Yes it's fucking political

Sokea usko on hieno asia.

Ilman sitä monikaan ei jaksaisi uskoa että tässäkin blogissa ihan vaan välillä on jotain hauskaa/asiaa, ja viitsisi kahlata sitä läpi.

(Teitä on itse asiassa kohta niin monta, että joudun ehkä oikeasti kirjoittamaan lupaamani "miten hakea netistä pornoa oikeaoppisesti"-blogimerkinnän. Sanat eivät pysty kuvailemaan tunteitani tuon hetken lähestyessä.)

Kaikki eivät ikävä kyllä jaa tätä sokeaa uskoa. Enkä nyt kerrankin puhu blogistani.

Kun ihmiset lukevat lehtiä, kirjoja tai sarjakuvia, heille jää sitä jotain konkreettista näytettävää.

Mutta kun luette esimerkiksi A, the bloggaajan Paljon asiaa-blogia, jääkö siitä teille mitään näytettävää?

Tietenkin olette pikkaisen fiksumpia ja hetken jopa huvitettuja, mutta...miten te todistatte että te oikeasti luette jotain? Ei blogia voi läväyttää aamiaispöydällä paahtoleipien päälle.

Jos kysytte keneltä tahansa kanta-asiakkaalta, ihan missä tahansa kulmabaarissa, niin totta kai he ovat entisiä kirkkohistorian kunniatohtoreita, jotka pettyivät akateemisen maailman 80-lukulaiseen (siis 1880) ajattelutyyliin, tiukkoihin työaika-säännöksiin sekä jatkuviin puhallutuksiin työpaikalle saavuttaessa, ja löysivät todellisen kutsumuksensa hiljaa kärsivien (paitsi karaoke-iltana) sielujen parissa.

Mutta voivatko he todistaa sen? Luultavasti yhtä hyvin kuin tekin blogien lukemisenne.

Jos kolmen C.S.I-sarjan seuraaminen on opettanut mitään kollektiivisesti ihmiskunnalle, niin ainakin sen että ilman konkreettisia todisteita mitään ei tarvitse uskoa.

Tähän väliin oli tarkoitus tulla pitkä ja hyvinkin seikkaperäinen selostus siitä, kuinka
olohuoneissa tulee olemaan entistä enemmän kaikupohjaa, kun informaatio siirtyy entistä enemmän internettiin, ja kirjahyllyt koetaan vain hyvän videotykki-kankaan tilanviejänä.

Lisäksi olisin kertonut kuinka tämä johtaa spontaaneihin aaltoihin joita kaikki kodinkoneita myyvät henkilöt alkavat muodostaa liikkeidensä edessä, ja kuinka alan loppua uumoilevat kirjakauppiaar yrittävät hukuttautua niihin.

Mutta koska te kuitenkaan ette voisi todistaa sitä kenellekään, miksi turhaan vaivautua? Meidän tulisi kehittää jotain konkreettista, vaikkapa tyhjät kirjankuoret, joissa lukee blogin nimi.

Siksi meidän kaikkien tulisi ottaa esimerkkiä Paavo Lipposesta.

(Tahdon nyt heti alkuunsa sanoa, että en tahdo loukata Paavo Lipposta.

Hän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa.

Okei, oikea syy on se että nyt kun Charles Bronson (olkoonkin "väkivallan vihollinen", aika paljon hän sitä silti harrasti) on kuollut, Paavo Lipponen voi olla maailman ainoa ihminen joka pystyy luomaan ilmapiirin, jossa haluat mieluummin satuttaa itse itseäsi, kuin odottaa että toinen henkilö todennäköisesti ei tekisi sitä.)

Eduskunnan satavuotisjuhliin kului 5,5 miljoonaa euroa, joista puolet meni Helsingin Sanomien mukaan 12-osaisen kirjasarjan kustantamiseen.

Tämä on neroutta.

Sen sijaan että jollekin 13-vuotiaalle nörtille olisi luvattu kolme vapaavalintaista tietokonepeliä, jos tämä laittaa kaikki tekstit wikiin jonnekin interverkkoon kaikkien saataville, viattomia puita piti kaataa ja 2,7 miljoonaa kuluttaa että olisi olemassa konkreettinen todiste siitä, että ihan satavarmasti on olemassa satavuotinen historiikki.

Lisäksi ihan vaan sen varmistamiseksi, että ihmiset tulevaisuudessakin uskovat että oli olemassa mm. mies nimeltä Paavo Lipponen, rahaa käytettiin puhemiesten muotokuvakirjaan.

Milloin me bloggaajat oikein opimme samaan?

Ja ihan vaan siltä varalta että eräskin henkilö lukee tämän, olen juuri kaatamassa kuumaa kahvia nivusiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii