Tie rikkauksiin on kivetetty leluilla

Tiedättekö mikä ero oli länsimaiden ja neuvostoliittolaisten satujen välillä?

Kapitalistien markkinataloudessa sadut alkoivat "olipa kerran...", kun taas Neuvostoliiton suunnitelma-talouteen uskovassa järjestelmässä sadut alkoivat "kerran tulee olemaan..."

Te ette tätä luultavasti ole vielä ymmärtäneet mutta mahdollisuus rikkauksiin on aivan käsienne ulottuvilla. Tosin tarkalleen ottaen ei teillä, kuten fiksuimmat jo alustuksesta tajusivat, mutta ainakin lapsillanne.

Enkä nyt tarkoita jotain niin höpsöä ja tylsää kuin rahasto-sijoitus vähäriskiselle tilille useiksi vuodeksi.

Puhun leluista.

Otetaanpa konkreettinen esimerkki.

Kuka muistaa Masters of Universe-lelusarjan 1980-luvulta? Sehän koostui suunnilleen samasta muotista valetuista muoviukoista, jotka erotti toisistaan väri, aseistus, ja parissa luultavasti todella pitkän firman yhteishengenkohotus-illan jälkeen keksityssä tapauksessa, karvoitus.

Nämä toimintafiguurit maksoivat suunnilleen kolmekymppiä per ukko vanhassa rahassa, eli noin viisi euroa.

Nyt niistä maksetaan moninkertaisia hintoja.

Samat henkilöt jotka tajusivat aloituksen pointin voivat nyt mennä suoraan repimään pikkulastensa suusta ne lelut, jotka lyhytnäköisyyttään antoivat "leikittäväksi".

Teille muille vähän syvemmälle menevää selitystä.

Aiemmilla sukupolvilla joko ei ollut aikaa leikittäväksi tai sitten se ainoa käpylehmän oli uuninpankon takana jumissa.
Kompensaationa nämä onnekkaat saivat sitten myöhemmin leikkiä tosi isoilla lego-palikoilla rakentaessaan Suomea.

Seuraava sukupolvi, heillä oli jo hiukan enemmän aikaa leikkiä, mutta heidän leluinaan toimivat persoonattomat mollamaijat tai puuautot, ja lehdestä leikatut paperinuket.

Mollamaija joutui ennemmin tai myöhemmin koiran puruleluksi ja puuauto jäi uunin taakse piiloon.

Paperinukkien kohtaloksi koitui kiinnostuksen loppuminen kun niiden esikuvana ollut rokkari hukkui uima-altaaseen, missi nai ulkomaisen playboyn tai huomattiin liian myöhään että vessapaperia oli loppunut.

Mutta meidän sukupolvemme...me iskimme emäsuoneen.

Me saimme käsinkosketeltavat, entisissä akselivaltioissa valmistetut kumiukot.

Tai siis eiväthän ne olleet mitään kumiukkoja, nämä olivat universumin tuolla puolen ikuista hyvän ja pahan välistä taistelua käyviä toiminta-figuureja. Jokaisella oli persoonallisuus, nimi, erityiskyky ja hintalappu.
Viimeinen asia oli tietenkin vain välttämättömyys sitä varten, että saimme omalta osaltamme ottaa osaa tähän ikiaikaiseen kamppailuun.

Jossain vaiheessa pituuden kasvaessa, äänen laskeutuessa ja karvoituksen muuten vaan lisääntyessä, unohdimme tuon kaiken.

Aika on kuitenkin hassu juttu. Vaikka se jatkoikin näennäistä kulkuaan eteenpäin, jokin pieni osa meissä unohtui matkasta.

Nyt kun pituus on saavuttanut lakipisteensä, ääni on tehnyt pohjakosketuksen ja karvoitus nyt ei koskaan lopettanutkaan, tämä pieni osa meissä alkaa saamaan enemmän ääntään kuuluviin.
Se kysyy kuinka saatamme levittää kosteusvoidetta kasvoihin katsoen samalla itseämme peilistä, vaikka me petimme Eternian urhot?

Se muistuttaa meitä niistä ajoista kun olimme nörttejä ja ainoita ystäviämme olivat lelumme, jotka olivat puolellamme vaikeina aikoina. Ne eivät kyllästyneet juttuihimme, ne eivät kiusanneet meitä, ja ne opettivat paljon ihmisen anatomiasta, joskin Barbie-nuken tekijöille pitäisi kertoa yksi juttu.

Se oli vielä sitä aikaa kun ei ollut vastuuta, jokainen päivä oli seikkailu ja maailma jotenkin viattomampi. Aikakausi jonka jokainen sukupolvi tuntee nimellä "wanhat hyvät ajat" tai lääketietellisenä terminä "kollektiivinen muistinmenetys".

Ainoat erot aiempiin sukupolviin ovat ne, että He-Man oli valmistettu patterin lämmön kestävästä materiaalista ja meillä on varaa luoda lapsuutemme uudestaan.

Ei sitä pidä edes hävetä.
Vaikka ihmiskunnan edustajilla on ollut ongelmia mm. ihmiselämän kunnioittamisessa, kukaan ei kyseenalaista muoviukkojen keräilyä.

Te ette nimittäin elä säälittävästi lapsuuttanne uudestaan, te vain olette muodikkaasti kitsch.

Eli kun ennen ostitte jokaista lelua kaksi kappaletta, tästä lähtien ostatte kolme: yksi lapselle, yksi teille ja yksi talteen.

Voivathan kakarat vähän ihmetellä kun perinnöksi ei tullutkaan käteistä vaan kolme rekkakuormallista alkuperäispaketeissaan olevia Kaalimaan äpäröitä, mutta sitten kun he tutustuvat siihen millaisia hintoja ihmiset ovat valmiita maksamaan nuoruudestaan, he eivät enää ihmettele.

Jos on vielä joku epäilee, niin käykää täältä tarkistamassa paljonko maksettiin vuonna 1970 julkaistusta Aku Ankan Taskukirjasta.