kerrankin jotain jälkipolville tallennettavaa.
Ajatelkaas, jos ilmastonmuutos olisi tapahtunut jo silloin kun Paavo Lipponen ja Tony Halme olivat vielä molemmat eduskunnassa.
Kuinka kiinnostavaa politiikka olisikaan silloin ollut.
(1) Tässä tapauksessahan kaikki alkaisivat kampanjoimaan kofeiinitonta kahvia vastaan. Mitä pointtia on kahvissa, jos siinä ei ole kofeiinia? Jos minä haluaisin nauttia aamuisin jotain ruskeaa kuumaa nestettä, jossa ei ole kofeiinia, liouttaisin ruskeita väriliituja kuumaan veteen.
Tästä on tehty porttiteoria: ensin alat käyttämään kofeiinitonta kahvia, sitten alat juomaan alkoholitonta olutta ja lopulta, viimeisessä vaiheessa, siirryt kasvissyöjäksi.
Uskokaa pois, vaikka sen on nähnyt monta kertaa, siihen ei koskaan totu.
(2) Kerrottakoon teille, jotka luulette että minulle on helppoa vastustaa helppojen ja halpojen vitsien heittämistä, että te erehdytte. Se on hyvin, hyvin, hyvin, vaikeaa.
(3) Minkä vuoksi en yleensä edes yritäkään estellä itseäni.
(4) Mikä ei tietenkään ole totta. Ei ole olemassa salaista varjohallitusta joka kätkeytyisi eduskunnan luoman salaverhon taakse ja sieltä käsin komentaisi kokonaista maata.
Naurettava ajatus, heh heh heh heh heh heh heh heh heh.
Enkä nyt tarkoita "yhteinen vihollinen"-ajattelua (1), vaan jotain muuta.
Ensin vähän selitystä.
Suomalaisia ei politiikka kiinnosta. Politiikka on heistä tylsää. Onko tuo ihme jos päivän kohokohta on "hallituksen esitys rajat ylittäviä pääomayhtiöiden sulautumisia ja jakautumisia koskevaksi yhteisölainsäädännöksi". Sanokaa tuo nyt monta kertaa nopeasti päässänne ja yrittäkää olla nukahtamatta.
Missä on intohimo? Missä on tragedia? Missä ovat je ne sais quoi sekä je ne regrette rien?
Eivät ainakaan suomalaisessa demokraattisesti valitussa kansainedustajain huoneessa.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin.
Sivistynyt, demokraattinen asioista päättäminen on tietenkin ihan positiivinen juttu, mutta saako sillä ihmiset kiinnostumaan aiheesta? Koska vastaus olisi muuten liian helppo, niin vihjaan että siinä on kaksi kirjainta, ja se rimmaa "hei":n kanssa.
Siksi välillä tarvitaan epäortodoksipresbyterianistisia konsteja.
Yleisradion lähettämä Itsevaltiaat-ohjelma oli loistava veto.
Siinä tietokoneella animoidut politiikkojen karikatyyrit puhuivat hölmöjä, ja tekivät tyhmiä (2). Eli ihan niin kuin oikeassakin elämässä (3).
Ohjelman myötä poliitikoista tulikin yllättäen kansansuosikkeja. Pikkulapset pyysivät heidän nimikirjoituksia. Ihmiset uskalsivat puhua heille kuin vanhoille tutuilleen.
Poliitikot oli kerrankin esitetty ymmärrettävinä, helposti lähestyttävinä henkilöinä. Ihmiset ymmärsivät että poliitikotkin ovat normaaleja ihmisiä, eivätkä puhuvia mallinukkeja, joiden tarkoituksena on pelkästään kätkeä todelliset varjoista hallitsijat pimeyden suojaan (4).
Kerrankin politiikka ja poliitikot kiinnostivat ihmisiä.
Seuraavaa looginen askel olisivat olleet poliitikko-keräilykortit. Niissä olisi kerrotu jokaisen puoluekanta, poliittisesti aktiiviset vuodet sekä kuinka monta ja kuinka nopeasti kyseinen poliitikko imaisee itseensä pullakahvit täysistuntojen välissä.
Sitä ei kuitenkaan tehty, ja lopulta palattiin taas lähtöpisteeseen. Politiikka häviää jälleen kiinnostavuudessaan sille, että seuraa pikkukivien luonnollista kulumista tuulessa.
Kaikkialla ei kuitenkaan ole näin tylsää.
Useissa lämpimämmän ilmaston maissa, kuten esim. Taiwanissa, on ymmärretty että kansa paitsi haluaa edustajistoltaan leipää, myös kansanhuveja.
Enkä tarkoita nyt pelkästään tappelua.
Milloin viimeksi olette kuulleet jonkun poliitikon kutsuvan toista poliitikkoa Suomessa henkilökohtaiseksi miksikään? Loukkaukset, yleensä nekin piilotetussa muodossa, on aina kohdistettu ammattitaitoon.
Tämä tietenkin on herrasmiesmäinen tapa kiistellä, sillä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kajoaminen on aina tyhmän ihmisen viimeinen konsti, ei fiksun ensimmäinen.
Mutta se ei ole kovin innostavaa, eihän? Se on mielikuvituksetonta.
Venezuelassa kardinaali Rosalio Castillo Lara kutsui presidentti Hugo Chavezia "yhä kasvavassa määrin itsevaltaiseksi."
Vau. Veikkaanpa että Chavez todella tunsi tuon läpsäisyn ranteeseensa.
Mikä oli Hugo Chavezin vastakommentti? " Kardinaali Lara...on tekopyhä, maantieroisto ja paholainen papinkaavussa."
Tuo saattoi jo tuntuakin.
Ehkä syynä on paikallinen luonteenlaatu, tai ehkä ilmasto.
Pohjoisessa pakkas-ilmastossa on jouduttu kehittämään luonteenlaatu, jolla ei synny suuria skismoja, jotka johtaisivat porukan ajamiseen ulos pakkaseen kuolemaan. Se ei nimittäin ole ollut fiksuin mahdollinen veto lajin säilymisen kannalta.
Vaikka meillä onkin nykyään kaksinkertaiset ikkunat ja keskuslämmitys, muisto pakkasesta tulee aina vähintään kerran vuodessa muistuttamaan siitä, että ei kannata hötkyillä.
Mutta mitä jos ilmastonmuutos tulisikin ja muuttaisi tuon kaiken?
Ympärivuotinen, vähintääkin trooppinen, jos ei ihan subtrooppinen ilmasto.
Ei enää alitajunnaista pelkoa pakkaseen joutumisesta. Kuvitelkaa: 200 ihmistä suljetussa tilassa, kaikki tietenkin asiallisesti pukeutuneena, ja ilmastointia on heikennetty säästösyistä. Sitten: joku keksii mielestään hyvän välihuudon. Joku päättää että se ei olekaan niin hauska, ja ennen kuin huomaammekaan, täysistunnon kotikatsojilla on kerrankin jotain jälkipolville tallennettavaa.
Ajatelkaas, jos ilmastonmuutos olisi tapahtunut jo silloin kun Paavo Lipponen ja Tony Halme olivat vielä molemmat eduskunnassa.
Kuinka kiinnostavaa politiikka olisikaan silloin ollut.
(1) Tässä tapauksessahan kaikki alkaisivat kampanjoimaan kofeiinitonta kahvia vastaan. Mitä pointtia on kahvissa, jos siinä ei ole kofeiinia? Jos minä haluaisin nauttia aamuisin jotain ruskeaa kuumaa nestettä, jossa ei ole kofeiinia, liouttaisin ruskeita väriliituja kuumaan veteen.
Tästä on tehty porttiteoria: ensin alat käyttämään kofeiinitonta kahvia, sitten alat juomaan alkoholitonta olutta ja lopulta, viimeisessä vaiheessa, siirryt kasvissyöjäksi.
Uskokaa pois, vaikka sen on nähnyt monta kertaa, siihen ei koskaan totu.
(2) Kerrottakoon teille, jotka luulette että minulle on helppoa vastustaa helppojen ja halpojen vitsien heittämistä, että te erehdytte. Se on hyvin, hyvin, hyvin, vaikeaa.
(3) Minkä vuoksi en yleensä edes yritäkään estellä itseäni.
(4) Mikä ei tietenkään ole totta. Ei ole olemassa salaista varjohallitusta joka kätkeytyisi eduskunnan luoman salaverhon taakse ja sieltä käsin komentaisi kokonaista maata.
Naurettava ajatus, heh heh heh heh heh heh heh heh heh.
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Äitis on.
- Bushilla, George W. puhelimessa.
- Täällä on Ju Hintao, Kiinan kansantasavallan presidentti.
- No mitä Juhin?
- Se on Ju VÄLI Hintao, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä.
- Okei, okei, juVÄLIhintao sitten.
- Tiedätkö, tuo ei ollut hauskaa edes kaksikymmentä kertaa sitten kun sanoit sen ensimmäisen kerran.
- Tiedätkö mikä on hauskaa? Sinun äitisi.
- Miten niin minun kunnioitettu äitini on hauska?
- Hei, en sano enkä väitä, mutta sinun äitisi on tosi hauska. Varsinkin parin ryypyn jälkeen.
- Mitä ihmettä sinä puhut? Väitätkö sinä että minun kunnioitettu äitini juo?
- Siltä se eilen vaikutti kun mutsisi oli täällä.
- Mitä...miten minun äitini voisi olla siellä? Mitä hän siellä teki?
- Juteltiin vähän mukavia pullon ääressä ja hän kertoili hauskoja juttuja.
- Täh?
- Juu. Voi hyvä luoja kuinka hauska oli kuunnella kun mutsisi kertoi kuinka olit pilannut hänen elämänsä.
- Mitä ihmettä sinä sanot!? Minun äitini ei ollut siellä! Enkä minä pilannut hänen elämäänsä!
- Minä ja ilmeisesti äitisi erittäin hyvä ystävä herra Johnnie Walker voimme todistaa muuta.
- Ai niin vai, ai niin vai...no, no, no...minäpä tapaan SINUN äitisi tänään! Hah!
- Vau, ja niin kuin me sovimme jo, että tulen esittelemään sinun äitisi minun äidilleni tänään. Siitähän tulee tuplatreffit! Miten omituista siitä tuleekaan?
- Sinun kanssasi ei voi puhua! Etkö voi olla vakava edes hetken ajan?
- Okei, okei, vitsiähän tässä vaan heitetään. Mikä sinun asiasi olikaan?
- No me emme oikein pidä täällä Kiinassa siitä, miten te olette siellä Yhdysvalloissa palkitsemassa Dalai Lamaa mitalilla. Ja siitäkään me emme pidä että sinäkin olet tapaamassa häntä.
- Mustasukkainen?
- Anteeksi mitä?
- Äitisi sanoi että olet aina salaa tuntenut vetoa pieniin kaljuihin miehiin.
- Nyt riitti! Tuo oli tasan viimeinen pisara! Voit olla varma että tämä ei jää tähän!
- Et suinkaan vaan uhkaa katkaista kauppayhteyksiä meihinpäin, jolloin kotimaisen tuotannon on kasvettava ja tuettava Yhdysvaltojen talouskasvua ilman ulkomaista tuontia, joka vain kasvattaa kauppavajetta?
- Joo...Niin! Niin justiinsa aion! Hyvästi! -klik-
- Sepä oli helppoa. Voisiko joku ottaa yhteyden Vladimiriin? Pitäisi vähän neuvotella näistä energiajutuista, ja kuulin että hänen babushkallaan on synttärit tulossa.
- Täällä on Ju Hintao, Kiinan kansantasavallan presidentti.
- No mitä Juhin?
- Se on Ju VÄLI Hintao, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä.
- Okei, okei, juVÄLIhintao sitten.
- Tiedätkö, tuo ei ollut hauskaa edes kaksikymmentä kertaa sitten kun sanoit sen ensimmäisen kerran.
- Tiedätkö mikä on hauskaa? Sinun äitisi.
- Miten niin minun kunnioitettu äitini on hauska?
- Hei, en sano enkä väitä, mutta sinun äitisi on tosi hauska. Varsinkin parin ryypyn jälkeen.
- Mitä ihmettä sinä puhut? Väitätkö sinä että minun kunnioitettu äitini juo?
- Siltä se eilen vaikutti kun mutsisi oli täällä.
- Mitä...miten minun äitini voisi olla siellä? Mitä hän siellä teki?
- Juteltiin vähän mukavia pullon ääressä ja hän kertoili hauskoja juttuja.
- Täh?
- Juu. Voi hyvä luoja kuinka hauska oli kuunnella kun mutsisi kertoi kuinka olit pilannut hänen elämänsä.
- Mitä ihmettä sinä sanot!? Minun äitini ei ollut siellä! Enkä minä pilannut hänen elämäänsä!
- Minä ja ilmeisesti äitisi erittäin hyvä ystävä herra Johnnie Walker voimme todistaa muuta.
- Ai niin vai, ai niin vai...no, no, no...minäpä tapaan SINUN äitisi tänään! Hah!
- Vau, ja niin kuin me sovimme jo, että tulen esittelemään sinun äitisi minun äidilleni tänään. Siitähän tulee tuplatreffit! Miten omituista siitä tuleekaan?
- Sinun kanssasi ei voi puhua! Etkö voi olla vakava edes hetken ajan?
- Okei, okei, vitsiähän tässä vaan heitetään. Mikä sinun asiasi olikaan?
- No me emme oikein pidä täällä Kiinassa siitä, miten te olette siellä Yhdysvalloissa palkitsemassa Dalai Lamaa mitalilla. Ja siitäkään me emme pidä että sinäkin olet tapaamassa häntä.
- Mustasukkainen?
- Anteeksi mitä?
- Äitisi sanoi että olet aina salaa tuntenut vetoa pieniin kaljuihin miehiin.
- Nyt riitti! Tuo oli tasan viimeinen pisara! Voit olla varma että tämä ei jää tähän!
- Et suinkaan vaan uhkaa katkaista kauppayhteyksiä meihinpäin, jolloin kotimaisen tuotannon on kasvettava ja tuettava Yhdysvaltojen talouskasvua ilman ulkomaista tuontia, joka vain kasvattaa kauppavajetta?
