perjantai 12. lokakuuta 2007

Lehmät toimistossa

Mitä jos jokaisella työpaikalla olisi oma lehmä?

Tämä mielenkiintoinen ajatus tuli esille työkaverini puolelta, kun yleensä mittavat maito-varantomme olivat yllättäen loppuneet eilen. Jos meillä olisi oma lehmä, emme olisi riippuvaisia keittiön huollosta.

Itse asiassahan tämä on loistava idea. Enkä nyt tarkoita pelkästään loputonta maidonlähdettä.

Kuvitellaan keskimääräinen huono työilmapiiri: kireä, jännittynyt, tulosten saavuttaminen painaa päälle ja kaikille on kiire. Ainoa kommunikointi tapahtuu fläppitaululle laitettavilla liimalapuilla, tupakkakopin juoruilulla tai heittämällä toisia räkäpalloilla.

Mitä tällainen paikka tarvitsee on lehmä.

Nauta (Bos taurus); syövät ruohoa, hengailevat yleensä suljetulla alueella sen näköisinä kuin olisivat ollakseen, vaikka eivät olekaan ollakseen ja ovat tunnettuja neljästä pötsistä.

Tuo on tieteellinen määritelmä. Oikeasti lehmät ovat juuri jotain sellaista mitä mekin haluaisimme olla. (1)

Ne ovat hauskoja, ne ovat rentoja, mikään ei tunnu niitä liikuttavan, ja joko mainitsin rentouden?
Myönnetään, niitä ei voi ottaa syliin niin kuin muita söpöjä eläimiä, mutta toisaalta täyskasvuisessa lehmässä on enemmän paikkoja silittämistä varten, eli se palvelee useampia ihmisiä kerralla kuin esim. koira.

Lemmikkieläimet joidenkin lähteiden mukaan rentouttavat ja lievittävät stressiä pelkällä olemuksellaan. Jos pieni koira tai kissa lievittää stressiä, niin miettikää millainen stressinpurku-potentiaali isossa lehmässä sitten on?

Yritykset säästäisivät myös yhteishengenkohotus-tapahtumissa.
Enää ei tarvitsisi erikseen järjestää henkisen kunnon kohotuksia, vaan jokainen porukka saisi vuorollaan käyttää lehmää ulkona ja lypsää sitä. Koska jokainen saisi vuorollaan kääntää separaattoria, fyysinenkin aktiviteetti olisi mukana.

Millä rahalla lehmää sitten ylläpidettäisiin? Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen ja siksi se maksaa vihreitä seteleitä.
Tietenkin yömaidolla. Jos eivät omat työntekijät tahdo ostaa sitä, niin viimeistään naapurifirmassa on terveysintoilijoita.
Ajatelkaa asiaa myös PR:n kannalta: firma jolla on oma lehmä. Ei niitä niin monta voi olla.

Ja kun aika lopulta jättäisi rakkaan Mansikin, sille suotaisiin viimeinen kunnianosoitus ryhmähengen kohottajana tekemällä siitä rosvopaistia.

Muistakaa siis, että jos pomo kysyy haluatteko mummon vai lehmän toimistollenne, lehmä on aina varmempi valinta.

(1) Tragedia on että elämämme muistuttaa enemmän sikaa: älykäs olento, joka viettää koko elämänsä omassa liassaan, syö roskaruokaa ja kuoltuaan joutuu kuumaan paikkaan.
En vieläkään suostu syömään joulukinkkua, se muistuttaa liikaa veljenmurhaa.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Eikös sian anatomiakin muistuta suuresti ihmisen anatomiaa?

Näistä jutuista irtoaa aina hyvät naurut (:

Alfie kirjoitti...

"Jos pieni koira tai kissa lievittää stressiä, niin miettikää millainen stressinpurku-potentiaali isossa lehmässä sitten on?"
Täytyy ehdottomasti mennä ehdottamaan pomolle lehmän hankintaa! Sen verran ressaavaa olla se, jonka asiakkaat saavat ensimmäisenä kiinni puhelimellaan - ja myös se, jolle ne puhelut kiukkuisten asiakkaiden kera palautuvat koska jotkut "työn"tekijät pitävät itseään liian korkea-arvoisina jotta alentuisivat reagoimaan edes nanomillin verran pöydällä nokiatunea kiljuvaan ja punaisena hohkaavaan työsuhdepuhelimeen.

