tiistai 30. lokakuuta 2007

Väliin henkilökohtaista, osa XIV

On taas pimeä.

Minä en osaa kirjoittaa pimeässä. Korjaus, minä en osaa kirjoittaa hauskasti pimeässä.

Nyt talven lähestyessä alan saavuttaa normaalia olotilaani.
Minusta tulee kyyninen, sarkastinen, vihainen ja synkkä. En edes välitä onko pimeällä puolella tarjota keksiä, siirryn heidän puolelleen.

Kommunikointini vaikeutuu, koska oikean käden keskisormeni on kipeä sisäänpäin kääntyneen kynnen vuoksi, ja pystyn ilmaisemaan itseäni vain vasurilla.

Otan elämäntehtäväkseni etsiä jostain toivon valonhippusen, vain hyppiäkseni sen päällä kunnes se lakkaa loistamasta. Tämän jälkeen kaivan sille hautapaikan golfradalle, ja toivon että kukaan ei ihmettele miksi hiekkaeste tuntuu laajenevan joka päivä.

Tämä on jo näkynyt kirjoitteluissani.
Normaalin "nauru jokaista 2,5 kappalejakoa kohden"-reaktion sijaan tulikin "hörähdys per sivu", josta siirryitte tasolle "heh, no onpas tekstiä...".

Tämä kaikki tulee huipentumaan pimeimmän tammi-helmikuun vaihteen aikana, olettaen siis että joku vielä on mukana, reaktioon: "äkkiä! Miten ihmeessä sivuhistorian voi pyyhkiä?! Ei, tällä tyypillähän voi olla kävijälogit...äkkiä kulta, pakkaa lapset, koira ja Salatut elämät-videot! Me muutetaan Espanjan aurinkorannikolle! Sinne se ei koskaan uskallaudu. Ja me ollaan sitten tästä lähtien Juanesit!"

Minä en pidä kesästä. Silloin on vähälumista, pimeyshaasteellista, hyttysrunsaudellista sekä muita käsittämättömiä yhdistelmiä. Tämä kaikki johtuu siitä että menen kesällä sekaisin. Synnyin pimeimpään talviaikaan, joten opin jo pienenä että pimeys antaa suojan, kylmyys opettaa ja koska joulupukki kävi jo kaksi päivää ennen syntymääni, en saa erikseen syntymäpäivälahjoja.

Täten kesä on minulle kuin olisin joutunut jonnekin omituiseen vaihtoehto-ulottuvuuteen. Enkä edes minnekään optimistiseen 1800-luvun scifi-kirjailijoiden lanseeraamaan toiveikkaiseen universumiin, vaan 1900-luvun kirjailijoiden luomaan, maailmansotien aiheuttamien ihmistuskan arpien koristamaan gehennan odotushuoneeseen, jossa on vain 80-lukulaisia lastenlehtiä ja 70-lukulaisia Avotakka-lehtiä.

Siksi tekstini kesäisin ovat aina haastamassa psykologeja keksimään uusia mielenvikaisuuden määritelmiä. Olen kuin amok-juoksua suorittava duracell-pupu, joka on kytketty suoraan fuusioreaktoriin, ja on juuri saavuttamassa Mach 1:tä.

Talvella olen kuin ne muut puput niissä duracell-pupu-mainoksissa.

Siis olettaen että ne muut puput olisivat päättäneet yhdistää voimansa, hypätä sen /&¤"=/:n ylimielisen näköisen /%&¤":n duracell-pupun kimppuun, tehdä sille jotain sanoinkuvaamatonta, ja toimittaa se lopulta golfradalle, jossa muutenkin tuntuu käyvän vilinä hiekkaesteen luona.

Tätä ns. hauskaa on siis luvassa kunnes seuraavan kerran terasseilla voi olla bikineissä (kyllä, se olin minä, mutta se on jo toinen juttu).

Sanoisin että palaamme normaalin lähetykseen huomenna, mutta...tiedättekin jo.

2 kommenttia:

Polga kirjoitti...

Ai... minä olen koko ajan kyyninen, sarkastinen, vittuuntunut ja vihainen! Mitä ihmeen tekemistä sillä muka on vuodenaikojen kanssa =O Mieluummin maailman....

Lukija kirjoitti...

Toiset heittävät pois talviturkin, minä heitän pois talvimikään-ei-koskaan-voi-olla-tarpeeksi-hyvin-turkin.

Jotenkin vain sielunmaisemani korreloi valoisuuden suhteen. Eli tunnen Riiviöiden tuskan.
Bright light! Bright light!