- Joo...Niin! Niin justiinsa aion! Hyvästi! -klik-
- Sepä oli helppoa. Voisiko joku ottaa yhteyden Vladimiriin? Pitäisi vähän neuvotella näistä energiajutuista, ja kuulin että hänen babushkallaan on synttärit tulossa.
tiistai 16. lokakuuta 2007
I 8 Sundayz
Miksi meillä on sunnuntai?
Mikä on sen merkittävä rooli tässä myriadissa näytelmässä, jota me kuolevaiset kutsumme elämäksi?
Suomeksi sanottuna: "nyt junalautta joku saa luvan tunnustaa! Kuka keksi sunnuntain?! Olitko se sinä?!"
Nyt täytyy sanoa alkuun, että minulla ei sinällään ole sunnuntaita kohtaa mitään henkilökohtaista. Sunnuntai ei koskaan tappanut perhettäni, polttanut kotitaloani ja vienyt vuosiksi orjuuteen josta nousin lopulta taisteluareenoiden kautta kunniaan ja kostamaan perheeni.
Silti en pidä sunnuntaista.
Se on ikäänkuin epäpäivä. Se tuntuu omituiselta siirtymävaiheelta vapaudesta takaisin kahleisiin. Miten voi levätä kun hyvin tietää, että vain 24 tunnin kuluttua joutuu taas pukemaan päälleen arki-vaatteet, arki-ilmeen, arki-asenteen ja ottamaan kantaakseen arki-maailmanpainon.
Kaiken syynä on meidän kaikkien lempivihollinen. Enkä nyt puhu Lex Luthorista, vaan "jostain monimutkaisemmasta".
Länsimainen yhteiskunta perustuu pitkälti kirkon vaikutukseen. Yksi syy miksi meillä on pyhäpäivä on raamatun Toinen mooseksen kirja, Exodus 20, jakeet 8-11:
8. Muista pyhittää lepopäivä.
9. Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi;
10. mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti; silloin älä mitään askaretta toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai palvelijattaresi tai juhtasi älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on.
11. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi; sentähden Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.
(Tiedoksi kaikille ateisteille, jotka tahtovat nyt valittaa kristinuskon mädättävästä vaikutuksesta heidän normaaliin elämäänsä, tunnen tuskanne.
Luulisi että näinkin vapaamielisessä yhteiskunnassa voisi ostaa söpöjä koiranpentuja Cthulhulle uhrattavaksi, mutta mainitsepa "uhrilahja" lemmikkieläinliikkeessä, niin saat todella ikäviä katseita osaksesi. Jotkut ihmiset...jestas!)
Tähän asti kaikki selvää.
Mutta vitsi tulee tässä: alunperin sunnuntai oli viikon ensimmäinen päivä. Tämän takia esimerkiksi keskiviikko on KESKIviikko, eikä kuten sen loogisesti tulisi olla "kaksikolmasosaviikko".
Eli jos homma menisi niin kuin sen pitäisi, perjantaina olisi vielä työtä.
Sen sijaan lauantain olisi lepopäivä. Eli ei mitään työtä, ei mitään kauppoja auki, ei muuta kuin lököilemistä lempisohvallasi suklaarasian ja Sidney Sheldonin uusimman kanssa.
Sunnuntaina sen sijaan kaupat olisivat auki, ja voisimme täyttää tyhjyyden tunteen sisällämme shoppailemalla, ja ennen kuin kukaan tajuaisi mitä tapahtui, meillä olisi maanantai.
Miksi me sitten emme tee näin?
Tarkkaa asioidenkulkua en tunne, mutta uskon että se meni suunilleen näin:
Aika: joskus 250 j.a.a.(1)
Paikka: Jossain nykyisessä Lähi-Idässä
- Moi.
- No moi moi.
- Mitäs teille?
- Ei kai tässä mitään ihmeempiä. Onpas siinä hienon näköinen aasi.
- Juu, no tämä nyt on vaan tällänen....
- Paljonkos maksoit?
- Noo, en minä nyt...kymmenen shekeliä.
- Niin paljon?!
- No kun kerrankin ostaa kulkuvälineen, niin pitäähän siihen panostaa.
- Jaa, no onhan se niin...
- Mutta onhan tuo sinullakin ihan hyvä.
- Tämä on kyllä useamman vuoden vanha jo...
- Et ole sitten tuoreempaan päättänyt vaihtaa?
- No kun ei sitä nyt joka vuosi...
- Ei mutta tuolta tuleekin vaimo!
- Tuoko on vaimosi? Minä kun muistelin että se oli vähän, no vanhempi.
- Joo mutta kato pitää aina välillä vaihtaa kyyti nuorempaan, nudge nudge, know what I mean, know what I mean?
- Juu, niin kai sitä sitten...
- Ai hyvä, kulti muisti ottaa mukaan meidän vehnästä tehdyt leivät.
- Teidän vehnästä..?
- Juu, meille tuli niin hyvä sato että sanottiin rabbille, että jos hän tuo kaksi kalaa niin kyllä meiltä liikenee viisi leipää, heh heh.
- Ai jaa silleen...
- Niin, oletkos sinäkin tulossa pyhittämään lepopäivää?
- Kyllä. Eikun ei...kun meillä on tämä uusi juttu, me..tuota...pyhitetään huominen.
- Jaa, no sehän on mielenkiintoinen konsepti.
- Juu, me tuota ajateltiin että se niinku sopisi paremmin tuon maanviljelyn suhteen ja silleen...
- No mutta tokihan se on tärkeää. No minäpä tästä lähden aasinkyydillä vaimoa vastaan, ja kerron että et tule pyhittämään päivää tänään.
- Juu, selvä...nähdään.
(Kaikille kiinnostuneille kerrottakoon, että myöhemmin ensinmainittu tyyppi kuoli maailman ensimmäisessä "liian kovassa tilanne-nopeudessa aasin kyydissä vuoristomutkaan"-onnettomuudessa, ja hänen nuori vaimonsa otti rakastajakseen tämän toisen tyypin.
Toisinaan Herran tiet nyt vaan ovat tutkimattomat. Sananmukaisesti.)
Vaikka tämä selittääkin, se ei auta meitä sunnuntai-kärsimysnäytelmän osanottajia.
Mutta minulla on ehdotus.
Miten olisi sunnuntaidoriumi?
Ihmiset voisivat tulla sinne herättyään sunnuntaina. Sunnuntaidoriumissa ihmiset pukeutuisivat mukaviin yöasuihin ja menisivät omaan äänieristettyyn ja umpioituun huoneeseensa.
Siellä heille laitettaisiin tippa suoneen, jotta ravinnon saanti olisi turvattu. Tämän jälkeen heidät vaivutettaisiin erinäisillä kemikaaleilla vuorokauden kestävään uneen. Sitten kun kello olisi n. 00.01 maanantai-aamun puolella, heidät hiljalleen heräteltäisiin ja vietäisiin pesulle ja aamiaiselle.
Sieltä ihmiset sitten pikkuhiljaa alkaisivat valumaan omille työpaikoilleen reippaina uuteen työviikkoon, tietoisina että sunnuntai on vasta kuuden päivän päässä.
(1) Lähde: Wikipedia.
Mikä on sen merkittävä rooli tässä myriadissa näytelmässä, jota me kuolevaiset kutsumme elämäksi?
Suomeksi sanottuna: "nyt junalautta joku saa luvan tunnustaa! Kuka keksi sunnuntain?! Olitko se sinä?!"
Nyt täytyy sanoa alkuun, että minulla ei sinällään ole sunnuntaita kohtaa mitään henkilökohtaista. Sunnuntai ei koskaan tappanut perhettäni, polttanut kotitaloani ja vienyt vuosiksi orjuuteen josta nousin lopulta taisteluareenoiden kautta kunniaan ja kostamaan perheeni.
Silti en pidä sunnuntaista.
Se on ikäänkuin epäpäivä. Se tuntuu omituiselta siirtymävaiheelta vapaudesta takaisin kahleisiin. Miten voi levätä kun hyvin tietää, että vain 24 tunnin kuluttua joutuu taas pukemaan päälleen arki-vaatteet, arki-ilmeen, arki-asenteen ja ottamaan kantaakseen arki-maailmanpainon.
Kaiken syynä on meidän kaikkien lempivihollinen. Enkä nyt puhu Lex Luthorista, vaan "jostain monimutkaisemmasta".
Länsimainen yhteiskunta perustuu pitkälti kirkon vaikutukseen. Yksi syy miksi meillä on pyhäpäivä on raamatun Toinen mooseksen kirja, Exodus 20, jakeet 8-11:
8. Muista pyhittää lepopäivä.
9. Kuusi päivää tee työtä ja toimita kaikki askareesi;
10. mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti; silloin älä mitään askaretta toimita, älä sinä älköönkä sinun poikasi tai tyttäresi, sinun palvelijasi tai palvelijattaresi tai juhtasi älköönkä muukalaisesi, joka sinun porteissasi on.
11. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on, mutta seitsemäntenä päivänä hän lepäsi; sentähden Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.
(Tiedoksi kaikille ateisteille, jotka tahtovat nyt valittaa kristinuskon mädättävästä vaikutuksesta heidän normaaliin elämäänsä, tunnen tuskanne.
Luulisi että näinkin vapaamielisessä yhteiskunnassa voisi ostaa söpöjä koiranpentuja Cthulhulle uhrattavaksi, mutta mainitsepa "uhrilahja" lemmikkieläinliikkeessä, niin saat todella ikäviä katseita osaksesi. Jotkut ihmiset...jestas!)
Tähän asti kaikki selvää.
Mutta vitsi tulee tässä: alunperin sunnuntai oli viikon ensimmäinen päivä. Tämän takia esimerkiksi keskiviikko on KESKIviikko, eikä kuten sen loogisesti tulisi olla "kaksikolmasosaviikko".
Eli jos homma menisi niin kuin sen pitäisi, perjantaina olisi vielä työtä.
Sen sijaan lauantain olisi lepopäivä. Eli ei mitään työtä, ei mitään kauppoja auki, ei muuta kuin lököilemistä lempisohvallasi suklaarasian ja Sidney Sheldonin uusimman kanssa.
Sunnuntaina sen sijaan kaupat olisivat auki, ja voisimme täyttää tyhjyyden tunteen sisällämme shoppailemalla, ja ennen kuin kukaan tajuaisi mitä tapahtui, meillä olisi maanantai.
Miksi me sitten emme tee näin?
Tarkkaa asioidenkulkua en tunne, mutta uskon että se meni suunilleen näin:
Aika: joskus 250 j.a.a.(1)
Paikka: Jossain nykyisessä Lähi-Idässä
- Moi.
- No moi moi.
- Mitäs teille?
- Ei kai tässä mitään ihmeempiä. Onpas siinä hienon näköinen aasi.
- Juu, no tämä nyt on vaan tällänen....
- Paljonkos maksoit?
- Noo, en minä nyt...kymmenen shekeliä.
- Niin paljon?!
- No kun kerrankin ostaa kulkuvälineen, niin pitäähän siihen panostaa.
- Jaa, no onhan se niin...
- Mutta onhan tuo sinullakin ihan hyvä.
- Tämä on kyllä useamman vuoden vanha jo...
- Et ole sitten tuoreempaan päättänyt vaihtaa?
- No kun ei sitä nyt joka vuosi...
- Ei mutta tuolta tuleekin vaimo!
- Tuoko on vaimosi? Minä kun muistelin että se oli vähän, no vanhempi.
- Joo mutta kato pitää aina välillä vaihtaa kyyti nuorempaan, nudge nudge, know what I mean, know what I mean?
- Juu, niin kai sitä sitten...
- Ai hyvä, kulti muisti ottaa mukaan meidän vehnästä tehdyt leivät.
- Teidän vehnästä..?
- Juu, meille tuli niin hyvä sato että sanottiin rabbille, että jos hän tuo kaksi kalaa niin kyllä meiltä liikenee viisi leipää, heh heh.
- Ai jaa silleen...
- Niin, oletkos sinäkin tulossa pyhittämään lepopäivää?
- Kyllä. Eikun ei...kun meillä on tämä uusi juttu, me..tuota...pyhitetään huominen.
- Jaa, no sehän on mielenkiintoinen konsepti.
- Juu, me tuota ajateltiin että se niinku sopisi paremmin tuon maanviljelyn suhteen ja silleen...
- No mutta tokihan se on tärkeää. No minäpä tästä lähden aasinkyydillä vaimoa vastaan, ja kerron että et tule pyhittämään päivää tänään.
- Juu, selvä...nähdään.
(Kaikille kiinnostuneille kerrottakoon, että myöhemmin ensinmainittu tyyppi kuoli maailman ensimmäisessä "liian kovassa tilanne-nopeudessa aasin kyydissä vuoristomutkaan"-onnettomuudessa, ja hänen nuori vaimonsa otti rakastajakseen tämän toisen tyypin.
Toisinaan Herran tiet nyt vaan ovat tutkimattomat. Sananmukaisesti.)
Vaikka tämä selittääkin, se ei auta meitä sunnuntai-kärsimysnäytelmän osanottajia.
Mutta minulla on ehdotus.
Miten olisi sunnuntaidoriumi?
Ihmiset voisivat tulla sinne herättyään sunnuntaina. Sunnuntaidoriumissa ihmiset pukeutuisivat mukaviin yöasuihin ja menisivät omaan äänieristettyyn ja umpioituun huoneeseensa.
Siellä heille laitettaisiin tippa suoneen, jotta ravinnon saanti olisi turvattu. Tämän jälkeen heidät vaivutettaisiin erinäisillä kemikaaleilla vuorokauden kestävään uneen. Sitten kun kello olisi n. 00.01 maanantai-aamun puolella, heidät hiljalleen heräteltäisiin ja vietäisiin pesulle ja aamiaiselle.
Sieltä ihmiset sitten pikkuhiljaa alkaisivat valumaan omille työpaikoilleen reippaina uuteen työviikkoon, tietoisina että sunnuntai on vasta kuuden päivän päässä.