It's hard to be a tonttumies, mutta vielä vaikeampaa on olla puhelinvaihteessa, jos minulta kysytään. Lehmä voisi tehdä hyvää, kunhan ei ole sellainen lihansyöjäbitchsihteerilehmä...

T kirjoitti...

Alfie: Pakko myöntää, ensimmäinen reaktio kun näin tämän otsikon palautelootassani oli "Täh? Mitä ihmettä olen mennyt kirjoittamaan..?"

Noh, jokaisella pitää olla oma aikansa blogissa/taidekoulussa/Kemin Sarjakuvafestivaalien jatkoilla/klo 12.35-12.47 jolloin teki asioita joista ei välttämättä ole ylpeä myöhemmin.

Mutta itse kommenttiin mennäkseni, kanssa-puhelinapina täällä moi! :) Voin lohduttaa (aivan liian) monen vuoden jälkeen että tietyn pisteen jälkeen et vain enää välitä.

Olen jo pari kertaa tarjonnut luuria korvaan, kun ollaan menty hyvän asiakas/palvelija-suhteen ulkopuolisiin asioihin. Mitä minulle loppujen lopuksi voidaan tehdä? Antaa potkut? :mielipuolista naurua:

Alfie kirjoitti...

"Mitä minulle loppujen lopuksi voidaan tehdä? Antaa potkut?" Niimpä.
Itse olen vain kesätyön ja lauantaivuoron orja, joten olen ottanut elämäntehtäväkseni ahdistella ihmisiä parhaani mukaan siitä että kun luurit on kiinni ja siihen ei vastata ja voisitteko te please edes leikkiä tekevänne työtä - minulle on aivan sama mitä muut työntekijät ajattelevat. Saan tästä palkkaa. Ajattelen vain asiakkaiden parasta. Muristessani aulan poikki "vastaa siihen puhelimeen siellä on ASIAKAS!!!" kun näen että hlö jolle sen puhelun viskasin empii vastatako vai eikö vastata, en ehkä ole se rakastettavin kollega, mutta whatevaa.

Alfie kirjoitti...

Eikä sitä pidä ihmetellä että täh mitä olen mennyt kirjoittamaan? Pikemminkin pitää ihmetellä että miten olenkaan osannut tällaisia fiksuja ajatuksia ajatella ja missäs se noobeli viipyy??!

;)

T kirjoitti...

Alfie: Seuraava juttu voi laimentaa minuun kohdistamaasi ihailua, mutta aikoinaan kun meitinkin virmassa oli puhelimet joista näkyi kuka soitti, niin pari kertaa tehtiin ilmiselvä boikotti eli ei vastattu k.o. henkilön puheluihin.

Voi kuulostaa pikkumaiselta ja epäeettiseltä, mutta toisinaan tuo oli viimeinen konsti opettaa henkilöitä.

Esim. jos hän ITSE on hävittänyt työnsä ulkopuolisia, henk.koht. tiedostoja (mitä ne edes tekevät työkoneella?), ja onnistumme palauttamaan ihmeen kaupalla, hiukan "off the record" niistä puolet, niin oikea tapa kiittää ei ole huutaa ja tahdittaa puhetta vanhoilla eestiläisillä ukkosenjumalilla, koska "miksi [sensuroitu] te [sensuroitu] ette [sensuroitu] saaneet palautettua [sensuroitu] kaikkea?!"

Siitä joutuu jäähylle.

En kuitenkaan pelkää vastata puhelimeen, sillä jos tässä hommassa alkaa pelätä, on aika hommata uusi työ.
-----------------------
En odottele Nobelia, enkä toisin kuin jotkin rakkaat kollegani aio tarjota juttujani kustantajille.

Hiukan mukaillakseni Janis Joplinia: tahdon ajatella että aina kirjoittaessani harrastan kipeää, sairasta ja vasta kello 23 jälkeen televisiosta tulevaa kimppakivaa kolmen lukijani kanssa, ja viimeisen pisteen jälkeen olen taas yksin.

Kätketty suru tekee pellestä hauskan.

T kirjoitti...

Memu: ...parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Juu, mutta ei sikakaan kaikkeen suostu, sehän on älykäs eläin ;)