Avoin kirje universumille

Kävin tänään pankissa.

Palvelemassa oli kahdesta potentiaalisesta kassasta vain yksi, ja kassalla asioimassa oli tietenkin kronologisesti ansioitunut naishenkilö.

Oikeammin sanottuna hänen järjenjuoksunsa oli jo lusikka kädessä tähtäämässä kohti nurkkaa, motoriikka asetteli jo sankoa paikoilleen potkua varten, ja kaikki muut ihmisosaset jonottivat ikkunan luokse, jotta voisivat katsoa siitä alavampia metsästysmaita.

Hän tarvitsi puolen minuutin harkinta-ajan ihan minkä tahansa kysymyksen tajuamiseen ja toisen aikalisän siihen vastaamiseen.

Tietenkään hänellä ei ollut oikeita henkilötodistuksia mukana, koska hän oli aamulla liikkeelle lähtiessään pukenut päälleen väärän vaatekaapin.

Joten pankkihenkilökuntaan kuuluva palveluyksikkö, anteeksi asiakaspalvelija joutui kyselemään häneltä toistoa sekä kuuluvaa ääntä hyödyntäen kysymyksiä, joilla kenties hänen henkilöllisyytensä tunnistettaisiin.

Jotta tästä kaikesta voisi saada parhaiten käsityksen, joutuisit seisomaan aurinkolampun alla 20 minuuttia takki päällä samalla kun vieressä joku toistelisi kärsivällisesti "ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN JOKA VOISI MUISTAA TEIDÄT? ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN JOKA VOISI MUISTAA TEIDÄT? ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN JOKA VOISI MUISTAA TEIDÄT? ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN JOKA VOISI MUISTAA TEIDÄT?"

Kaikki hauskuus tietenkin loppuu aikanaan, ja niin myöskin tämä palveluakti.
Sattuneesta syystä juuri tällä hetkellä, kun minä ja asiakaspalvelija hiljaa heittelimme kärrynpyöriä taaksepäin suorin vartaloin päidemme sisällä riemuiten siitä että kohta kaikki olisi ohi, toinen kassa viimein avautui.

Sain hoidettua oman asiani kahdessa minuutissa.

Tuolloin tiesin lopullisesti sen, mitä et ole kehdannut minulle ilmaista.

Sinä et enää välitä.

Oi, minä muistan vanhat hyvät ajat.

Tuollainen tilannetragikomedia olisi saanut minut kirjoittamaan pamfletin aiheesta "Kronologisesti ansioituneille ihmisille pitäisi julistaa liikkumiskielto aamun ja iltapäivän ajaksi, eivätkö ne voisi itseasiassa asioida öisin? Avataan niille yöpankki, yökauppa ja yökirjasto."

Mutta ei enää. Me olemme tanssineet tämän tanssin jo niin monta kertaa.

Sinä et enää edes yritä keksiä mitään uutta. "Hmm, laitanpa autoja menemään tavallista enemmän, kun sillä on kiire junalle" tai "Minäpä hommaan tuohon jonoon sen eteen paikallisen alzheimer-säätiön kaikki huonokuuloisimmat jäsenet" on niin monesti läpikäyty, että ne eivät enää edes tunnu miltään muulta kuin sattumakliseiltä.

Tiedän, sinulla on ikää jo ainakin 15,7 miljardia vuotta, etkä siis jaksa enää niin kuin ennen.
Ja onhan sinulla muitakin kuin minä, turha sitä on kieltää. Muita jotka vielä jaksavat antaa sinulle mitä kaipaat, ja joille temppusi ovat uusia ja tuoreita.

Mitä minä yritän sanoa on se, että me emme voi jatkaa niin kuin ennen.

Minä en voi olettaa, että jaksat keskittää kaiken huomiosi yksinomaan minun elämäni monimutkaistamiseksi, ja sinullakin on varmaan muita joita voit häiriköidä omalla ainutlaatuisella tavallasi.

En tahdo kokea näitä hyvästeinä, vaan uuden ystävyyden alkuna.

Minä jaksan uskoa siihen, jos sinäkin. Se "maksa 1000 € yhtäkkiä ja varautumatta opintolainaa pois kuukauden sisällä"-tempaus oli merkki siitä, että kun vain haluat, voit vielä yllättää minut.

Ehkä meilllä on vielä toivoa, ystävinä.