(1) Lähde: Wikipedia.
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Mitä jos Darwin erehtyi?
Lajien synty-kirja esitteli ihmiskunnalle evoluutioteorian.
Tiivistettynähän tuo tarkoittaa että olosuhteisiin nähden parhaimmat ominaisuudet omaava laji selviytyy parhaiten.
Hiukan laajemmin selitettynä kaikki lajit kilpailevat selviytymisestä, ja vain uljaimmat sekä viisaimmat selviytyvät jatkoon ja lisääntyvät.
Vai meneekö se sittenkään noin?
Mitä jos joku huijasi?
Mietitäänpä hetki mikä laji olisi loogisesti ansainnut eliökunnan johtajuuden.
Se voisi olla muurahainen.
Muurahaiset elävät niin hyvin organisoidussa järjestelmässä, että sille annettu jopa oma termi: superorganismi.
Jokaisella on siellä tietty status ja tehtävä, jota noudatetaan. Ei ristiriitoja tai oman aseman kyseenalaistamista.
Muurahaiset ovat hyvin sopeutuvia, joten ne ovat levinneet lähes kaikkialle maailmaan. Itse asiassa arvioidaan että niitä on ihmisiä enemmän.
Tai ehkä se susi.
Toisin kuin yleensä luullaan, yksinäinen susi on legendaa. Sudet ovat laumaeläimiä, ja jos joku niistä on yksin, se on joko jätetty kuolemaan tai se on eksynyt.
Susilla on myös omat tapansa kommunikoida keskenään, mikä lisää lauman koheesiota.
Laumassa on voimaa ja tietty hierarkia, jonka avulla sudet selviävät. Aikoinaan sudet olivat levinneet koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian alueelle.
On kuitenkin olemassa eliölaji joka potkii muurahaisten arkitehtoniset luomukset hajalle ja talloo muurahaisia jalkoihinsa huomaamattaan.
Sudet taas tapetaan tai ajetaan karkuun, ja missä ne hallitsivat, on nyt toinen laji kuningas.
Ihminen.
Olimmeko me oikeasti parhaimpia ja hienoimpia?
Itse asiassa me voitamme muut lajit vain yhden asian perusteella.
Peukalon.
Peukalon avulla pystymme tarttumaan esineisiin, nostamaan niitä ja käsitämme että on olemassa toisistaan erillään olevia esineitä. Muilla kuin kädellisillä peukaloa ei ollut.
Tämä antoi meille etumatkaa muihin nähden.
Kai se oli riippuen näkökulmastanne Jumalan/Luontoäidin/Cthulhun/Suuren Nukentekijän lohdutus siitä, että lentokykymme on lähempänä kivi- kuin eläinkuntaa sekä etanoille annettiin kestokykyä OIKEASTI merkittävissä asioissa. (1)
Tämä ei tietenkään riittänyt meille. Sen sijaan että olisimme odottaneet rauhallisesti vuoroamme evoluutiossa, joku esi-isistämme päätti huijata oikaisemalla, ja näin syntyi ensimmäinen ihmisapina.
Tästä tahti on vain kiihtynyt. Emme enää odota että muut lajit syntyisivät ja kuolisivat normaalia tahtia, vaan edesautamme tätä itse. Suoraan sanoen siis huijaamme.
Mutta mitä jos tämä ei olekaan meidän syytämme? Mitä jos ihmisen käyttäytymismalliin kuuluu huijaaminen?
Urheilukisojen tarkoitus oli aluksi kehittää mieltä ja kehoa, ja seuloa tästä joukosta parhaimmat.
Eli evoluutiota minikoossa.
Nyttemmin kisojen tarkoitus tuntuu olevan lähinnä se, kuka onnistuu huijaamaan parhaiten doping-tarkastajia.
Vaikka onkin heitä, jotka tuomitsevat tällaisen, on niitä jotka ovat valmiit hyväksymään tämän.
Heidän mielestään tulisi järjestää kisat, joissa jokainen kilpailija saisi parantaa suorituskykyään parhaiten näkemällään tavalla. Oli se sitten kemikaalinen, kirurginen tai kärkikolmikkoon-sijoittuminen-estää-näiden-allasbile-kuvien-julkaisun-tyylinen.
Tämähän olisi vain loogista.
Silloin ihmiskunta viimein myöntäisi päässeensä asemaansa huijaamalla. Merkitsikö tämä sitten mitään? Tuleeko päällemme jokin moraalinen tuomio?
Enpä usko.
Me kuitenkin vain huijaisimme tiemme siitä ulos.
(1) 2-12 tuntia. Tjeu.
Tiivistettynähän tuo tarkoittaa että olosuhteisiin nähden parhaimmat ominaisuudet omaava laji selviytyy parhaiten.
Hiukan laajemmin selitettynä kaikki lajit kilpailevat selviytymisestä, ja vain uljaimmat sekä viisaimmat selviytyvät jatkoon ja lisääntyvät.
Vai meneekö se sittenkään noin?
Mitä jos joku huijasi?
Mietitäänpä hetki mikä laji olisi loogisesti ansainnut eliökunnan johtajuuden.
Se voisi olla muurahainen.
Muurahaiset elävät niin hyvin organisoidussa järjestelmässä, että sille annettu jopa oma termi: superorganismi.
Jokaisella on siellä tietty status ja tehtävä, jota noudatetaan. Ei ristiriitoja tai oman aseman kyseenalaistamista.
Muurahaiset ovat hyvin sopeutuvia, joten ne ovat levinneet lähes kaikkialle maailmaan. Itse asiassa arvioidaan että niitä on ihmisiä enemmän.
Tai ehkä se susi.
Toisin kuin yleensä luullaan, yksinäinen susi on legendaa. Sudet ovat laumaeläimiä, ja jos joku niistä on yksin, se on joko jätetty kuolemaan tai se on eksynyt.
Susilla on myös omat tapansa kommunikoida keskenään, mikä lisää lauman koheesiota.
Laumassa on voimaa ja tietty hierarkia, jonka avulla sudet selviävät. Aikoinaan sudet olivat levinneet koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian alueelle.
On kuitenkin olemassa eliölaji joka potkii muurahaisten arkitehtoniset luomukset hajalle ja talloo muurahaisia jalkoihinsa huomaamattaan.
Sudet taas tapetaan tai ajetaan karkuun, ja missä ne hallitsivat, on nyt toinen laji kuningas.
Ihminen.
Olimmeko me oikeasti parhaimpia ja hienoimpia?
Itse asiassa me voitamme muut lajit vain yhden asian perusteella.
Peukalon.
Peukalon avulla pystymme tarttumaan esineisiin, nostamaan niitä ja käsitämme että on olemassa toisistaan erillään olevia esineitä. Muilla kuin kädellisillä peukaloa ei ollut.
Tämä antoi meille etumatkaa muihin nähden.
Kai se oli riippuen näkökulmastanne Jumalan/Luontoäidin/Cthulhun/Suuren Nukentekijän lohdutus siitä, että lentokykymme on lähempänä kivi- kuin eläinkuntaa sekä etanoille annettiin kestokykyä OIKEASTI merkittävissä asioissa. (1)
Tämä ei tietenkään riittänyt meille. Sen sijaan että olisimme odottaneet rauhallisesti vuoroamme evoluutiossa, joku esi-isistämme päätti huijata oikaisemalla, ja näin syntyi ensimmäinen ihmisapina.
Tästä tahti on vain kiihtynyt. Emme enää odota että muut lajit syntyisivät ja kuolisivat normaalia tahtia, vaan edesautamme tätä itse. Suoraan sanoen siis huijaamme.
Mutta mitä jos tämä ei olekaan meidän syytämme? Mitä jos ihmisen käyttäytymismalliin kuuluu huijaaminen?
Urheilukisojen tarkoitus oli aluksi kehittää mieltä ja kehoa, ja seuloa tästä joukosta parhaimmat.
Eli evoluutiota minikoossa.
Nyttemmin kisojen tarkoitus tuntuu olevan lähinnä se, kuka onnistuu huijaamaan parhaiten doping-tarkastajia.
Vaikka onkin heitä, jotka tuomitsevat tällaisen, on niitä jotka ovat valmiit hyväksymään tämän.
Heidän mielestään tulisi järjestää kisat, joissa jokainen kilpailija saisi parantaa suorituskykyään parhaiten näkemällään tavalla. Oli se sitten kemikaalinen, kirurginen tai kärkikolmikkoon-sijoittuminen-estää-näiden-allasbile-kuvien-julkaisun-tyylinen.
Tämähän olisi vain loogista.
Silloin ihmiskunta viimein myöntäisi päässeensä asemaansa huijaamalla. Merkitsikö tämä sitten mitään? Tuleeko päällemme jokin moraalinen tuomio?
Enpä usko.
Me kuitenkin vain huijaisimme tiemme siitä ulos.
(1) 2-12 tuntia. Tjeu.
perjantai 12. lokakuuta 2007
Lehmät toimistossa
Mitä jos jokaisella työpaikalla olisi oma lehmä?
Tämä mielenkiintoinen ajatus tuli esille työkaverini puolelta, kun yleensä mittavat maito-varantomme olivat yllättäen loppuneet eilen. Jos meillä olisi oma lehmä, emme olisi riippuvaisia keittiön huollosta.
Itse asiassahan tämä on loistava idea. Enkä nyt tarkoita pelkästään loputonta maidonlähdettä.
Kuvitellaan keskimääräinen huono työilmapiiri: kireä, jännittynyt, tulosten saavuttaminen painaa päälle ja kaikille on kiire. Ainoa kommunikointi tapahtuu fläppitaululle laitettavilla liimalapuilla, tupakkakopin juoruilulla tai heittämällä toisia räkäpalloilla.
Mitä tällainen paikka tarvitsee on lehmä.
Nauta (Bos taurus); syövät ruohoa, hengailevat yleensä suljetulla alueella sen näköisinä kuin olisivat ollakseen, vaikka eivät olekaan ollakseen ja ovat tunnettuja neljästä pötsistä.
Tuo on tieteellinen määritelmä. Oikeasti lehmät ovat juuri jotain sellaista mitä mekin haluaisimme olla. (1)
Ne ovat hauskoja, ne ovat rentoja, mikään ei tunnu niitä liikuttavan, ja joko mainitsin rentouden?
Myönnetään, niitä ei voi ottaa syliin niin kuin muita söpöjä eläimiä, mutta toisaalta täyskasvuisessa lehmässä on enemmän paikkoja silittämistä varten, eli se palvelee useampia ihmisiä kerralla kuin esim. koira.
Lemmikkieläimet joidenkin lähteiden mukaan rentouttavat ja lievittävät stressiä pelkällä olemuksellaan. Jos pieni koira tai kissa lievittää stressiä, niin miettikää millainen stressinpurku-potentiaali isossa lehmässä sitten on?
Yritykset säästäisivät myös yhteishengenkohotus-tapahtumissa.
Enää ei tarvitsisi erikseen järjestää henkisen kunnon kohotuksia, vaan jokainen porukka saisi vuorollaan käyttää lehmää ulkona ja lypsää sitä. Koska jokainen saisi vuorollaan kääntää separaattoria, fyysinenkin aktiviteetti olisi mukana.
Millä rahalla lehmää sitten ylläpidettäisiin? Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen ja siksi se maksaa vihreitä seteleitä.
Tietenkin yömaidolla. Jos eivät omat työntekijät tahdo ostaa sitä, niin viimeistään naapurifirmassa on terveysintoilijoita.
Ajatelkaa asiaa myös PR:n kannalta: firma jolla on oma lehmä. Ei niitä niin monta voi olla.
Ja kun aika lopulta jättäisi rakkaan Mansikin, sille suotaisiin viimeinen kunnianosoitus ryhmähengen kohottajana tekemällä siitä rosvopaistia.
Muistakaa siis, että jos pomo kysyy haluatteko mummon vai lehmän toimistollenne, lehmä on aina varmempi valinta.
(1) Tragedia on että elämämme muistuttaa enemmän sikaa: älykäs olento, joka viettää koko elämänsä omassa liassaan, syö roskaruokaa ja kuoltuaan joutuu kuumaan paikkaan.
En vieläkään suostu syömään joulukinkkua, se muistuttaa liikaa veljenmurhaa.
Tämä mielenkiintoinen ajatus tuli esille työkaverini puolelta, kun yleensä mittavat maito-varantomme olivat yllättäen loppuneet eilen. Jos meillä olisi oma lehmä, emme olisi riippuvaisia keittiön huollosta.
Itse asiassahan tämä on loistava idea. Enkä nyt tarkoita pelkästään loputonta maidonlähdettä.
Kuvitellaan keskimääräinen huono työilmapiiri: kireä, jännittynyt, tulosten saavuttaminen painaa päälle ja kaikille on kiire. Ainoa kommunikointi tapahtuu fläppitaululle laitettavilla liimalapuilla, tupakkakopin juoruilulla tai heittämällä toisia räkäpalloilla.
Mitä tällainen paikka tarvitsee on lehmä.
Nauta (Bos taurus); syövät ruohoa, hengailevat yleensä suljetulla alueella sen näköisinä kuin olisivat ollakseen, vaikka eivät olekaan ollakseen ja ovat tunnettuja neljästä pötsistä.
Tuo on tieteellinen määritelmä. Oikeasti lehmät ovat juuri jotain sellaista mitä mekin haluaisimme olla. (1)
Ne ovat hauskoja, ne ovat rentoja, mikään ei tunnu niitä liikuttavan, ja joko mainitsin rentouden?
Myönnetään, niitä ei voi ottaa syliin niin kuin muita söpöjä eläimiä, mutta toisaalta täyskasvuisessa lehmässä on enemmän paikkoja silittämistä varten, eli se palvelee useampia ihmisiä kerralla kuin esim. koira.
Lemmikkieläimet joidenkin lähteiden mukaan rentouttavat ja lievittävät stressiä pelkällä olemuksellaan. Jos pieni koira tai kissa lievittää stressiä, niin miettikää millainen stressinpurku-potentiaali isossa lehmässä sitten on?
