Olipa kerran...(jatkuu)

Aluksi pöydän ääressä yritettiin järjestää virtuaalisia teekutsuja internetin ylitse. Jotenkin kuitenkaan kaikkia ei viehättänyt leikkiteen nauttiminen ruudun äärellä herra pupujussin ja herra kissimirrin kanssa, varsinkaan kun itse istut savilattialla vuohipukin vieressä ja lähin kaivo on puolen päivämatkan päässä.

Seuraavaksi kokeiltiin lautapelejä. Tätä pidettiin askeleena oikeaan suuntaan, mutta sen jälkeen kun erään todella mielenkiintoisen Monopoli-pelin jälkeen eräästä pikkuvaltiosta tuli uusi maailmanvalta, tästäkin luovuttiin.

Rohkeimmat kokeilivat pöydän ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, mutta virtuaalinen aasinhännän paikoilleen laitto-villitys loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, kun tarpeeksi moni oli telonut selkänsä kantaessaan näyttöä ympäri asuntoa.

Monien yritysten ja erehdysten kautta löydettiin lopulta peli joka sopi kaikille: pokeri.
Siinä oli yksinkertaiset säännöt, se ei vaatinut aasinhännän paikoilleen laittamista, sitä saattoi pelata pöydän ääressä ja siinä saattoi jopa ansaita rahaa.

Juuri viimeinen kohta kiinnitti johtajan apulaisen huomion. Se tulisi auttamaan maata ahdingossa.

Pienen pohjoisen maan asukkailla oli kaikki mitä he tarvitsivat pärjätäkseen pelissä.

Heillä olivat hyvät internet-yhteydet, joten mahdollisimman moni pääsi pelaamaan.
Heillä oli loistava koululaitos, joten pokerin opettaminen järjestyisi nopeasti ja helposti.
Ennen kaikkea, ja kuten aiemmin jo todettiin, pienen pohjoisen maan ihmiset eivät ymmärtäneet kehuja.

Tämä näkyi pokerinpelaamisessa erityisesti.

Normaali, tai toisin sanoen ihan kuka muu kuin tarinamme pienen pohjoisen maan asukas, ajatteli näin pokeripelissä:
"Vau, onpas minulla kortteja. Uskallankohan minä laittaa näitä pois? Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta? Jos minä pidän nämä kortit, niin mielessään ne varmaan kehuvat minua rohkeudesta. Vai tyhmyydestä? Mitä minä teen, mitä minä teen?! Jos minä laitan pois kortteja, ne kehuvat minua, hiljaa mielessään mutta silti, riskinotosta. Vai tyhmyydestä?! Apua! Kummin minä teen että saan enemmän kehuja?!"

Pienen pohjoisen maan asukas ajatteli samassa tilanteessa seuraavasti:
"Vau, onpas minulla kortteja. Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta? Ne eivät varmaankaan pidä minusta. Niistä minä olen vain tyhmä korttia pelaava juntti, jonka oikea paikka olisi makaamassa lattialla suutelemassa niiden saappaita. Jaaha, vai niin te ajattelette minusta? Ei muuten tule onnistumaan. Tämä juntti tulee voittamaan teidät kaikki!"

Kävi myös ilmi että maan asukkaat eivät ymmärtäneet bluffia, tuota itsekehumisen kaukaista sukulaista. Siinähän annetaan ymmärtää että itsellä on ominaisuuksia, joita muilla ei ole.

Jos kehuminen ymmärrettiin parhaimmillaan keljuiluksi, itsekehu luokiteltiin heikkouden osoittamiseksi.

Logiikka tässä meni nimittäin siten, että jos olet hyvä tai sinulla on jotain hyvää, muut kyllä huomaavat sen sanomattakin. Jos et ole hyvä tai sinulla ei ole hyvää, luultavasti yrität peittää tätä tosiasiaa puhumalla siitä.
Yhteiskunnassa jossa sananlasku sanoi "tosimies ei puhu eikä pukahda vaikka taivaalta sataisi kullattua rahaa" tällainen ei ollut suositeltavaa.

