On ylevä se mun tavoite, ei välttyä siltä voi kukaan; palkka näyttelemisen mukaan

Palkan sitominen tuottavuuteen ei tule jäämään historiaan ihmiskunnan suurimpina keksintöinä.

Sen keksiminen että valmiiksi viipaloitu leipä tulisi aina mainita maailman tärkeimpänä keksintönä tekohauskoissa jutuissa, voittaa palkan sitomisen tuottavuuteen.

Hitto, jopa leivän valmiiksi viipalointi voittaa tuottavuuteen sidotun palkan.

Miten kukaan voi mitata tuottavuutta luotettavasti?

Otetaan nyt esimerkkinä lääkärit.

Lääkäreille maksetaan huimaa palkkaa, koska he pelastavat ihmishenkiä.
Heidän tuottavuutensa on siis veronmaksajien pelastamista, jotka vuorostaan maksavat yhteiskunnalle veroja.

Mutta lasketaanpa paljonko rahaa menee siihen, että pelastetaan yksittäinen veronmaksaja ja ylläpidetään häntä työelämän jälkeen eläkkeillä ja muilla korvauksilla...yksi talteen, miinus viisi...Nyt sitten verrataan tätä siihen paljonko hän on tuottanut yhteiskunnalle...jaetaan ikävuosi-odotuksella...

Lääkärit ovat tällä kaavalla laskettuna oikeastaan aika paljon velkaa meille.

Tuottavuus ei siis ole hyvä kriteeri. Sen tilalle olisi syytä ottaa uskottavuus.

Oikeastaan suurin osa ihan mistä tahansa hyvästä palvelusta on yhdistelmä bluffia ja placebo-vaikutusta.

Myöntäkää pois: vaikka ette olisikaan välttämättä saaneet palvelua hakiessanne juuri sitä mitä halusitte, olette kuitenkin tyytyväinen siihen että teitä palvellut henkilö ainakin yritti parhaansa.

Otetaanpa nyt alussa mainitut lääkärit uudestaan esimerkiksi.

Ihmisillä on tietynlaisia odotuksia tiettyjen asioiden suhteen.

Kiitos tv-sarjojen, jokaisessa sairaalassa puolen tunnein välein suunnilleen jokaisen osaston hoitajan, lääkärin ja/tai siivoushenkilökunnan oletetaan syöksyvän jonkun huoneeseen ja huutavan ainakin kahden huutomerkin voimalla asioita kuten "sininen hälytys!!", "defibrillaattorit valmiiksi!!" tai kaikkien suosikki "miten hän sai sen tuonne?! Ja vielä poikittain?!"

Oikeastihan sairaala-elämä on kovin apaattista ulkopuolisen silmin. Se on todella kiireistä, mutta vain jos tiedät mitä merkkejä seurata, ja ihmiset eivät yleensä osaa.

Sairaanhoitajat eivät varmasti joutuisi lakkoilemaan palkankorotuksensa vuoksi, jos he juoksentelisivat puolen tunnin välein sinne ja tänne ja huutelisivat.
Potilaita pyydettäisiin ottamaan heti aspiriini, sillä kyseessä on "elämän ja kuoleman kysymys, äkkiä nyt!!".
Aina stetoskoopilla kuuntelun jälkeen lääkäri ottaisin jonkin kirjan, ja näyttäisi tutkivan sitä ja toteaisi aina välillä "hmmmmmmm..."

Tällöin ihmiset uskoisivat kuinka vaativaa heidän työnsä on, eivätkä kyselisi tyhmiä kuten "mutta mistä me oikeasti saadaan rahat palkankorotuksiin?"

Sama juttu muissakin töissä.

Kassahenkilöstölle pitäisi myöntää aivan huimaa palkkaa siitä, että he naurahtavat joka kerta kun asiakas luulee keksivänsä jonkun uuden vitsin kassatapahtumista (tosiasian ollessa että kassa on jo kuullut saman vitsin pelkästään sinä päivänä matemaattisella kaavalla ilmaistuna N², N>1, kertaa).

Eli aina kun myyjä naurahtaa "haluatko kuitin"-kysymyksen tuottamaan vastaukseen "pidä sinä vaan se, mulla on jo yksi tollanen kotona", hänelle pitäisi myöntää ainakin prosenttiyksikön palkankorotus.

Erityinen kausibonus tulisi myöntää heille, jotka onnistuvat näyttelemään räjähtävää nauramista ja hakkaamaan kassatiskiin pienen lommon nyrkillään. Erityisesti niissä tilanteissa kun asiakas sanoo huomatessaan, että hinnanlukija ei hyväksy huonosti pussin kylkeen liimattua hintalappua: "onks toi sitten niinku ilmanen?"

Jos tällainen järjestelmä otettaisiin käyttöön, gallupit joissa kysytään "kenen mielestänne tulisi saada suurimmat palkankorotukset" oikeasti tarkoittaisivat sitä.

Olisiko tässä järjestelmässä sitten häviäjiä? IT-alalla toimivat saattaisivat kärsiä siitä, että heidän työskentelynsä ei olekaan niin hektisen näköistä kuin aina elokuvissa annetaan ymmärtää. Ja ne joutuvat vieläpä oikeasti painamaan välilyöntiä, ei elokuvissa koskaan...

Mutta toisaalta se olisi niille ihan oikein. Mitäs valitsivat alansa?