Yritykset säästäisivät myös yhteishengenkohotus-tapahtumissa.
Enää ei tarvitsisi erikseen järjestää henkisen kunnon kohotuksia, vaan jokainen porukka saisi vuorollaan käyttää lehmää ulkona ja lypsää sitä. Koska jokainen saisi vuorollaan kääntää separaattoria, fyysinenkin aktiviteetti olisi mukana.
Millä rahalla lehmää sitten ylläpidettäisiin? Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen ja siksi se maksaa vihreitä seteleitä.
Tietenkin yömaidolla. Jos eivät omat työntekijät tahdo ostaa sitä, niin viimeistään naapurifirmassa on terveysintoilijoita.
Ajatelkaa asiaa myös PR:n kannalta: firma jolla on oma lehmä. Ei niitä niin monta voi olla.
Ja kun aika lopulta jättäisi rakkaan Mansikin, sille suotaisiin viimeinen kunnianosoitus ryhmähengen kohottajana tekemällä siitä rosvopaistia.
Muistakaa siis, että jos pomo kysyy haluatteko mummon vai lehmän toimistollenne, lehmä on aina varmempi valinta.
(1) Tragedia on että elämämme muistuttaa enemmän sikaa: älykäs olento, joka viettää koko elämänsä omassa liassaan, syö roskaruokaa ja kuoltuaan joutuu kuumaan paikkaan.
En vieläkään suostu syömään joulukinkkua, se muistuttaa liikaa veljenmurhaa.
torstai 11. lokakuuta 2007
Coulrofobia
Miten kuvailisitte keskivertoa vartijaa vaikkapa rautatieasemalta?
Menisikö kuvailu suunnilleen näin:
- Pienen steroideja sisältävän jääkaappi-pakastin-yhdistelmän kokoinen.
- Tukka ilmeisesti kynitty tylsällä Rambo-puukolla jossain sanoinkuvailemattomassa vartijoiden yhteishengen kohottamis-riitissä (mahdollisia uhrilahjoja Cthulhulle ei ole poissuljettu).
- Ilme on sellainen että ei tiedä onko sieltä tulossa ykkönen vai kakkonen.
- Vartijan asusteen pukusuunnittelijan lempiaine koulussa oli ilmeisesti asfaltti.
Onko mikään ihme tuollaisen jälkeen jos meillä on järjestyshäiriöitä? Tuollainen suorastaan vaatii että sitä vastaan kapinoidaan.
Ensinnäkin harmaa ei ole edes oikea väri. Se syntyy teoriassa siten että kolmea pääväriä eli sinistä, keltaista ja punaista sekoitetaan toisiinsa. Tuollainen loukkaa kaikkia jotka tietävät että tämän kauden väri on violetti.
Sen lisäksi tuollainen tukkamuoti suorastaan kerjää... ei vaan suorastaan vaatii että sitä pitää mennä tuijottamaan ja todeta sitten kuuluvasti "hmm...kristallipallon mukaan odotettavissa on hyvä karvasato tänä vuonna".
Ja se ilme...se toimii amerikkalaisissa toimintasarjoissa.
Tämä tosin johtuu siitä että sielläpäin yleisin ilme, johtuen 26 erilaisesta Coca-Colasta mistä valita, on tyhmänpuoleinen hymy.
Jos siellä siis joku näyttää suorakulmaista ilmettä, hän on pahis.
Jos joku täälläpäin näyttää suorakulmaista ilmettä, hän on juuri voittanut lotossa, saanut kuulla äskettäin elävänsä ikuisesti sekä voittanut hetki sitten Big Brotherin.
Eli ei vaikutusta.
Näin ollen vartijoiden auktoriteetti nojaa yhä kasvavassa määrin siihen, että kukaan ei jaksa haastaa riitaa heidän kanssaan.
On kuitenkin olemassa ratkaisu.
Vartijoista pitää tehdä pellejä. Korjaan, oikeasti pellejä.
Vartijoiden tulee ensi töikseen pukeutua kuin pellet. Eli meikit naamalle, ylisuuri peruukki tai hattu päähän, värikkäät vaatteet niskaan ja ylisuuret kengät jalkaan.
Välitön hyöty on että harva meistä tahtoo alkaa ryppyilemään pellelle. Älkää nyt viitsikö, sehän on pelle! Ne ovat hauskoja! Ja jos pelle vaikka käskee laskemaan sen pullon maahan, niin totta kai sitä hekotellen totellaan, koska sehän on vain hauskaa!
Jos joku kuitenkin alkaisi ryppyilemään pellelle, niin pelle ei tietenkään ottaisi esiin kyynelkaasusumutetta sekä minipamppua ja aloittaisi kansankasvatustä nokialaisella nuorisosihteerillä (lainatakseni Reinikaista, pamppu on nokialainen nuorisosihteeri koska se on kumista, se on pieni ja sillä saa hoidettua kaikki ongelmat).
Ei vaan pelle ottaisi kermakakun ja löisi sen vastaanhangoittelijan naamaan. Jos joku muu tekisi tämän, tilanne pahenisi, mutta pelle...sitähän suorastaan vain odottaa milloin kermakakut vedetään esille.
Kermakakkuun on vuosien mittaan latautunut sellainen koominen paine, että kun sellaisen lyö toisen kasvoihin, panostus laukeaa vapauttavaan nauruun kaikilla osapuolilla ja tilanne on ohi.
Lopuksi vielä pieni ajatusleikki.
Kuvitellaan että maastopukuihin ja muihin vastaaviin asusteisiin pukeutuneet, villin näköisiä tukkalaitteita kantavat, keskitiestä harhautuneet mielenosoittajat alkaisivat rynnimään mustapukuisin poliiseja vasten.
Kumman puolella sympatianne olisivat?
Kuvitellaan nyt sama tilanne, mutta vastapuolella ei olisi mustapukuisia poliiseja, vaan hauskannäköisiä pellejä.
Kumman puolella sympatianne olisivat nyt?
Menisikö kuvailu suunnilleen näin:
- Pienen steroideja sisältävän jääkaappi-pakastin-yhdistelmän kokoinen.
- Tukka ilmeisesti kynitty tylsällä Rambo-puukolla jossain sanoinkuvailemattomassa vartijoiden yhteishengen kohottamis-riitissä (mahdollisia uhrilahjoja Cthulhulle ei ole poissuljettu).
- Ilme on sellainen että ei tiedä onko sieltä tulossa ykkönen vai kakkonen.
- Vartijan asusteen pukusuunnittelijan lempiaine koulussa oli ilmeisesti asfaltti.
Onko mikään ihme tuollaisen jälkeen jos meillä on järjestyshäiriöitä? Tuollainen suorastaan vaatii että sitä vastaan kapinoidaan.
Ensinnäkin harmaa ei ole edes oikea väri. Se syntyy teoriassa siten että kolmea pääväriä eli sinistä, keltaista ja punaista sekoitetaan toisiinsa. Tuollainen loukkaa kaikkia jotka tietävät että tämän kauden väri on violetti.
Sen lisäksi tuollainen tukkamuoti suorastaan kerjää... ei vaan suorastaan vaatii että sitä pitää mennä tuijottamaan ja todeta sitten kuuluvasti "hmm...kristallipallon mukaan odotettavissa on hyvä karvasato tänä vuonna".
Ja se ilme...se toimii amerikkalaisissa toimintasarjoissa.
Tämä tosin johtuu siitä että sielläpäin yleisin ilme, johtuen 26 erilaisesta Coca-Colasta mistä valita, on tyhmänpuoleinen hymy.
Jos siellä siis joku näyttää suorakulmaista ilmettä, hän on pahis.
Jos joku täälläpäin näyttää suorakulmaista ilmettä, hän on juuri voittanut lotossa, saanut kuulla äskettäin elävänsä ikuisesti sekä voittanut hetki sitten Big Brotherin.
Eli ei vaikutusta.
Näin ollen vartijoiden auktoriteetti nojaa yhä kasvavassa määrin siihen, että kukaan ei jaksa haastaa riitaa heidän kanssaan.
On kuitenkin olemassa ratkaisu.
Vartijoista pitää tehdä pellejä. Korjaan, oikeasti pellejä.
Vartijoiden tulee ensi töikseen pukeutua kuin pellet. Eli meikit naamalle, ylisuuri peruukki tai hattu päähän, värikkäät vaatteet niskaan ja ylisuuret kengät jalkaan.
Välitön hyöty on että harva meistä tahtoo alkaa ryppyilemään pellelle. Älkää nyt viitsikö, sehän on pelle! Ne ovat hauskoja! Ja jos pelle vaikka käskee laskemaan sen pullon maahan, niin totta kai sitä hekotellen totellaan, koska sehän on vain hauskaa!
Jos joku kuitenkin alkaisi ryppyilemään pellelle, niin pelle ei tietenkään ottaisi esiin kyynelkaasusumutetta sekä minipamppua ja aloittaisi kansankasvatustä nokialaisella nuorisosihteerillä (lainatakseni Reinikaista, pamppu on nokialainen nuorisosihteeri koska se on kumista, se on pieni ja sillä saa hoidettua kaikki ongelmat).
Ei vaan pelle ottaisi kermakakun ja löisi sen vastaanhangoittelijan naamaan. Jos joku muu tekisi tämän, tilanne pahenisi, mutta pelle...sitähän suorastaan vain odottaa milloin kermakakut vedetään esille.
Kermakakkuun on vuosien mittaan latautunut sellainen koominen paine, että kun sellaisen lyö toisen kasvoihin, panostus laukeaa vapauttavaan nauruun kaikilla osapuolilla ja tilanne on ohi.
Lopuksi vielä pieni ajatusleikki.
Kuvitellaan että maastopukuihin ja muihin vastaaviin asusteisiin pukeutuneet, villin näköisiä tukkalaitteita kantavat, keskitiestä harhautuneet mielenosoittajat alkaisivat rynnimään mustapukuisin poliiseja vasten.
Kumman puolella sympatianne olisivat?
Kuvitellaan nyt sama tilanne, mutta vastapuolella ei olisi mustapukuisia poliiseja, vaan hauskannäköisiä pellejä.
Kumman puolella sympatianne olisivat nyt?
tiistai 9. lokakuuta 2007
Päivän hekin ansaitsevat
Hyvää juhlapäivää kaikille!
Kuten te kaikki tiedätte, 10.10 juhlitaan suomalaisen kirjallisuuden syntymäpäivänä Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi.
Tämän lisäksi Suomessa juhlitaan mm. tasa-arvon päivää (19.3), suomenkielen päivää (9.4), suomalaisuutta (12.5), ja koska mikään ei ole niin säälittävän näköistä kuin volvossa itkeminen, mukaan on otettu myös ruotsalaisuuden päivä (6.11).
Kaikki nämä juhlapäivät...tai no melkein kaikki niistä...ovat paikkansa ansainneet.
Ne ovat kuitenkin kaikki vanhaa perua. Eikö olisi aika uudistaa liputuspäivä-kalenteria paremmin vastaamaan nykyaikaa?
Seuraavaksi siis muutama pieni ehdotus:
- 15.8, Nokia-päivä
Tänä päivänä syntyi Jorma Ollila, eli mies joka paitsi toi Suomelle suunnattomasti rahaa, teki jotain tärkeämpää. Ollila sai kansan, joka tuli tunnetuksi siitä että yhteiskuntarauha perustui siihen että kukaan ei sanonut sanaakaan, puhumaan julkisesti yksityisimmätkin asiansa.
Kaiken tämän lisäksi hän jopa kantaa huolta kännykkään puhujien kunnosta.
Hyvät naiset, herrat ja vielä viimeistä leikkausta odottavat: Jorma Ollilan kunto-ohjelma.
- 28.12, Linux-päivä
Kauriin merkeissä syntyi Linus Torvalds, joka kehitti Linux-käyttöjärjestelmän. Tällä hetkellä tällä järjestelmällä on eri laskutapojen mukaan jopa yli 20 miljoonaa käyttäjää.
Jos tällä ei saa omaa liputuspäivää, mutta kuolemalla saa (ruotsalaisuuden päivä on Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä), maailma on vielä enemmän nekrofiilimpi kuin koskaan tajusinkaan.
- Koko toukokuu, Eppu Normaali-päivä
Miksi koko toukokuu ja miksi Eppu Normaali?
Toukokuussa 1982 julkaistiin Eppu Normaalien single "Murheellisten laulujen maa".
Tämä kappale on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan ehkä enemmän kuin mikään muu levytetty teos.
Mikä on se kappale, joka soi aina viimeistään kolmannen aamukaljan jälkeen jokikisessä anniskeluravintolassa jukeboksissa? Mikä on se kappale jonka on ehdottomasti soitava jokaisessa itseään kunnioittavassa Suomi-baarissa? Mikä on se kappale joka valitaan aina kärkipäähän valittaessa parasta suomalaista kappaletta?
Pelkästään niillä rahoilla, jotka ihmiset ovat laittaneet jukebokseihin kuullakseen tämän kappaleen, RAY on luultavasti tukenut suomalaista terveydenhoitoa siinä määrin että se on saavuttanut nykyisen tasonsa. Ajatelkaa näin: todennäköisesti synnyitte sairaalassa, ettekä saunanpankolla johtuen siitä että Pantse Syrjä löysi kitaran.
Panimoteollisuus on luultavasti kaksinkertaistanut menekkinsä sen vuoksi, että ihmiset haluavat aina juoda suruunsa kuullessaan tämän kappaleen. Todellinen tai kuviteltu suru, ei sillä väliä, tämä kappale janottaa.
Siksi koko toukokuu.
- 26.2, Kyykkyviulu-päivä
Te tuskin jaksatte odottaa selitystä tälle, ettekö vaan?
26.2 on Linda Lampeniuksen syntymäpäivä.
Täten siis saadaan hoidettua yhtäaikaa molemmat tärkeimmät vähemmistöt Suomessa eli ruotsalaiset ja naismuusikot.
Ne teistä jotka pääsivät katseellaan Lampeniuksen rinnan yli (tiedän, eikö olekin kaunis viulu?) , älähtävät nyt että Lampenius on kylläkin suomalainen.