Pian ympäri maailmaa alettiin puhumaan pienestä pohjoisesta maasta ja ennen kaikkea sen asukkaista. Kaikkialla ihmeteltiin keitä nämä normaalista poikkeavat pokerinpelaajat olivat.

Ensinnäkin he tuntuivat olevan kauhean aggressiivisia, ihan kuin heitä olisi loukattu verisesti ennen kuin peli oli edes alkanut. Muista oli hankala keskittyä kun he miettivät mitä olivat menneet tekemään loukatakseen tuon maan pelaajia.

Toisaalta nämä uudet pelaajat olivat lähes hulluuteen asti uhkarohkeita. Jos heitä yritti bluffata, se ei koskaan mennyt läpi. Ihan niin kuin he olisivat tienneet miten heikko käsi toisella oli.

Jonkin aikaa kaikki oli täydellistä.

Pienen pohjoisen maan talous kukoisti ja rahaa tuntui tulevan kaikkialta. Tämän ei kuitenkaan ollut tarkoitettu jatkua.

Hiljalleen, yksi kerrallaan, muut maat kieltäytyivät pelaamasta enää pienen pohjoisen maan edustajien kanssa. Mitä intoa on pelata, jos voittaja on selvillä koko ajan?
Jotkin maat menivät jopa niin pitkälle, että ilmoittivat että mikäli heidän peleissään vielä näkyy pelaajia pohjoisesta, he olisivat hyvin pettyneitä.

Tämä pelästytti pohjoisen maan johtajan ja tämän apulaisen. Ilmoituksen antaneet ihmiset eivät pettyneet kuten muut. Kun he pettyivät, se tarkoitti että kun sitä vähiten odotti, keskikokoisen lapion kokoinen käsi laskeutui olkapäällesi, ja viimeinen asia jonka kuulit oli möreä ääni korkeuksista joka sanoi "me olemme pettyneet teihin."

Pokerinpelaajille selitettiin tilanne ja heitä käskettiin mitä pikimmiten lopettamaan pelaaminen.
Niin pieni pohjoinen maa alkoi hiljalleen vajota aiempaan ahdinkoonsa.

Vähitellen maata alettiin kuitenkin lähestyä pyynnöillä.

Muihin maihin oli nimittäin tehnyt aikamoisen vaikutuksen se, kuinka pienen maan kansan oli saatu opetettua niin nopeasti hyviksi pokerinpelaajiksi.
Voisiko maa opettaa muitakin? Maksua vastaan tietenkin.

Joihinkin maihin taas oli tehnyt vaikutuksen se, miten pelottavia asukkaat olivat olleet. Kukaan ei siis varmasti ollut niin tyhmä että hyökkäisi tähän maahan.
Voisikohan näinkin turvallisessa maassa säilyttää tärkeitä tavaroita, maksua vastaan tietenkin.

Jotkut maat ihastelivat miten hyvä internet-verkko maassa oli ollut. Olisiko mitenkään mahdollista jos muihinkin maihin rakennettaisiin samanlainen pienen pohjoisen maan avulla? Muut maat kyllä maksaisivat hyvin.

Pienen pohjoisen maan asukkaat eivät aluksi oikein käsittäneet miksi ulkomailta asti piti tulla keljuilemaan heille. Onneksi raha osaa puhua kansainvälistä kieltä, jota pohjolassakin ymmärretään. Pian kaikki oli niin kuin parhaimpina pokerinpeluun aikoina.

Tämä oli tarina siitä kuinka pieni pohjoinen maa, jossa ei ollut mitään erityistä, pysyi pienenä ja pohjoisena, ja saavutti silti menestystä.

Mutta tämä oli myös tarina siitä, kuinka toisinaan vahvuutemme ovat meille niin itsestäänselvyyksiä, että emme edes itse tajua niiden olemassaoloa ennen kuin ne osoitetaan meille.