Tämä on niin hyvin totta, mutta: hänen vanhempiensa nimet ovat Ulla ja Börje, Lampenius on esiintynyt jo kolmivuotiaana svenska teaternissa, hän osaa puhua ruotsia, ja kun hän esiintyi Baywatchissa, hänen roolihahmonsa oli ruotsalainen (tulkaa nyt edes puoliväliin tässä asiassa, ihmiset).
Lisäksi hän on yksi eniten näkyvyyttä saaneista naismuusikoista, joka maastamme on lähtenyt. Myönnetään, näkyvyys on toisinaan liittynyt ulkomusikaalisiin seikkoihin, mutta "ulkomusikaalisessakin" on mukana "musikaalinen", ja millä sitä musiikkia saadaan tunnetuksi jos ei näkyvyydellä? Lisäksi hän oikeasti soittaa viulua, eikä käytä sitä varten taustanauhaa.
Kuten te kaikki tiedätte, 10.10 juhlitaan suomalaisen kirjallisuuden syntymäpäivänä Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi.
Tämän lisäksi Suomessa juhlitaan mm. tasa-arvon päivää (19.3), suomenkielen päivää (9.4), suomalaisuutta (12.5), ja koska mikään ei ole niin säälittävän näköistä kuin volvossa itkeminen, mukaan on otettu myös ruotsalaisuuden päivä (6.11).
Kaikki nämä juhlapäivät...tai no melkein kaikki niistä...ovat paikkansa ansainneet.
Ne ovat kuitenkin kaikki vanhaa perua. Eikö olisi aika uudistaa liputuspäivä-kalenteria paremmin vastaamaan nykyaikaa?
Seuraavaksi siis muutama pieni ehdotus:
- 15.8, Nokia-päivä
Tänä päivänä syntyi Jorma Ollila, eli mies joka paitsi toi Suomelle suunnattomasti rahaa, teki jotain tärkeämpää. Ollila sai kansan, joka tuli tunnetuksi siitä että yhteiskuntarauha perustui siihen että kukaan ei sanonut sanaakaan, puhumaan julkisesti yksityisimmätkin asiansa.
Kaiken tämän lisäksi hän jopa kantaa huolta kännykkään puhujien kunnosta.
Hyvät naiset, herrat ja vielä viimeistä leikkausta odottavat: Jorma Ollilan kunto-ohjelma.
- 28.12, Linux-päivä
Kauriin merkeissä syntyi Linus Torvalds, joka kehitti Linux-käyttöjärjestelmän. Tällä hetkellä tällä järjestelmällä on eri laskutapojen mukaan jopa yli 20 miljoonaa käyttäjää.
Jos tällä ei saa omaa liputuspäivää, mutta kuolemalla saa (ruotsalaisuuden päivä on Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä), maailma on vielä enemmän nekrofiilimpi kuin koskaan tajusinkaan.
- Koko toukokuu, Eppu Normaali-päivä
Miksi koko toukokuu ja miksi Eppu Normaali?
Toukokuussa 1982 julkaistiin Eppu Normaalien single "Murheellisten laulujen maa".
Tämä kappale on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan ehkä enemmän kuin mikään muu levytetty teos.
Mikä on se kappale, joka soi aina viimeistään kolmannen aamukaljan jälkeen jokikisessä anniskeluravintolassa jukeboksissa? Mikä on se kappale jonka on ehdottomasti soitava jokaisessa itseään kunnioittavassa Suomi-baarissa? Mikä on se kappale joka valitaan aina kärkipäähän valittaessa parasta suomalaista kappaletta?
Pelkästään niillä rahoilla, jotka ihmiset ovat laittaneet jukebokseihin kuullakseen tämän kappaleen, RAY on luultavasti tukenut suomalaista terveydenhoitoa siinä määrin että se on saavuttanut nykyisen tasonsa. Ajatelkaa näin: todennäköisesti synnyitte sairaalassa, ettekä saunanpankolla johtuen siitä että Pantse Syrjä löysi kitaran.
Panimoteollisuus on luultavasti kaksinkertaistanut menekkinsä sen vuoksi, että ihmiset haluavat aina juoda suruunsa kuullessaan tämän kappaleen. Todellinen tai kuviteltu suru, ei sillä väliä, tämä kappale janottaa.
Siksi koko toukokuu.
- 26.2, Kyykkyviulu-päivä
Te tuskin jaksatte odottaa selitystä tälle, ettekö vaan?
26.2 on Linda Lampeniuksen syntymäpäivä.
Täten siis saadaan hoidettua yhtäaikaa molemmat tärkeimmät vähemmistöt Suomessa eli ruotsalaiset ja naismuusikot.
Ne teistä jotka pääsivät katseellaan Lampeniuksen rinnan yli (tiedän, eikö olekin kaunis viulu?) , älähtävät nyt että Lampenius on kylläkin suomalainen.
Tämä on niin hyvin totta, mutta: hänen vanhempiensa nimet ovat Ulla ja Börje, Lampenius on esiintynyt jo kolmivuotiaana svenska teaternissa, hän osaa puhua ruotsia, ja kun hän esiintyi Baywatchissa, hänen roolihahmonsa oli ruotsalainen (tulkaa nyt edes puoliväliin tässä asiassa, ihmiset).
Lisäksi hän on yksi eniten näkyvyyttä saaneista naismuusikoista, joka maastamme on lähtenyt. Myönnetään, näkyvyys on toisinaan liittynyt ulkomusikaalisiin seikkoihin, mutta "ulkomusikaalisessakin" on mukana "musikaalinen", ja millä sitä musiikkia saadaan tunnetuksi jos ei näkyvyydellä? Lisäksi hän oikeasti soittaa viulua, eikä käytä sitä varten taustanauhaa.
Exergian tuhlaus seis!
Tällä viikolla vietetään energiansäästö-viikkoa.
Jo oli aikakin, sanon minä.
Liian kauan olen kärsinyt hiljaa itsekseni katsellessani, kuinka energiaa tuhlataan vedoten energian säilymislakiin.
Tiedättekö kuinka paljon energiaa menee hukkaan joka kerta avatessanne jääkaapin oven, kääntyessänne tylsän työpäivän piristykseksi työtuolillanne tai nostaessanne vessanpöntön kannen? Herkkien lukijoideni suojelemiseksi en kerro tarkkaa lukua, mutta vihjaan että se on paljon. Tarkemmin sanoen tuhlaamme potentiaalienergiaa.
Potentiaalienergia on kappaleeseen varastoitunutta energiaa. Sitä syntyy kun kappaleeseen kohdistetaan voima, joka aiheuttaa muutoksen kappaleessa.
Esimerkkejä potentiaalienergiasta ovat jouseen varastoitunut voima ja kappaleen asemaan nostettaessa varastoituva energia. Jousta jännitettäessä tehdään työtä jousen jäykkyysvoimia vastaan (kiitos, Wikipedia).
Toivottavasti moni teistä tajusi jo mitä ajan takaa, sillä ajatuslampun valo säästää energiaa.
Muut teistä joutuvat tyytymään kylmään halogeenivaloon ja selitykseeni siitä mitä ajattelin.
Kaikkihan tietävät miten vieteriä väännetään, eikä?
Kuvitellaan seuraavaksi että kaikissa kodin saranoissa olisi pieni vieterilaite. Periaatehan on nimittäin sama kuin kammesta väännettäessä. Kammen tilalla vain on esim. kaapinovi. Joka kerta siis kun ruokakaapin ovi aukaistaisiin, vieteri jännittyisi hiukan ja siihen kertyisi edellä mainittua potentiaalienergiaa.
Pelkästään viikon jälkeen tähän vieteriin olisi kertynyt uskomaton määrä energiaa.
Tämän jälkeen jokainen talous ottaisi irti vieterilaitteensa, veisi ne erityiseen vieteriliikkeeseen ja saisi vastaavan määrän vieterilaitteita takaisin.
Kerätyt vieterit vietäisiin maailman suurimpaan dynamoon.
Sitten täältä Maailman Yhdennäksestä Ihmeestä (tuo olisi sen virallinen nimi. Totta kai se nimittäin olisi pääsymaksua vastaan yleisölle avoin. Lipputuloista saatavat rahat käytettäisiin energiansäästöön.) lähtisi vaihtovirtaa pienen kaupungin kaikkiin energiantarpeisiin.
Ideaa voisi kehittää eteenpäin.
Miten olisi Kampinväännön MM-kisat?
Suomi on tullut tunnetuksi maailmalla omituisista kisoistaan. Miksi emme siis yhdistäisi kansallista positiivista PR:ää ja yleishyödyllistä tarkoitusta?
Voi kuulostaa tyhmältä, mutta kuka muistaa kehitysmaihin suunnatun tietokoneen joka saa energiaa kampea vääntämällä? Tai lähempi tuttavuus eli kammella toimiva kännykän akkulaturi.
Kilpailun sijaintipaikkakin olisi helppo, tietenkin Kamppi Helsingissä. Näin saataisiin pääkaupunkiseudullekin kansanjuhla-mentaliteettia, jääkiekon MM-kulta kun tulee niin ylen harvoin tänne.
Jutun pointtina olisi se kuka jaksaa vääntää pisimpään kampea.
Kilpailla voisi naisten-, miesten-, ja lasten sarjassa vasemman, oikean, tai molempien käsien kampinväännössä.
Mitä hyötyä tällaisesta kisasta olisi muille kuin makkaran ja ilmapallojen myyjille?
Lainatakseni akkulaturin tietoja: "Noin kolmen minuutin pyörittämisellä saat akun kunnosta riippuen 2-8 minuuttia puheaikaa tai 30-60 minuuttia valmiustila-aikaa."
Kuvitellaan nyt että rivissä olisi kymmenen isoa kampea, ja jokaisen ääressä sen sukupuolen edustaja, joka saa kilpailuhenkisyyden ja kyvyttömyyden tunnustaa heikkouttaan samassa kromosomi-paketissa.
Jokaisella nokan edessä mittari joka kuvaa heidän tuottamansa energian määrän.
Selän takana hurraava ihmisjoukko.
Kuinka paljon uskoisitte tuollaisen porukan aikaansaavan energiaa?
Aivan.
Ehkä energiansäästämisen sijaan pitäisi keksiä miten sitä voisi tuottaa paremmin.
Jo oli aikakin, sanon minä.
Liian kauan olen kärsinyt hiljaa itsekseni katsellessani, kuinka energiaa tuhlataan vedoten energian säilymislakiin.
Tiedättekö kuinka paljon energiaa menee hukkaan joka kerta avatessanne jääkaapin oven, kääntyessänne tylsän työpäivän piristykseksi työtuolillanne tai nostaessanne vessanpöntön kannen? Herkkien lukijoideni suojelemiseksi en kerro tarkkaa lukua, mutta vihjaan että se on paljon. Tarkemmin sanoen tuhlaamme potentiaalienergiaa.
Potentiaalienergia on kappaleeseen varastoitunutta energiaa. Sitä syntyy kun kappaleeseen kohdistetaan voima, joka aiheuttaa muutoksen kappaleessa.
Esimerkkejä potentiaalienergiasta ovat jouseen varastoitunut voima ja kappaleen asemaan nostettaessa varastoituva energia. Jousta jännitettäessä tehdään työtä jousen jäykkyysvoimia vastaan (kiitos, Wikipedia).
Toivottavasti moni teistä tajusi jo mitä ajan takaa, sillä ajatuslampun valo säästää energiaa.
Muut teistä joutuvat tyytymään kylmään halogeenivaloon ja selitykseeni siitä mitä ajattelin.
Kaikkihan tietävät miten vieteriä väännetään, eikä?
Kuvitellaan seuraavaksi että kaikissa kodin saranoissa olisi pieni vieterilaite. Periaatehan on nimittäin sama kuin kammesta väännettäessä. Kammen tilalla vain on esim. kaapinovi. Joka kerta siis kun ruokakaapin ovi aukaistaisiin, vieteri jännittyisi hiukan ja siihen kertyisi edellä mainittua potentiaalienergiaa.
Pelkästään viikon jälkeen tähän vieteriin olisi kertynyt uskomaton määrä energiaa.
Tämän jälkeen jokainen talous ottaisi irti vieterilaitteensa, veisi ne erityiseen vieteriliikkeeseen ja saisi vastaavan määrän vieterilaitteita takaisin.
Kerätyt vieterit vietäisiin maailman suurimpaan dynamoon.
Sitten täältä Maailman Yhdennäksestä Ihmeestä (tuo olisi sen virallinen nimi. Totta kai se nimittäin olisi pääsymaksua vastaan yleisölle avoin. Lipputuloista saatavat rahat käytettäisiin energiansäästöön.) lähtisi vaihtovirtaa pienen kaupungin kaikkiin energiantarpeisiin.
Ideaa voisi kehittää eteenpäin.
Miten olisi Kampinväännön MM-kisat?
Suomi on tullut tunnetuksi maailmalla omituisista kisoistaan. Miksi emme siis yhdistäisi kansallista positiivista PR:ää ja yleishyödyllistä tarkoitusta?
Voi kuulostaa tyhmältä, mutta kuka muistaa kehitysmaihin suunnatun tietokoneen joka saa energiaa kampea vääntämällä? Tai lähempi tuttavuus eli kammella toimiva kännykän akkulaturi.
Kilpailun sijaintipaikkakin olisi helppo, tietenkin Kamppi Helsingissä. Näin saataisiin pääkaupunkiseudullekin kansanjuhla-mentaliteettia, jääkiekon MM-kulta kun tulee niin ylen harvoin tänne.
Jutun pointtina olisi se kuka jaksaa vääntää pisimpään kampea.
Kilpailla voisi naisten-, miesten-, ja lasten sarjassa vasemman, oikean, tai molempien käsien kampinväännössä.
Mitä hyötyä tällaisesta kisasta olisi muille kuin makkaran ja ilmapallojen myyjille?
Lainatakseni akkulaturin tietoja: "Noin kolmen minuutin pyörittämisellä saat akun kunnosta riippuen 2-8 minuuttia puheaikaa tai 30-60 minuuttia valmiustila-aikaa."
Kuvitellaan nyt että rivissä olisi kymmenen isoa kampea, ja jokaisen ääressä sen sukupuolen edustaja, joka saa kilpailuhenkisyyden ja kyvyttömyyden tunnustaa heikkouttaan samassa kromosomi-paketissa.
Jokaisella nokan edessä mittari joka kuvaa heidän tuottamansa energian määrän.
Selän takana hurraava ihmisjoukko.
Kuinka paljon uskoisitte tuollaisen porukan aikaansaavan energiaa?
Aivan.
Ehkä energiansäästämisen sijaan pitäisi keksiä miten sitä voisi tuottaa paremmin.
maanantai 8. lokakuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, osa XII
Minä...elän.
Torstaina poistettiin takahammas, eli ensin leikattiin juuret poikki, sitten poistettiin hammas ja sitten revittiin juuret pois. Itse asiassa kuulostaa huomattavasti kauheammalta kuin se oli.
Olen tosin vielä kahden vaiheilla siitä, mitä mieltä olen tuttavallisesti jutustelusta operaation aikana:"ja nyt sitten minä vedän täältä näitä juuria pois...onpas se siellä tiukassa...:lievää ähinää:...no niin, sieltähän se lähti."
Ehkä kuitenkin mieluummin tuollainen selostus siitä, mitä tehdään, kuin viime kerralla (eri hammaslääkärillä) parikin kertaa kuultu "Oho! Enpäs ole ennen nähnyt näin paljon mätää!"-havainto.
Nyt sitten opetellaan elämään ilman kiinteää ravintoa, koska leuan takaosassa on hampaan mentävä aukko, ja siellä olevat tikit poistetaan vasta viikon päästä.
Ei siis sillä ettenkö saisi syödä mitään kiinteää, mutta jotenkin ajatus pihvinreunasta osumassa tuoreeseen leikkausarpeen ei kuumota minua niin kuin luulisi.
Lisäksi oli taas ikävä todeta se fakta, että vaikka jäätelöä onkin kiva syödä, niin ei sillä elä.
Litran jäätelöpaketin jälkeen olisin ollut valmis rehtiin "mies vs. peto"-taistoon pupujussin kanssa porkkanasta, mutta pihvinreuna on pientä verrattuna kovaan porkkanaan.
Lisäksi opettelen puhumaan uudestaan. Kuulostan kiitos turvonneen poskeni tällä hetkellä Marlon Brandolta Kummisedässä ja näytän John Hurtilta Elefanttimiehessä.
Tästä sitä siis jatketaan yhtä hammasta laihempana.
Torstaina poistettiin takahammas, eli ensin leikattiin juuret poikki, sitten poistettiin hammas ja sitten revittiin juuret pois. Itse asiassa kuulostaa huomattavasti kauheammalta kuin se oli.
Olen tosin vielä kahden vaiheilla siitä, mitä mieltä olen tuttavallisesti jutustelusta operaation aikana:"ja nyt sitten minä vedän täältä näitä juuria pois...onpas se siellä tiukassa...:lievää ähinää:...no niin, sieltähän se lähti."
Ehkä kuitenkin mieluummin tuollainen selostus siitä, mitä tehdään, kuin viime kerralla (eri hammaslääkärillä) parikin kertaa kuultu "Oho! Enpäs ole ennen nähnyt näin paljon mätää!"-havainto.
Nyt sitten opetellaan elämään ilman kiinteää ravintoa, koska leuan takaosassa on hampaan mentävä aukko, ja siellä olevat tikit poistetaan vasta viikon päästä.
Ei siis sillä ettenkö saisi syödä mitään kiinteää, mutta jotenkin ajatus pihvinreunasta osumassa tuoreeseen leikkausarpeen ei kuumota minua niin kuin luulisi.
Lisäksi oli taas ikävä todeta se fakta, että vaikka jäätelöä onkin kiva syödä, niin ei sillä elä.
Litran jäätelöpaketin jälkeen olisin ollut valmis rehtiin "mies vs. peto"-taistoon pupujussin kanssa porkkanasta, mutta pihvinreuna on pientä verrattuna kovaan porkkanaan.
Lisäksi opettelen puhumaan uudestaan. Kuulostan kiitos turvonneen poskeni tällä hetkellä Marlon Brandolta Kummisedässä ja näytän John Hurtilta Elefanttimiehessä.
Tästä sitä siis jatketaan yhtä hammasta laihempana.
lauantai 6. lokakuuta 2007
Mitä Cthulhu tekisi?
- Jopas sait meidät taas hienoon sotkuun!
- Hiljaa.
- Voit olla varma, että jos me selviämme tästä hengissä, sinä olet kuollut minulle!
- Hiljaa.
- Minä en ole hiljaa! Tämä on täysin sinun syytäsi!
- Ne voivat kuulla, hiljaa.
- Mitä jos ne kuulivat?
- En usko että ne kuulivat, ne olisivat jo varmaan täällä siinä tapauksessa.
- Oletko ihan varma?
- Olen, olen, puhu vaan ihan normaalisti.
- Mitä ihmettä ne oikein olivat?
- Minähän selitin: ne ovat tämän ulottuvuuden hallitseva laji.
- No se kävi aika selväksi. Mutta eihän tässä näin pitänyt käydä.
- Miten niin ei?
- Sinä sanoit että tämän piti olla helppoa. "Hei, mitäs jos mentäisiin vähän pelottelemaan noita tuolla? Siitä voisi tulla vaikka hauskaa."
- Okei, ehkä olin hiukan väärässä.
- Hiukan väärässä? Sinun mukaan noiden olentojen piti juosta karkuun kirkuen ja joidenkin pyörtyä paikoilleen. Kävikö niin? Käviko?
- Kaiken saamani lähdemateriaalin mukaan---
- Lähdemateriaalin? Älä vaan sano että me ylitimme pimeyden avaruuden, lukemattomia aeoneita ja rikoimme ulottuvuuksien välisen rajan sinun noilta olennoilta ottamien tallenteiden perusteella?!
- No...
- Tämä ei voi olla todellista! Senkin "minulla-on-kolmas-silmä-joten-näen-asiat-paremmin"-idiootti! Me olemme täällä koska sinä luotit piirrettyyn kuvaan!
- Hei, ne ovat liikkuvia piirrettyjä kuvia! Ja lakkaa tökkimästä kolmatta silmääni! En havainnut että sinäkään olisit pärjännyt paremmin!
- Ja mitähän minun olisi pitänyt tehdä, hmm?
- No kun sinulla on luo...lonkerot...
- Niin, joten..?
- No sinähän olisit voinut...kais tiedät...
- Ei, voin sanoa suoraan että enpä tiedä.
- Olisit voinut...vaikka pelotella niitä pois työntämällä niitä noiden...aukkoihin...
- Mitä?! Onko sinulla mitään tietoa siitä mitä siellä on ollut aiemmin?
- Ei...
- Ei minullakaan, joten minähän en todellakaan "työntele" ulokkeitani minnekään! Mistä ihmeestä sinä saat näitä ajatuksia?
- Niistä tallenteista, niissä---
- Jos me pääsemme pois täältä, ensimmäinen asia minkä teen, on tavaroidesi heittäminen lähimpään ikuisuuden kitaan. Ensin saat tyhmän idean tulla tänne ja sitten saat vielä tyhmemmän idean miten päästä pois täältä.
- Ei se silloin ollut tyhmä idea kun sain sinut mukaan.
- Silloin ei ollutkaan puhetta että olisimme päätyneet...mikä tämä paikka olikaan?
- Ennen kuin jouduttiin lähtemään karkuun, näin että isossa kankaassa luki "Buffy Vampyyrintappaja-fanien kokoontuminen '07".
- Mikä ihme se on?
- En tiedä, mutta ainakin niistä lähti huutoa ja potkua.
- Totta, totta, ei olisi uskonut sen näköisistä.
- Miksi meille aina tapahtuu tällaista? Olen ihan varma että Cthulhulle ei koskaan olisi käynyt näin.
- Missä se muuten on? En muista sen herättäneen kauhua pitkään aikaan.
- Toiset sanovat että Cthulhu on vangittuna muinaisessa uponneessa R'Lyehin kaupungissa syvällä meren alla, jonne Vanhemmat Jumalat telkesivät hänet Vanhimman Sinetin taakse kapinoinnista heitä vastaan.
- Mitä toiset sitten sanovat?
- Joku väitti että oli nähnyt kuinka joukko pieniä ja karvaisia nelijalkaisia olentoja oli ajanut Cthulhun mereen. Tämä ei kuulemma uskalla tulla sieltä pois niin kauan niitä karvaisia olentoja on olemassa.
- Ajatella että minä kerran jopa kunnioitin tuota tyyppiä.
- Juu, koko homma vaiettiin hiljaiseksi. Tiedätkö Tindaloksen Hurtat?
- Hurjat ajan kulmista syntyneet, kaikkea inhimillistä janoavat kuolemattomat olennot? Totta kai.
- No ne eivät ole enää niin hurjia enää kun joku vei ne vahingossa salvattavaksi.
- Mitä luulet että meistä kerrotaan?
- "Kaksi idioottia, jotka piileskelevät sängyn alla"?
- Selvä, mehän emme tänne jää. Taisin nähdä karates---vetäytyessämme parempaan asemaan toisen yhtä suuren tilan kuin mitä kautta tulimme. Ja mikä parasta, se ei ole lähelläkään tätä "Buffy Vampyyrintappaja-fanien kokoontuminen '07"-juttua.
- Missä se on?
- Seuraat vain limavanaani, niin osaat sinne. Se oli se iso paikka jossa luki "Xena Soturiprinsessa fancon ´07".
- Oletko nyt ihan varma että tämä toimii?
- Hei, sinä sait meidät ongelmiin, minä saan meidät pois. Luota minuun, asiat eivät ainakaan voi pahentua.
- Hiljaa.
- Voit olla varma, että jos me selviämme tästä hengissä, sinä olet kuollut minulle!
- Hiljaa.
- Minä en ole hiljaa! Tämä on täysin sinun syytäsi!
- Ne voivat kuulla, hiljaa.
- Mitä jos ne kuulivat?
- En usko että ne kuulivat, ne olisivat jo varmaan täällä siinä tapauksessa.
- Oletko ihan varma?
- Olen, olen, puhu vaan ihan normaalisti.
- Mitä ihmettä ne oikein olivat?
- Minähän selitin: ne ovat tämän ulottuvuuden hallitseva laji.
- No se kävi aika selväksi. Mutta eihän tässä näin pitänyt käydä.
- Miten niin ei?
- Sinä sanoit että tämän piti olla helppoa. "Hei, mitäs jos mentäisiin vähän pelottelemaan noita tuolla? Siitä voisi tulla vaikka hauskaa."
- Okei, ehkä olin hiukan väärässä.
- Hiukan väärässä? Sinun mukaan noiden olentojen piti juosta karkuun kirkuen ja joidenkin pyörtyä paikoilleen. Kävikö niin? Käviko?
- Kaiken saamani lähdemateriaalin mukaan---
- Lähdemateriaalin? Älä vaan sano että me ylitimme pimeyden avaruuden, lukemattomia aeoneita ja rikoimme ulottuvuuksien välisen rajan sinun noilta olennoilta ottamien tallenteiden perusteella?!
- No...
- Tämä ei voi olla todellista! Senkin "minulla-on-kolmas-silmä-joten-näen-asiat-paremmin"-idiootti! Me olemme täällä koska sinä luotit piirrettyyn kuvaan!
- Hei, ne ovat liikkuvia piirrettyjä kuvia! Ja lakkaa tökkimästä kolmatta silmääni! En havainnut että sinäkään olisit pärjännyt paremmin!
- Ja mitähän minun olisi pitänyt tehdä, hmm?
- No kun sinulla on luo...lonkerot...
- Niin, joten..?
- No sinähän olisit voinut...kais tiedät...
- Ei, voin sanoa suoraan että enpä tiedä.
- Olisit voinut...vaikka pelotella niitä pois työntämällä niitä noiden...aukkoihin...
- Mitä?! Onko sinulla mitään tietoa siitä mitä siellä on ollut aiemmin?
- Ei...
- Ei minullakaan, joten minähän en todellakaan "työntele" ulokkeitani minnekään! Mistä ihmeestä sinä saat näitä ajatuksia?
- Niistä tallenteista, niissä---
- Jos me pääsemme pois täältä, ensimmäinen asia minkä teen, on tavaroidesi heittäminen lähimpään ikuisuuden kitaan. Ensin saat tyhmän idean tulla tänne ja sitten saat vielä tyhmemmän idean miten päästä pois täältä.
- Ei se silloin ollut tyhmä idea kun sain sinut mukaan.
- Silloin ei ollutkaan puhetta että olisimme päätyneet...mikä tämä paikka olikaan?
- Ennen kuin jouduttiin lähtemään karkuun, näin että isossa kankaassa luki "Buffy Vampyyrintappaja-fanien kokoontuminen '07".
- Mikä ihme se on?
- En tiedä, mutta ainakin niistä lähti huutoa ja potkua.
- Totta, totta, ei olisi uskonut sen näköisistä.
- Miksi meille aina tapahtuu tällaista? Olen ihan varma että Cthulhulle ei koskaan olisi käynyt näin.
- Missä se muuten on? En muista sen herättäneen kauhua pitkään aikaan.
- Toiset sanovat että Cthulhu on vangittuna muinaisessa uponneessa R'Lyehin kaupungissa syvällä meren alla, jonne Vanhemmat Jumalat telkesivät hänet Vanhimman Sinetin taakse kapinoinnista heitä vastaan.
- Mitä toiset sitten sanovat?
- Joku väitti että oli nähnyt kuinka joukko pieniä ja karvaisia nelijalkaisia olentoja oli ajanut Cthulhun mereen. Tämä ei kuulemma uskalla tulla sieltä pois niin kauan niitä karvaisia olentoja on olemassa.
- Ajatella että minä kerran jopa kunnioitin tuota tyyppiä.
- Juu, koko homma vaiettiin hiljaiseksi. Tiedätkö Tindaloksen Hurtat?
- Hurjat ajan kulmista syntyneet, kaikkea inhimillistä janoavat kuolemattomat olennot? Totta kai.
- No ne eivät ole enää niin hurjia enää kun joku vei ne vahingossa salvattavaksi.
- Mitä luulet että meistä kerrotaan?
- "Kaksi idioottia, jotka piileskelevät sängyn alla"?
- Selvä, mehän emme tänne jää. Taisin nähdä karates---vetäytyessämme parempaan asemaan toisen yhtä suuren tilan kuin mitä kautta tulimme. Ja mikä parasta, se ei ole lähelläkään tätä "Buffy Vampyyrintappaja-fanien kokoontuminen '07"-juttua.
- Missä se on?
- Seuraat vain limavanaani, niin osaat sinne. Se oli se iso paikka jossa luki "Xena Soturiprinsessa fancon ´07".
- Oletko nyt ihan varma että tämä toimii?
- Hei, sinä sait meidät ongelmiin, minä saan meidät pois. Luota minuun, asiat eivät ainakaan voi pahentua.
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Väliin henkilökohtaista, osa XI
Henkisten muistiinpanojen puhtaaksikirjoitusta:
- Älä koskaan, toistan koskaan, enää kirjoita näitä juttuja ilman henkisenä kyynärsauvana toimivaa kahvia. Tällöin vältytään todella noloilta tilanteelta.
Selitys: sitä luulee saaneensa tiivistettyä blogi-kirjoitukseensa ajatuksen siitä, kuinka ironista on että sukupolvi joka pelkäsi "Isoaveljeä" ja systeemin tarkkailua, on saanut aikaiseksi sukupolven joka haluaa "Isonveljen" tarkkailuun.
Tämä uusi sukupolvi jopa tekee systeemin työn sen puolesta ilmoittamalla kaikkiin mahdollisiin suuntiin mitä, missä ja kenen kanssa milloinkin tekee.
Sen sijaan sitä huomaa kirjoittaneensa jotain, minkä paras henkinen saavutus on virke "Tahtoisin vain olla rauhassa kun etsin netistä Britney Spearsin kuvia".
Odotettavissa tänä iltana tietokoneen ääressä Britney Spearsin kuvien sijaan henkistä itseruoskintaa.
- Hammaslääkäreille kannattaa puhua.
Selitys: pelkään jossain määrin hammaslääkäriä, mihin saattoi vaikuttaa hyvää heikomman tilannetajun ja pelisilmän omannut naishammaslääkäri lapsuudestani, joka uhkasi heittää minut ikkunasta ulos jos en "avaa sitä (/¤#:n suuta nyt heti!".
Siksipä minusta oli noloa pyytää uudelta hammaslääkäriltäni esipuudutusta ennen puudutusta, koska eniten pelkään puudutuspiikkiä.
Mutta hän olikin täysin ajan tasalla ja sanoi että oli todella hyvä että kerroin asiasta ja totta kai hän antaa esipuudutuksen, ei mitään ongelmaa.
Vau. Jos en olisi jo kolmiodraamassa kahvin ja tv:n välissä, naisin hänet.
- Blogi ei välttämättä päivity ihan parin seuraavan päivän aikana.
Selitys: niille joille en ole vielä kertonut mainittakoon, että minulta vedetään hammas pois. Tämä tarkoittaa sitä, että olen ainakin huomisen käyttökelvoton. Ei, syynä eivät ole kipulääkkeet, sillä Unelmien Sielunmessu-elokuvan jälkeen jo pelkkä aspiriinin käyttö saa minut miettimään portti-teoriaa.
Olen vain huomannut että on hiukan vaikea keskittyä, kun toinen puoli kasvoista on huomattavasti toista kookkaampi ja vuodat verta.
Se miten oivalsin tämän on mielenkiintoinen tarina, mutta ikävä kyllä todistajansuojelu-ohjelmani säännöt kieltävät minua menemästä yksityiskohtiin ennen kuin olen myynyt elokuvaoikeudet.
- On muuten juhlan paikka.
Selitys: tällä blogilla on nyt sitten virallisesti kolme lukijaa. Lupasin itselleni että en käytä hymiöitä, mutta mitä hittoa...
:)
Kiitokset teille jokaiselle.
Ilman teitä tätä ei jaksaisi.
- Älä koskaan, toistan koskaan, enää kirjoita näitä juttuja ilman henkisenä kyynärsauvana toimivaa kahvia. Tällöin vältytään todella noloilta tilanteelta.
Selitys: sitä luulee saaneensa tiivistettyä blogi-kirjoitukseensa ajatuksen siitä, kuinka ironista on että sukupolvi joka pelkäsi "Isoaveljeä" ja systeemin tarkkailua, on saanut aikaiseksi sukupolven joka haluaa "Isonveljen" tarkkailuun.
Tämä uusi sukupolvi jopa tekee systeemin työn sen puolesta ilmoittamalla kaikkiin mahdollisiin suuntiin mitä, missä ja kenen kanssa milloinkin tekee.
Sen sijaan sitä huomaa kirjoittaneensa jotain, minkä paras henkinen saavutus on virke "Tahtoisin vain olla rauhassa kun etsin netistä Britney Spearsin kuvia".
Odotettavissa tänä iltana tietokoneen ääressä Britney Spearsin kuvien sijaan henkistä itseruoskintaa.
- Hammaslääkäreille kannattaa puhua.
Selitys: pelkään jossain määrin hammaslääkäriä, mihin saattoi vaikuttaa hyvää heikomman tilannetajun ja pelisilmän omannut naishammaslääkäri lapsuudestani, joka uhkasi heittää minut ikkunasta ulos jos en "avaa sitä (/¤#:n suuta nyt heti!".
Siksipä minusta oli noloa pyytää uudelta hammaslääkäriltäni esipuudutusta ennen puudutusta, koska eniten pelkään puudutuspiikkiä.
Mutta hän olikin täysin ajan tasalla ja sanoi että oli todella hyvä että kerroin asiasta ja totta kai hän antaa esipuudutuksen, ei mitään ongelmaa.
Vau. Jos en olisi jo kolmiodraamassa kahvin ja tv:n välissä, naisin hänet.
- Blogi ei välttämättä päivity ihan parin seuraavan päivän aikana.
Selitys: niille joille en ole vielä kertonut mainittakoon, että minulta vedetään hammas pois. Tämä tarkoittaa sitä, että olen ainakin huomisen käyttökelvoton. Ei, syynä eivät ole kipulääkkeet, sillä Unelmien Sielunmessu-elokuvan jälkeen jo pelkkä aspiriinin käyttö saa minut miettimään portti-teoriaa.
Olen vain huomannut että on hiukan vaikea keskittyä, kun toinen puoli kasvoista on huomattavasti toista kookkaampi ja vuodat verta.
Se miten oivalsin tämän on mielenkiintoinen tarina, mutta ikävä kyllä todistajansuojelu-ohjelmani säännöt kieltävät minua menemästä yksityiskohtiin ennen kuin olen myynyt elokuvaoikeudet.
- On muuten juhlan paikka.
Selitys: tällä blogilla on nyt sitten virallisesti kolme lukijaa. Lupasin itselleni että en käytä hymiöitä, mutta mitä hittoa...
:)
Kiitokset teille jokaiselle.
Ilman teitä tätä ei jaksaisi.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Tiedän mitä teit viime kesänä. Ja keväällä. Ja nyt.
Milloin se oikein alkoi?
Missä vaiheessa "pystyi kävelemään päiviä ketään kohtaamatta" muuttui muotoon "ei pysty kävelemään ilmoittamatta paikkaansa"?
Odottakaa hetki ennen kuin katsotte mitä muualla kirjoitetaan, niin selitän mitä tarkoitan.
Minä olen vanha.
Muista vielä ajan kun TV:ssä oli vain kaksi kanavaa, hommat hoidettiin kolmikantana ja Eero Nelimarkka oli muutakin kuin loputtomien valuutta-vitsien lähde.
Minä muistan myös ajan ennen kännyköitä, internettiä, kotitietokoneita. Kyllä, tämä on yksi niistä blogimerkinnöistä. Nyt pienennätte sen Facebookin ikkunan alas ja jatkatte lukemista.
Muistamani aikana ihmiset eivät olleet aina tavoitettavissa. Jos et saanut jotakuta kiinni työlankapuhelimesta, saatoit kokeilla kotilankapuhelimesta. Mutta jos joku ei ollut kummankaan tavoitettavissa, oikeastaan mitään ei ollut tehtävissä. Kaikki mitä saatoit tehdä oli yrittää soittaa myöhemmin.
Vaikka tästä joskus aiheutuikin ongelmia, systeemi toimi. Ihmiset ymmärsivät, että toisinaan vaan jotakuta ei saanut kiinni. Se oli luonnollista.
Sitten tulivat kännykät.
Aluksi ne olivat isoja, kömpelöitä ja alkeellisia, mutta niiden avulla oli mahdollista tavoittaa ja olla tavoitettavissa eri lailla kuin aiemmin. Yhtäkkiä saatoitkin tavoittaa kaipaamasi henkilön, vaikka tämä ei ollutkaan lankapuhelimien äärellä.
Pikku hiljaa kännykät yleistyivät, ja yhä useampi saattoi tavoittaa yhä useamman yhä useammin.
Sitten tapahtui jotain omituista.
Yhä useampi oletti yhä useamman olevan tavoitettavissa, ei yhä useammin, vaan aina.
Alettiin pitää epäkohteliaana jos et ollut tavoitettavissa.
Hyvänen aika, jokaisellahan on kännykkä! Miksi jokaisella olisi kännykkä jos he eivät haluaisi aina olla tavoitettavissa? Eihän siinä olisi järkeä. Kaikilla on kännykkä = kaikki ovat tavoitettavissa = kaikilla on kännykkä.
Itse asiassa jos joku ei ollut tavoitettavissa, sitä pidettiin negatiivisena asiana.
Äidit lähes kutsuivat poliisit lastensa kotioville jos nämä eivät heti vastanneet. Ystävä kääntyi ystävää vastaan, kun he alkoivat tivaamaan toisiltaan miksi heidän puheluunsa ei oltu vastattu.
Pavlovin koirat jäivät toiseksi, kun ihmiset vastasivat jopa kesken pyhimpien avioliittoriittien soivaan kännykkään.
Juuri kun tilanne ei olisi voinut muuttua pahemmaksi, tuli internet.
Aluksi se oli harmiton. Se kehittyi sellaisten ihmsten käsissä joiden tarkoitusperät olivat hyvät, mutta jotka loppujen lopuksi vain tahtoivat nähdä Britney Spearsin bikineissä.
Niinpä kauan internet oli vain paikka, jossa oli kuvia Britney Spearsista ja ilmeisesti jotain muuta, mistä kukaan ei välittänyt.
Kunnes joku tajusi äskeisen faktan.
Internetissä on ihmisiä etsimässä kuvia pop-tähdestä.
Korjaus, internetissä on jossakin ihmisiä etsimässä kuvia.
Eikö olisikin jännää, jos nämä ihmiset voisivat kertoa muillekin, missä jossakin he ovat? Ihan niin kuin kännyköillä, mutta laajemmassa mittakaavassa.
Tämä joku ei koskaan tajunnut millaisen hävityksen kauhistuksen hän päästi vapaaksi ihmiskunnan pariin.
Nyt internet on pullollaan palveluja, joissa voit ilmoittaa kavereillesi missä olet, mitä teet, miksi olet ja milloin tulet. Älykkäimmät näistä sovelluksista ovat jo yhdistäneet kännykän ja internetin. On mahdollista päivittää vaikka kuinka usein kännykällään tietoja olemassaolostaan internettiin kaikkien nähtäväksi.
En kaipaa paluuta savumerkkien aikoihin, kehitys ja muutos ovat välttämättömiä.
Tahtoisin vain olla rauhassa kun etsin netistä Britney Spearsin kuvia.
Todennäköisesti minulla käy tuuri, ja seuraava trendi on olla saavuttamattomissa. Jo nyt junissa on mahdollista varata itselleen paikkaa vaunussa, jossa ei saa puhua kännykkään.
Mutta kovaäänisten MP3-soitinten käyttöä siellä ei ole rajoitettu.
Ja te ette halua että alan puhumaan niistä.
Missä vaiheessa "pystyi kävelemään päiviä ketään kohtaamatta" muuttui muotoon "ei pysty kävelemään ilmoittamatta paikkaansa"?
Odottakaa hetki ennen kuin katsotte mitä muualla kirjoitetaan, niin selitän mitä tarkoitan.
Minä olen vanha.
Muista vielä ajan kun TV:ssä oli vain kaksi kanavaa, hommat hoidettiin kolmikantana ja Eero Nelimarkka oli muutakin kuin loputtomien valuutta-vitsien lähde.
Minä muistan myös ajan ennen kännyköitä, internettiä, kotitietokoneita. Kyllä, tämä on yksi niistä blogimerkinnöistä. Nyt pienennätte sen Facebookin ikkunan alas ja jatkatte lukemista.
Muistamani aikana ihmiset eivät olleet aina tavoitettavissa. Jos et saanut jotakuta kiinni työlankapuhelimesta, saatoit kokeilla kotilankapuhelimesta. Mutta jos joku ei ollut kummankaan tavoitettavissa, oikeastaan mitään ei ollut tehtävissä. Kaikki mitä saatoit tehdä oli yrittää soittaa myöhemmin.
Vaikka tästä joskus aiheutuikin ongelmia, systeemi toimi. Ihmiset ymmärsivät, että toisinaan vaan jotakuta ei saanut kiinni. Se oli luonnollista.
Sitten tulivat kännykät.
Aluksi ne olivat isoja, kömpelöitä ja alkeellisia, mutta niiden avulla oli mahdollista tavoittaa ja olla tavoitettavissa eri lailla kuin aiemmin. Yhtäkkiä saatoitkin tavoittaa kaipaamasi henkilön, vaikka tämä ei ollutkaan lankapuhelimien äärellä.
Pikku hiljaa kännykät yleistyivät, ja yhä useampi saattoi tavoittaa yhä useamman yhä useammin.
Sitten tapahtui jotain omituista.
Yhä useampi oletti yhä useamman olevan tavoitettavissa, ei yhä useammin, vaan aina.
Alettiin pitää epäkohteliaana jos et ollut tavoitettavissa.
Hyvänen aika, jokaisellahan on kännykkä! Miksi jokaisella olisi kännykkä jos he eivät haluaisi aina olla tavoitettavissa? Eihän siinä olisi järkeä. Kaikilla on kännykkä = kaikki ovat tavoitettavissa = kaikilla on kännykkä.
Itse asiassa jos joku ei ollut tavoitettavissa, sitä pidettiin negatiivisena asiana.
Äidit lähes kutsuivat poliisit lastensa kotioville jos nämä eivät heti vastanneet. Ystävä kääntyi ystävää vastaan, kun he alkoivat tivaamaan toisiltaan miksi heidän puheluunsa ei oltu vastattu.
Pavlovin koirat jäivät toiseksi, kun ihmiset vastasivat jopa kesken pyhimpien avioliittoriittien soivaan kännykkään.
Juuri kun tilanne ei olisi voinut muuttua pahemmaksi, tuli internet.
Aluksi se oli harmiton. Se kehittyi sellaisten ihmsten käsissä joiden tarkoitusperät olivat hyvät, mutta jotka loppujen lopuksi vain tahtoivat nähdä Britney Spearsin bikineissä.
Niinpä kauan internet oli vain paikka, jossa oli kuvia Britney Spearsista ja ilmeisesti jotain muuta, mistä kukaan ei välittänyt.
Kunnes joku tajusi äskeisen faktan.
Internetissä on ihmisiä etsimässä kuvia pop-tähdestä.
Korjaus, internetissä on jossakin ihmisiä etsimässä kuvia.
Eikö olisikin jännää, jos nämä ihmiset voisivat kertoa muillekin, missä jossakin he ovat? Ihan niin kuin kännyköillä, mutta laajemmassa mittakaavassa.
Tämä joku ei koskaan tajunnut millaisen hävityksen kauhistuksen hän päästi vapaaksi ihmiskunnan pariin.
Nyt internet on pullollaan palveluja, joissa voit ilmoittaa kavereillesi missä olet, mitä teet, miksi olet ja milloin tulet. Älykkäimmät näistä sovelluksista ovat jo yhdistäneet kännykän ja internetin. On mahdollista päivittää vaikka kuinka usein kännykällään tietoja olemassaolostaan internettiin kaikkien nähtäväksi.
En kaipaa paluuta savumerkkien aikoihin, kehitys ja muutos ovat välttämättömiä.
Tahtoisin vain olla rauhassa kun etsin netistä Britney Spearsin kuvia.
Todennäköisesti minulla käy tuuri, ja seuraava trendi on olla saavuttamattomissa. Jo nyt junissa on mahdollista varata itselleen paikkaa vaunussa, jossa ei saa puhua kännykkään.
Mutta kovaäänisten MP3-soitinten käyttöä siellä ei ole rajoitettu.
Ja te ette halua että alan puhumaan niistä.
maanantai 1. lokakuuta 2007
15 minuuttia ei riitä
Tiedättekö kuinka monta ihmistä työllistyy julkkisten kautta?
Kaikki jotka kirjoittavat julkkiksista, kaikki jotka kuvaavat julkkiksia, baarit joissa Matti Nykänen vierailee...lukua on mahdoton arvata. Se on kuitenkin suuri. Ja nämä ovat vasta välittömiä hyötyjiä. Jos välilliset yhteydet selvitettäisiin, huomattaisiin että Suomi ei elä vessapaperin viennistä, vaan julkkiksista (1)
Siksi onkin ollut huolestuttavaa nähdä, että julkkisten määrä ei ole pysynyt enää samalla tasolla kuin aiemmin, vaan se on vähentynyt. Tästä kriisistä kielivät yhä useammassa lehdessä olevat "missä he nyt ovat?"- ja "50 vuotta sitten"-palstat. Koska nykyään ei ole mistä kirjoittaa, on pakko muistella vanhoja hyviä aikoja, kun uusia julkkiksia riitti jokaiselle juorulehteä kirjoittavalle sormelle.
Kukaan ei voi väittää etteikö tilannetta ole huomattu, ja etteivätkö alan parhaimmat mielet ole yrittäneet parastaan korjatakseen tilannetta.
Mikä muu selittäisi niin monta missi-, laulu-, esiintymis-, ja kilpailuohjelmaa tässä maassa? Varsinkin kun suoritusten perusteella Andy Warhol harkitsisi vakavasti, tarkoittiko hän letkautustaan 15 minuutin julkisuudesta yksilö- vai väestö-tasolla.
Suomi yksinkertaisesti tarvitsee julkkiksia.
Mitä tapahtuu jos he kaikki päättävät käydä yhtäaikaa vessassa, ja saavat sydänkohtauksen huomatessaan vessapaperin loppuneen? Mistä kaikki heistä riippuvaiset tuotantolähteet sitten kirjoittaisivat? Oikeasti merkittävistä asioistako muka?
Sen vuoksi meidän on suunnattava katseemme ulkomaille. Meidän on tuotava julkkiksemme muualta.
Tämä ei ole niin omituinen esitys kun voisi luulla. Jo nyt keskustellaan siitä kuinka voisimme tuoda sairaanhoitajia ulkomailta. Miten julkkikset eroavat heistä? Kummatkin ovat alansa ammattilaisia, hintansa arvoisia, vähissä tällä hetkellä, tottuneet sotkemaan tarvittaessa kätensä ja näyttävät seksikkäältä hoitsun asussa.
Kaikki laulukilpailuja seuranneet yhtynevät ehdotukseeni, että ensinnäkin hankittavien julkkisten tulisi tulla maista, joiden kansalaiset ovat tunnettuja rytmitajustaan. Heidän menneisyydellään ei oikeastaan ole niinkään väliä, sillä medioilla on sitten enemmän kirjoitettavaa kun ne paljastavat kaiken "salaperäisestä menneisyydestä".
Näin ollen maahanmuuttohaastatteluissa voidaan unohtaa mm. poliittinen ja uskonnollinen vaino sekä inhimilliset syyt ja muut vähemmän mediakeskeiset aiheet.
Sen sijaan keskitytään oikeasti merkittäviin kysymyksiin kuten "mitä sä niinku koet että sä voisit tuoda jotain uutta?", "miten niinku sä uskot et sä pärjäisit?" ja "missä sä niinku koet olevas viiden vuoden päästä?"
Kaikki haastattelut tietenkin kuvattaisiin, että potentiaalinen julkkismateriaali saataisiin talteen myöhempää käyttöä varten.
Kun alkukarsinnat on suoritettu, julkkisehdokkaat tuodaan Suomeen. Heidät majoitetaan maahanmuuttaja-asuntoloihin, jotka on muokattu paremmin vastaamaan uusia tarpeita. Ne on myös nimetty uudestaan julkkis-sopeutuskeskuksiksi.
Näissä julkkis-sopeutuskeskuksissa uusille tulokkaille opetetaan perusteet, eli eksoottisella tavalla puhuttava suomi, tärkeimmät mediat ja tapahtumat ja sen hetken IN-mestojen sijainti raitiovaunukartalta.
Tuleville julkkiksille neuvotaan kuinka tärkeää on ensin menestyä jossain, sitten langeta, sitten nousta uuteen kukoistukseen ja toistaa tämä muutaman kuukauden välein.
Vaikka draamankaari onkin vanha, se on tuttu, ja ihmiset pitävät siitä että pääsevät heti mukaan juoneen.
Tämä ratkaisee myös toisen vanhan ongelman, eli joidenkin haluttomuuden asua samassa paikassa siirtolaisten kanssa. Nyt tällaisista paikoista aletaan tappelemaan, sillä kukapa meistä ei haluaisi asua julkkiksen vieressä, ja nähdä hyvällä tuurilla tämän julkkiskavereita.
Joku voi tietenkin syyttää minua haihattelusta, ja sanoa että me pärjäämme kyllä omalla tuotannollamme.
Selvä, mutta siinä vaiheessa kun viimeinenkin alkuperäinen suomalainen julkkis on oikeasti alkanut puhumaan kielillä, älkää tulko sanomaan että en varoittanut.
(1) Tämä ei tosin aivan ole totta, sillä erittäin lähellä olevien ja luotettavien lähteiden mukaan julkkisten elämä ei ole pelkkää juhlimista. Toisinaan heidänkin on kuulemma käytävä vessassa, jolloin he kuluttavat vessapaperia. Eli julkkikset ja metsäteollisuus elävät symbioosissa.
Kaikki jotka kirjoittavat julkkiksista, kaikki jotka kuvaavat julkkiksia, baarit joissa Matti Nykänen vierailee...lukua on mahdoton arvata. Se on kuitenkin suuri. Ja nämä ovat vasta välittömiä hyötyjiä. Jos välilliset yhteydet selvitettäisiin, huomattaisiin että Suomi ei elä vessapaperin viennistä, vaan julkkiksista (1)
Siksi onkin ollut huolestuttavaa nähdä, että julkkisten määrä ei ole pysynyt enää samalla tasolla kuin aiemmin, vaan se on vähentynyt. Tästä kriisistä kielivät yhä useammassa lehdessä olevat "missä he nyt ovat?"- ja "50 vuotta sitten"-palstat. Koska nykyään ei ole mistä kirjoittaa, on pakko muistella vanhoja hyviä aikoja, kun uusia julkkiksia riitti jokaiselle juorulehteä kirjoittavalle sormelle.
Kukaan ei voi väittää etteikö tilannetta ole huomattu, ja etteivätkö alan parhaimmat mielet ole yrittäneet parastaan korjatakseen tilannetta.
Mikä muu selittäisi niin monta missi-, laulu-, esiintymis-, ja kilpailuohjelmaa tässä maassa? Varsinkin kun suoritusten perusteella Andy Warhol harkitsisi vakavasti, tarkoittiko hän letkautustaan 15 minuutin julkisuudesta yksilö- vai väestö-tasolla.
Suomi yksinkertaisesti tarvitsee julkkiksia.
Mitä tapahtuu jos he kaikki päättävät käydä yhtäaikaa vessassa, ja saavat sydänkohtauksen huomatessaan vessapaperin loppuneen? Mistä kaikki heistä riippuvaiset tuotantolähteet sitten kirjoittaisivat? Oikeasti merkittävistä asioistako muka?
Sen vuoksi meidän on suunnattava katseemme ulkomaille. Meidän on tuotava julkkiksemme muualta.
Tämä ei ole niin omituinen esitys kun voisi luulla. Jo nyt keskustellaan siitä kuinka voisimme tuoda sairaanhoitajia ulkomailta. Miten julkkikset eroavat heistä? Kummatkin ovat alansa ammattilaisia, hintansa arvoisia, vähissä tällä hetkellä, tottuneet sotkemaan tarvittaessa kätensä ja näyttävät seksikkäältä hoitsun asussa.
Kaikki laulukilpailuja seuranneet yhtynevät ehdotukseeni, että ensinnäkin hankittavien julkkisten tulisi tulla maista, joiden kansalaiset ovat tunnettuja rytmitajustaan. Heidän menneisyydellään ei oikeastaan ole niinkään väliä, sillä medioilla on sitten enemmän kirjoitettavaa kun ne paljastavat kaiken "salaperäisestä menneisyydestä".
Näin ollen maahanmuuttohaastatteluissa voidaan unohtaa mm. poliittinen ja uskonnollinen vaino sekä inhimilliset syyt ja muut vähemmän mediakeskeiset aiheet.
Sen sijaan keskitytään oikeasti merkittäviin kysymyksiin kuten "mitä sä niinku koet että sä voisit tuoda jotain uutta?", "miten niinku sä uskot et sä pärjäisit?" ja "missä sä niinku koet olevas viiden vuoden päästä?"
Kaikki haastattelut tietenkin kuvattaisiin, että potentiaalinen julkkismateriaali saataisiin talteen myöhempää käyttöä varten.
Kun alkukarsinnat on suoritettu, julkkisehdokkaat tuodaan Suomeen. Heidät majoitetaan maahanmuuttaja-asuntoloihin, jotka on muokattu paremmin vastaamaan uusia tarpeita. Ne on myös nimetty uudestaan julkkis-sopeutuskeskuksiksi.
Näissä julkkis-sopeutuskeskuksissa uusille tulokkaille opetetaan perusteet, eli eksoottisella tavalla puhuttava suomi, tärkeimmät mediat ja tapahtumat ja sen hetken IN-mestojen sijainti raitiovaunukartalta.
Tuleville julkkiksille neuvotaan kuinka tärkeää on ensin menestyä jossain, sitten langeta, sitten nousta uuteen kukoistukseen ja toistaa tämä muutaman kuukauden välein.
Vaikka draamankaari onkin vanha, se on tuttu, ja ihmiset pitävät siitä että pääsevät heti mukaan juoneen.
Tämä ratkaisee myös toisen vanhan ongelman, eli joidenkin haluttomuuden asua samassa paikassa siirtolaisten kanssa. Nyt tällaisista paikoista aletaan tappelemaan, sillä kukapa meistä ei haluaisi asua julkkiksen vieressä, ja nähdä hyvällä tuurilla tämän julkkiskavereita.
Joku voi tietenkin syyttää minua haihattelusta, ja sanoa että me pärjäämme kyllä omalla tuotannollamme.
Selvä, mutta siinä vaiheessa kun viimeinenkin alkuperäinen suomalainen julkkis on oikeasti alkanut puhumaan kielillä, älkää tulko sanomaan että en varoittanut.
(1) Tämä ei tosin aivan ole totta, sillä erittäin lähellä olevien ja luotettavien lähteiden mukaan julkkisten elämä ei ole pelkkää juhlimista. Toisinaan heidänkin on kuulemma käytävä vessassa, jolloin he kuluttavat vessapaperia. Eli julkkikset ja metsäteollisuus elävät symbioosissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)